Ramppikuumetta

Käyttäjän Jaana Turunen lähettämä 2. maaliskuu 2012 kello 10:18

Maestralaulajien kuoron konserttiin on enää muutama viikko. Harjoitukset käyvät vähiin, joten valmista pitäisi alkaa tulla pikku hiljaa. Näin käykin. Tässä vaiheessa on oikeastaan ihan hyvä, jos osaamattomuus vähän ahdistaa. Se tekee oikein hyvää keskittymiselle!

Harjoittelu ilman päämäärää jää helposti puolitehoiseksi. Itsestä on vaikea puristaa kaikkein parasta irti, kun ”pakkoa” ei ole. Siksi pienetkin esiintymistilanteet auttavat mukavasti oppimista. Valmistautuminen esiintymiseen etenee aaltoliikkeenä: välillä on levollinen ja rauhallinen olo ja kaikki sujuu. Sitten iskee paniikki ja epävarmuus, jolloin tekee mieli iskeä hanskat naulaan. Osa nauttii tuosta jännityksestä, osaa ahdistaa ja jopa suututtaakin.

Munaamisen pelko on lamaannuttavaa. Siinä pelossa on vaikea heittäytyä musiikin virtaan ja laulaa rennosti. Siitä ei oikeastaan pääse eroon ennen kuin mokaa oikein kunnolla ja toteaa olevansa hengissä senkin jälkeen. Meni pieleen, entäs sitten? Vanhan sanonnan mukaan kannattaa muistaa, että vaikka kunnia menee, niin maine kasvaa.

Kuoronjohtajan työ juuri ennen esiintymistä on pelkkää psyykkausta: itseluottamus ja usko pitää saada lujaksi, jotta laulajat voivat tehdä sen, mitä he osaavat. Ramppikuume nousee siitä huolimatta, ja hyvä: se nimittäin terästää aistit äärimmilleen ja ohjaa keskittymisen olennaiseen. Ah sitä euforiaa, joka valtaa keikasta selvittyä!

Hyvä kuorolainen, ota siis ensi viikolla rennosti ja anna kappaleiden muhia aivoissasi. Tulossa on hieno konsertti!

Kommentoinut Anu Turpeinen 5. maaliskuu 2012 16:20

Olin viikonloppuna Roomassa työmatkalla. Heräsin lauantaiaamuna vähän apeana, olin nähnyt jotain epämiellyttävää unta mutta en heti saanut mieleeni mistä ihmeestä oli kyse… Sitten muistin!  Unessa meillä oli käynnissä kuoron viimeiset harjoitukset ennen konserttia. Yhtäkkiä yhden biisin aikana (se muistutti erehdyttävästi ”On suuri sun rantas autius”) kaikki unohtivat omat stemmansa aivan tyystin eikä biisistä tietenkään tullut yhtikäs mitään, niin altot, sopraanot kuin tenorit ja bassotkin oltiin pihalla kuin lintulauta. Jaanan ilme oli näkemisen arvoinen – suuri hämmästys!!!

Onneksi stressaaminen taisi olla kuoronjohtajan yksinoikeus, vai miten se meni? Me vaan mennään ja lauletaan…

Kommentoinut Minna Kumpulainen 2. maaliskuu 2012 21:34

Hui! Niin ne harjoitukset tosiaan vähiin menee. Piti ihan kalenteri kaivaa esille ja harmikseni huomasin, että talviloman jälkeinen viikko menee taas apuiltavuoroissa, joten en pääse silloinkaan laulamaan, niinkuin en tällä viikollakaan. Pitää yrittää kotona treenailla ja kuunnella stemmoja. Onneksi on se sunnuntaiharjoitus vielä! Pieni jännistys tekee hyvää esiintymiselle! 🙂

Kommentoinut Marita Jama 2. maaliskuu 2012 12:35

Totta puhut! Ramppikuume on hyvä asia, sillä kuten sanot, se virittää ja terästää meidät antamaan parastamme. Jos ei esiintyminen jännittäisi yhtään, se tarkoittaisi että emme myöskään välitä yleisöstämme emmekä siitä miten esitys menee. Ammattilaisetkin jännittävät mutta osaavat hallita sen. Ramppikuumeen voi kääntää osaksi latautumista, myönteiseksi kihelmöinniksi. Ja läpi viedyn keikan jälkeen on olo mahtava!

Viimeisimmät postaukset