VIMMAN Unikuvia-konsertti on ohi. Niin hartaan kiihkeästi siihen valmistauduimme – ja nyt: ”Meni jo, meni jo!” Hengissä selvittiin, jopa ihan kunnialla harjoitusaikaan nähden. Sekä perjantain että lauantain esityksissä Sotkulla meillä oli hyvä latinki, ja intensiteetti vain nousi loppua kohti kuten pitikin. Unilaulujen matka huipentui Lähtöön, jossa pistettiin kaikki pellit auki.

Katsomossa istuneet kotijoukkoni kehuivat ohjelman moniäänisyyttä ja -muotoisuutta taidokkaine kaanoneineen. Erityisen otettuja he olivat alkuperäiskansojen lauluista, jotka vieraudessaan olivat jännittävää kuultavaa. Tähän voin yhtyä itsekin, sillä muistan kuinka nämä laulut kutittivat korvia, kun Jaana alkoi niitä meille esitellä.

Syntikan etureunaan nähtävillemme laitetut laululistat olivat loistokeksintö. Ainakin minua ne auttoivat rauhoittumaan ja keskittymään kuhunkin lauluun kerrallaan. Sinä hetkenä oli vain se yksi laulu johon sai antautua täysillä, ja sitten uusi latinki seuraavaan. Näin ei ehtinyt huolestua mistään eikä ajatus harhautunut sivupoluille. Viimeisen laulun jälkeen tuli riemukkaan tyytyväinen olo. Me teimme sen! Taas kerran singottiin ilmoille uudenlainen konsertti, uniikki ja oma.

Ansaitusti nautimme Basilica-ravintolassa lauantain esityksen jälkeen maittavan buffet-illallisen. Unikuvat on nyt paketissa, tiistaina kurssimme kääntyy jo kohti joulua. Ja keväässä siintää Tulessa!-konsertti intohimolauluineen. Mitähän jännää siihen keksitäänkään… On ihanaa suunnitella, ihanaa päästä harjoittelemaan ja ihanaa saada esittää. Kauan eläköön VIMMA-kuoro!

Tämän kirjoitti jamatar 3.10.2016