Askel askelelta

En käy Lauluklubi Maestrassa varsinaisesti tavoittaakseni jonkin päämäärän, mutta haluan silti ajatella että olen matkalla eteenpäin. Ääni vahvistuu, laulutaito paranee, kehityn askel askelelta. Aina en sitä huomaa, päin vastoin tuntuu että poljen paikallani lauluharrastukseni kanssa. Mutta järki sanoo että tottakai säännöllisellä harjoittelulla on vaikutusta. Varmaa on, että laulaminen vahvistaa keuhkoja ja tuottaa mielihyvää. Siinä jo kaksi hyvää syytä pysyä tässä kyydissä!

Tiistain kuoroharkat jouduttiin yllättäen pitämään musiikkiluokassa, koska salissa oli koulun juhlat. Tungosta tuli, kun iso joukkomme ahtautui luokkahuoneeseen. Tarkoitus oli laulaa koko konserttiohjelma läpi ja lukea kirjoittamani välitekstit. Näin tehtiinkin, joskin lyhemmän kaavan mukaan, koska emme olisi siinä ahtaudessa jaksaneet vetää täysillä täyttä aikaa. Lisäksi me naiset menetimme stemmiksemme – kurja juttu. Jaana ja minä luimme laulujen väleihin sijoittuvat dialogit. Talvilomaviikon aikana Jaana arvatenkin tekee roolijaon ja me opettelemme lauluja ulkoa.

Nyt olen taas kerran siinä vaiheessa, että parin kolmen laulun stemmat sujuvat jo kohtuullisesti, mutta loput ontuvat mikä mitenkin. Kotona osaan, muiden kanssa en. On kamalaa kun ei kuule omaa ääntään, ja vielä kamalampaa kun pistää sormet korville ja kuulee laulavansa ammuvainaan nuotilla. Ikään kuin tiedän miten stemma menee, se vain ei tule ulos oikein. Onko teillä muilla nuotinlukurajoitteisilla tämmöistä? Vaikka tiedän että stemmat ajallaan asettuvat kohdilleen, en millään jaksaisi tätä rämpimistä.

Musikaalin teemajakso päättyi. Laulunipussa oli sopivasti uutta ja tutumpaa. Liikaa uutta kävisi raskaaksi, liikaa tuttua olisi tylsää. Omiksi lemmikeikseni nousivat Oopperan kummitus -laulut All I Ask of You ja Wishing You Were Somehow Here Again. Myös Les Misérablesin On My Own miellytti. Loman jälkeen aloitetaan Sävelletyt runot -teemalla. Kotimaista, Suomi 100-juhlavuoden kunniaksi. Keitähän runoilijoita listalta löytyy? Veikkaan että ainakin klassikot  Kivi, Larin-Kyösti ja Leino.

TV:ssä meni taannoin Sami Yaffan maanmainio Soundtracker, popmusiikin värikirjoa tutkaileva ohjelmasarja. Nyt alkoi Teemalla uusi superkiinnostava jenkkisarja Soundbreaking populaarimusiikin luomisen ja taltioinnin historiasta. Mahtavaa tietoutta selkeästi ja viihdyttävästi tarjoiltuna. Suosittelen! Sarja avaa tuoretta kulmaa niin vanhojen kuin nykybiisienkin äänitteiden kuunteluun.

Loppukevennys: Kävin katsomassa 6 Oscaria rohmunneen musikaalileffan La La Land. Ihan kiva. Parasta kuitenkin jazzsessiot!

Tämän kirjoitti jamatar 3.3.2017

 

Suomi 100

Viikko sitten Tampereella näkemäni Leevi Madetojan Pohjalaisia -ooppera täytti kaikki odotukset. Puhtaan pelkistetty näyttämökuva ja laulajien koristelematon esiintyminen loivat yhdessä kauniin elämyksen. Ja tietenkin Madetojan musiikki pohjalaisine kansanlauluineen uljaasti laulettuna ja soitettuna. Solistien joukossa Kuopion poika Ville Rusanen teki jälleen kerran hienon oopperaroolin Jussina. Tuo ikoninen hahmohan on antanut mallin myös Suomen ”Oscarille”, elokuva-alan Jussi-patsaalle.

Tampereen Pohjalaisetkin on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa eikä suotta, pidetäänhän tätä teosta meidän kansallisoopperanamme. Artturi Järviluoman laulunäytelmä on vuodelta 1914, Madetojan oopperaversio 10 vuotta myöhempi. Siinä soivat jäyhän uhmakkaat eteläpohjalaislaulut kuuluivat lapsuuteni soundtrackiin ja ovat yhä minulle rakkaita. Laulamista ja näyttelemistä nuorena harrastanut äitini esiintyi nuorisoseuran Pohjalaisissa vakavahenkisen Maijan roolissa ja sai siitä kiitostakin. Mutta kuolemattoman loppurepliikin sai sekä näytelmässä että oopperassa iloluontoisempi Liisa (Tampereella Marjukka Tepponen): ”Ei mun silimäni enää oo kirkkahat…”

VIMMAN harjoituksissa syntyi idea, laitetaanko konserttimme alaotsikoksi ”100 vuotta suomalaista intohimoa”. Tuntui aluksi ihan hyvältä, mutta tarkemmin makusteltuani tuli epäilys. Eihän meidän Tulessa! -ohjelmamme täytä tuota lupausta. Lauluja ei ole sadan vuoden ajalta eivätkä ne kuvaa erityisesti suomalaista intohimoa. Ehdotan alaotsikoksi ”Intohimolauluja 100-vuotiaalle Suomelle”. Näin päästäisiin yhtä kaikki mukaan 100-vuotisjuhlintaan! Miten olisi?

Keskiviikon VINHA-treenit siirrettiin tiistaille ennen kuoroa, että pääsisimme Musiikkikeskuksen Valohalliin seuraamaan Teijan lauluoppilaita Talvikamari-festareilla. Katsoin ja kuuntelin illan molemmat konsertit nauttien opiskelijoiden ilmiselvästä musisoinnin ilosta. Ykköskonsertissa pidin erityisesti Ella Vähäpassin vahvasta laulamisesta – liekö sama Ella, joka taannoin ihastutti Maestran open mike -illoissa King’s Crownissa? Kakkoskonsertissa Pohjantien Junior Big Band nosti tunnelman kattoon rytmitarkalla soitollaan. Niin nuoria ja jo nyt niin taitavia! A cappella-yhtye Toon Tunes oli myös herkkua makeine saundeineen ja hauskoine sovituksineen. Kaiken kaikkiaan voimallista näyttöä konservatorion oppilaiden – ja opetuksen – tasosta.

Intouduin Talvikamariin vielä torstainakin, uteliaana kuulemaan miten soi mm. Piazzolla flyygelillä ja klassisella kitaralla. Kiva konsertti oli tämäkin. Ja tänä iltana – saatuani tämän postauksen valmiiksi – kipaisen vielä festareille kansanmusiikkikonserttiin. Tarjona on huiluja, kanteleita ja viulupelimanniryhmä perinteisen harmoonilla ”tämmääjän” kera. Pakkohan ne on nähdä!

Tämän kirjoitti jamatar 24.2.2017

Intohimon syvin olemus

Kaupungintalon juhlasali oli sunnuntaina taas täpötäynnä lauluintoista väkeä. Tällä kerta Suomi 100 -yhteislaulujen teemana oli ”haitarijatsi” eli iskusävelmät 1900-luvun alkukymmeniltä. Kipaleet olivat tuttuja mutta eivät ehkä kaikki ne taustatarinat, joita tilaisuuden vetäjä Jaana kertoili laulamisen lomassa. Ja taas mentiin. Kyllä oli komeaa, kun iso salillinen lauloi antaumuksella – sanoisinko intohimoisesti!

Jaana toi VIMMAN harjoituksiin konserttimme aloituskappaleen Jos mun tuttuni tulisi. Ja jopa syntyi kuorossa kuhinaa! Kantelettaresta poimittu tekstihän on todella raju hurjine kielikuvineen: ”…Sille kättä käppäjäisin, vaikk’ ois käärme kämmenpäässä, sille suuta suikkajaisin, vaikk’ ois suu suen veressä…”. Joku jupisi että kuinka me tämmöistä – ? No tämmöistä juuri, ja nimen omaan heti konsertin aluksi. Ladataan oitis faktat pöytään: nyt lauletaan Intohimosta isolla I:llä. Vuosisatojen, kenties tuhannen vuoden takainen kansanruno on tyrmäävän osuva kuvaus intohimon syvimmästä olemuksesta. Tuo pelottavan väkivahva tunne raivaa kaikki esteet, ylittää kaikki rajat eikä kavahda mitään. Tästä on Tulessa! -konsertissamme kyse.

Kaisa Korhonen levytti Jos mun tuttuni tulisi vuonna 1966, jolloin se tärähti myös minun tajuntaani. Myöhemmin Kaisa oli yksi opettajistani Teatterikoulussa, äitihahmo. Ja edelleen hänen suora, selkeä ja vakaa laulutyylinsä on minulle esikuva.

Toinen intohimokonsertin uusi laulu Sata salamaa herätti toisenlaista hämmennystä, ainakin minussa. Sen tekstihän on täyttä soopaa! Laiva on valmis nousemaan (mistä, mihin?!) ja rakkaus viedään turvaan ”maahan valkeaan”. Myrsky mylvii ja salamat räjähtelee, mutta ”toivo jäljelle jää”. Euroviisulyriikkaa pimeimmillään. Mutta sävelmä on menevä, enkä minäkään koskaan ennen edes kiinnittänyt huomiota tekstiin. Toimii parhaiten, kun ei ajattele sanoja.

Ylihuomenna matkustan Tampereelle katsomaan Leevi Madetojan oopperaa Pohjalaisia. Minulle se on erityinen omien pohjalaisten juurieni takia. Lapsina leikittiin ”häjyjä” kotitilan pihapiirissä niin että tallin portit tutisivat halkojen iskuista. Myös häjyt-ilmiöön voi sanoa liittyneen intohimoa – siltä mustemmalta laidalta.

Tämän kirjoitti jamatar 16.2.2017

Chape!

Eilen perjantaina musiikkikeskuksella esitettiin Charles Chaplinin elokuva Nykyaika kaupunginorkesterin livesäestyksellä. Koko score tietenkin Chaplinin itsensä säveltämä. Tässä 1936 valmistuneessa leffassa Chaplin esiintyi viimeisen kerran kulkurihahmossaan – ja yleisö kuuli ensi kerran hänen ääntään valkokankaalla. Äänielokuva oli syrjäyttänyt mykkäfilmin, ja tähän oli mykkäfilmin mestarinkin pakko taipua. Muuten mykässä Nykyajassa on äänitehosteita ja jopa hiukan puhetta (ei Chapen), tosin vain mekaanisten laitteiden kautta.

Mutta syy, miksi kirjoitan tästä laulublogiini, on tietenkin se Chapen ensimmäinen ”ääninäyte” – hulvaton lauluesitys, jonka kulkuri joutuu äkkipäätä improvisoimaan kapakan tarjoilijana. Sanat ovat ranskan-italian siansaksaa ja lauluun liittyy aivan hurmaava tanssikoreografia. Ja näinpä kuultiin, että Charles Chaplin kaikkien muiden taitojensa lisäksi osasi myös laulaa! Tuo laulu muuten on alkujaan ranskalainen Je cherche après Titine, ja Chapen versio on nähtävissä ja kuultavissa YouTubessa haulla Titine. Tsekatkaa ihmeessä!!

VIMMA-kuoro suunnittelee kevät- tai syyskiertuetta Lappiin vuodelle 2018. Samassa yhteydessä saatiin jo hiukan vihiä siitä, mitä teemme Tulessa!-konsertin jälkeen. Muhimassa on aihio luontoaiheisten laulujen konsertista. Näitä lauluja voisimme esittää Lapin kappeleissa, samalla nauttien omakohtaisesti Lapin luonnosta. Loistava idea!

Tulessa!-laululista on nyt valmis (muutokset mahdollisia) ja jaettu kuorolaisille. 13 laulua + encorena Jos rakastat, muistuma Pihapuu-ohjelmastamme. Tiukkaan täytyy harjoitella, että saadaan valmiiksi 27.4. esitykseen. Kaupungintalolla ei temppuilla valoilla eikä näyttämökuvalla, on vain juhlasalin lava ja me siinä laulamassa. Niinpä koko tunnelman täytyy tulla meistä, siitä miten nämä tuliset laulut tulkitsemme.

Tulkinnasta puheen ollen: Kansalaisopiston yksinlaulun pienryhmässä minulla on tällä hetkellä  työn alla ikivihreä Over the Rainbow. Opettaja Päivi saa pidellä minua kaksin käsin suitsisista, etten yltyisi ”tulkitsemaan” ennen kuin tekniikka on kunnossa. En tahtoisi malttaa edetä askel kerrallaan, niin että ensin pyrkisin mahdollisimman puhtaaseen laulusuoritukseen ilman tunneilmaisua. Mutta Päivin metodi on minulle hyvin hyödyllinen, sen olen Sateenkaari-laulunkin kanssa huomannut. Saan ääneeni kiinteyttä ja se soi tasaisemmin, kun keskityn tekniikkaan. Korkeat äänetkin paranevat. Sitten kun tämä puoli on reilassa, voin alkaa tähdätä sitä kohti, miltä minun Over the Rainbow -tulkintani tulisi kuulostaa. Kärsivällisyyttä vain, Marita…

Tämän kirjoitti jamatar 11.2.2017

Eput!

Eppu Normaalin konsertti perjantaina Musapirtillä oli mahtava. Yli 2½ tunnin hittikavalkadi + väliaika = silkkaa nautintoa. Kun Eput aloittivat punk-bändinä 1976, jäbät eivät paljon osanneet soittaa eikä solisti laulaa, kuten punk-ideologiaan tietysti kuuluikin. Kauas on edetty ja edistytty niistä ajoista, sillä nykyään Eput tottavie osaavat soittaa ja solisti Martti Syrjä laulaa. Heidän melankolinen saundinsa ja kaipauksen täyteiset laulutekstinsä purevat Suomen mollikansaan niin, että Eppu Normaalista on tullut meille kansallisaarre. Yhtyeen 40-vuotisjuhlakiertue osoittaa, että äijien keikkakunto on kova ja saanemme nauttia kansallisaarteestamme vielä hyvän aikaa.

Helpotuksen huokaus: Tulessa!-biisien stemmat ovat netissä! Nyt niiden oppiminen on vain itsestä kiinni.

”Mieluummin reippaasti metsään kuin varovasti tiellä pysyen.” Näin ohjeisti meitä vinhalaisia Teija taas kerran. Olen 100%:sti samaa mieltä, ollut kai aina. Varovaisuus on hyvä liikenteessä mutta ei esim. laulamisessa. Viime treeneissä Teija antoi toisenkin mainion ohjeen: ”Kaikelle uudelle ja vieraalle on hyvä altistua.” Laulamisessa siis. Ettei pelätä outoja tyylejä ja äänenkäyttötapoja, vaan heittäydytään iloisesti. Tästä esimerkkinä saimme äänenavauksessa improta Teijan soittaman sointukierron päälle omia sävelkulkujamme. Kivaa!! Olo oli kuin kesälaitumelle päästetyllä vasikalla. Mikä siinä voisi pelottaa? Ei niin mikään.

Tämän hetken VINHA-nuottinippumme hienojen laulujen joukossa on yksi erityisen hieno, Anna-Mari Kähärän Ikävä omia maita. En ollut sitä koskaan ennen kuullut, nyt se iski heti kättelyssä. Treenaamme siitä peräti kolmiäänistä – Teija lisää ovelasti meille haastetta. Toinen spesiaali nuottinipussa on Emma Salokosken Veden alla. Ei todellakaan helppo laulaa ryhmänä saati äänissä. Ja juuri siksi innostava. Treeneissä joku tuli inahtaneeksi jotain siihen suuntaan että ”ei me osata, me mokataan”. Minä siihen välittömästi että ”ASENNETTA!” Pois kaikenlaiset itsensä vähättelyt. Tämäkin liittyy siihen reippaasti metsään menemiseen. Jos ei me itse uskota itseemme, kuka sitten uskoisi? Tämän olen sanonut blogissani ennenkin. Ja tulen sanomaan taas, jos aihetta ilmenee.

Hip heijaa! Suosikkilauluni Blackbird menee Euroviisuihin. Saa  nähdä kuinka tumma niukkaeleinen balladi pärjää niissä karkeloissa. Tällä kertaa edustajamme ainakin on musiikillisesti ja toivon mukaan myös esityksellisesti tyylikäs.

Tämän kirjoitti jamatar 5.2.2017

 

Kauhistuksen kanahäkki

Äidilläni oli omaperäisiä sanontoja eri tilanteisiin. Esim. päivitellessään jotain kamalaa hän saattoi huudahtaa: ”Voi kauhistuksen kanahäkki!” Näissä tunnelmissa olen jälleen kerran kuorossa, kun uusia stemmoja satelee enkä pysy perässä ollenkaan. Stemmojen omaksuminen korvakuulolta on sitä hankalampaa, mitä tutumpi laulu muuten on. Nyt siihen täytyy oppia uusi vaihtoehtoinen melodia, joka usein kulkee kiusallisen läheltä ykkösmelodiaa. Välillä mennään tuttuja latuja, sitten taas poiketaan piirun verran sivuun. Kanahäkissä ollaan!! Minä siis, siihen asti kunnes ne uudet sävelkulut painuvat mieleen. Ja joka ikinen kerta tämä on yhtä kamalaa…

Kuorossa nousi esiin kysymys, olemmeko tekemässä liian synkeän sävyistä ohjelmaa, kun tarina päättyy vääjäämättömään eroon. Ei ero aina ole ”unhappy end”. Tässäkin viimeiset laulut kertovat vääjäämättömän hyväksymisestä. Rakkaus loppui, tie edessä on avoin. Emme todellakaan laimenna intohimoteemaamme millään loppupehmennyksellä. Vedetään komeasti kaari tulen syttymisestä sen sammumiseen, ladaten täydet tunteet jokaiseen lauluun. Ja katsomossa tulee olemaan hetki hiljaista ennen räjähtäviä aplodeja. Näin toivon – ja uskon.

Usein tiedän laulusta heti ensikuulemalta pidänkö siitä vai en. Eikä tunne myöhemminkään vaihdu toiseksi. Niinpä pidän edelleen samoista lauluista joihin tykästyin nuorena, eivätkä inhokit muutu suosikeiksi. Maestralaulajat-tunnilla eteemme läimähti kummajainen nimeltä Oikeesti. Ikinä ennen en ollut sitä kuullut enkä välittäisi kuulla vastakaan. Oma sisäinen tuomioni oli välitön ”Ei”. Sävelmä ei napannut, vielä vähemmän supersovinnainen teksti. Mutta tämä ei tokikaan ole ”lopullinen totuus” kyseisestä iskelmästä. Se on vain minun mielipiteeni.

Tulin katsoneeksi Uuden musiikin kilpailun esikatselun. Se tuntui pikemminkin videoteoskilpailulta, sillä laulut oli ympätty osaksi toinen toistaan koristeellisempia visuaalisia kuvaelmia. Näin ollen itse pääasia eli uudet laulut tahtoivat jäädä kuvailmaisun jalkoihin. Ennalta tuntemattomia hyvä-äänisiä laulajia kyllä riitti tähänkin kisaan. Mutta kuka heistä ja mikä biiseistä lähtee Euroviisuihin? Itse pidin tyylikkään tummasävyisestä balladista nimeltä Blackbird. Se pysäytti todella kuuntelemaan. Mutta arvaanpa, että viimeisenä kuultu kuopiolaislähtöisen Jurekin (ja kumppanien) kynäilemä kivasti groovaava Paradise menestyy yleisöäänestyksessä.

Tämän kirjoitti jamatar 26.1.2017

 

Lauluviikolta

Kun lauletaan korkealta ja kovaa, yritän aina haukkana ylettyä niihin ylimpiin nuotteihin. Se onnistuu milloin paremmin milloin huonommin. Se vaatii uskoa ja lihasvoimaa – mutta on olemassa raja, jonka yli vahvinkaan usko ja lihasvoima eivät minua vie. Tiedän tämän mutta silti aina yritän. Toinen koettelemus on pitkäkestoisen korkean sävelen pitäminen. Jos laulu päättyy sellaiseen,  minun säveleni katkeaa kesken kuin kanan lento. Moottori sammuu, lihaskone ei jaksa pitää yllä tarvittavaa tehoa.  Harmittaa, kun kuulen kuinka muut ympärillä vetävät sitä viimeistä nuottia näköjään ilman ihmeempiä vaikeuksia.  Mikä kumma minun torveani tukkii? Siihen pitkään loppunuottiin pitäisi keskittyä ja ottaa vauhtia. Tulos kuitenkin on että pilliin sattuu ja viesti on selvä: Älä paina yhtään enää. Täytyy vain tyynesti hyväksyä omat rajani.

VIMMALAISET utelevat, miten Tulessa! -ohjelmamme juoni menee. No Jaanahan jo demosi tämän viikko sitten tulitikun avulla: Tunne syttyy, leimahtaa, leimuaa, roihuaa, alkaa savuttaa, kituu, hiipuu ja sammuu. Siinä koko stoori. Laulut etenevät tämän kaaren mukaan. Kaikkiaan lauluja tulee olemaan ”noin kolmetoista”, nyt saatuina viisi. Väleihin taas jotain kivaa yllätyshaastetta kuorolaisille…

Myös VINHASSA viljellään yhä enemmän moniäänisyyttä. Teija totuttelee ryhmää hissuksiin stemmalaulamiseen, ja hyvä niin. Ajan mittaan pelkkä yksiäänisyys kävisi tylsäksi. Teija oli tällä viikolla Mullikassa kansikuvatyttönä ja sisäsivuilla kunnon juttu hänestä. Ja ihan aiheesta, sillä Teija on laulukoutsina erinomaisen pätevä, innostava ja kannustava. Bravo Jaana kun nappasit hänet tuoreeltaan Apu-Maestraksi! Enää hän ei ole mikään apuope vaan tasaveroinen aisapari Jaanalle. Yhdessä he ovat voimakaksikko, jonka hoivissa me kasvamme ja kaunistumme laulajina.

Sain joululahjaksi räppäri Cheekin elämäkerran. Pidin sitä vitsinä – mutta kirja onkin hyvä. Se kertoo paitsi Jare Henrik Tiihosesta, myös koko suomiräppi-skenen vaiheista. Cheek-ilmiö on kiinnostava, vaikkei miehen räppitaiteesta erityisesti välittäisikään. Tästedes kuuntelen äijän kipaleita ehkä tarkemmin ja analyyttisemmin. Ainakin hänellä on timantinkova tahto siihen mitä tekee, ja se tahto on vienyt hänet niin sanotusti läpi harmaan kiven. Respektini sille.

Tämän kirjoitti jamatar 19.1.2016

 

Uudet kujeet vol. 2

Taas ollaan tammikuussa ja uuden Maestra-kauden alussa. Sattumoisin aloitin myös vuoden 2016 postaukset otsikolla Uudet kujeet, ja kun en nyt parempaa keksi, lisäsin tähän hännäksi tuon ”vol. 2”.

Kausi alkoi komeasti 8. tammikuuta Kaupungintalolla Sinivalkoiset sävelmät- yhteislauluilla. Näin avattiin ”Suomi 100”-lauluiltojen sarja. Sali oli tupaten täynnä väkeä ja tunnelma voimakas. Ja kun joukko alkoi laulaa, tuntui että kattokin kohoili äänten voimasta. Näihin isänmaallis- ja maakuntahenkisiin lauluihin on tiivistynyt valtavasti muistoja ja tunteita, jotka nyt purkautuivat väkevästi ulos. Jaana sanoi ettei flyygelin ääressä kuullut omaa ääntään laulun pauhinalta.

Maanantain Teema käynnistyi musikaalilauluilla. Ne ovat teatterilaulujen ystävälle aina mieluisia, sillä nehän ovat roolilauluja – saa eläytyä milloin miksikin. Tämänkertaisista minuun vetosivat etenkin Memory musikaalista Cats ja Hairin tunnusbiisi Aquarius. Olen nähnyt legendaarisen Elaine Pagen Lontoon Catsissa, ja Hair-hurman koin sopivan rehjuisessa off-teatterissa Pariisin laitamilla kesällä 1970. Mackie Messer kajahtaisi komeimmin saksaksi, mutta nuoteissamme on tekstit vain suomeksi ja englanniksi. Onneksi Saukin (!) suomennos on kohtuullisen kelpo.

VIMMAN Tulessa!-treenit alkoivat hyvällä sykkeellä. Jolleivat intohimolaulut innosta niin sitten ei mikään! Nämäkin ovat eräänlaisia roolilauluja, joissa sydän vapisee, roihuaa ja tuskailee. Konsertti on 27.4. Kaupungintalolla – itse asiassa aika pian, kun ajatellaan että koko paketti pitää saada siiheksi kasaan. Ei muuta kuin tulta päin ja täysillä eteen.

Myös lauluryhmä VINHA on uuden edessä. Mitä otetaan kevään ohjelmaan? Teija ottaa vastaan toiveita. Yleiseksi profiiliksi päätimme laaja-alaisuuden, jossa on meille kullekin mieleistä laulettavaa. Yksi tykkää popista, toinen diggaa jazzia, kolmas kansanmusaa jne. Siispä laulamme kaikkea ilman rajoja. Kuten yksi ryhmäläinen (Arja?) asian ilmaisi, itseämme varten me tätä harrastamme, omaksi mielihyväksi. Jos sitten esiintyessämme kuulijatkin tykkäävät, se on silkkaa bonusta! Kevään pääesiintymisemme on näillä näkymin Kaupungintalolla 3.5.

Tämän kirjoitti jamatar 12.1.2016

 

 

BRAVO VIMMA! BRAVO BEAT!

Tulin juuri VIMMAN ja Beatin yhteisestä joulukonsertista Kaupungintalolta, ja heti piti päästä purkamaan tunnelmiani. Konsertti oli hieno!! Tyttöjen kirkkaat ja varttuneempien kypsät äänet soivat kauniisti yhdessä ja erikseen. Moniäänisinä kuorosovituksina tututkin laulut saavat uutta väriä. Syvimmin minuun vaikutti loppunumero, kuorojen yhdessä esittämä Lennon-Ono-biisi Happy Christmas. Sen voimakas rauhanjulistus on yhä ja aina sydäntä kouristavan ajankohtainen.

Minulla oli tällä kertaa tilaisuus seurata oman kuoroni esiintymistä katsomosta – ja mitä näinkään? Joukon keskittyneitä, eläväkasvoisia laulajia. Itse mukana ollessahan ei voi tietää miltä me näytämme. Nyt sain todistaa omin silmin, että Jaanan ”Valot päälle”-opetukset on sisäistetty. Hyvä me! Kuoro näytti hyvältä myös uusissa Ritva Liisa Pohjalaisen pukukoruissaan. Ne toivat joulukonserttiin sopivasti juhlavuutta. – Tämän työnäytteen jälkeen molemmat kuorot voivat hyvillä mielin jäädä jouluvapaalle.

Rapakon takana viettämäni kuukausi oli vauhdikas ja tapahtumarikas. Eipä ole ennen tullut kruisailluksi pitkin jyrkkiä vuorikallioita traktorimönkijällä – nyt sekin on koettu ja hengissä selvitty. Oli kivaa! Musiikkiantiakin matkaan mahtui: Vanha blueskettu John Mayall keikkaili San Luis Obispossa, ja Las Vegasissa näin Michael Jackson -tribuuttishown. Jalles Franca oli ilmiömäinen niin ääneltään, eleiltään kuin tanssijanakin. Vegasissa viihdeshowt ovat maailmanluokkaa, ja juuri tämän lajinhan amerikkalaiset toden totta osaavat.

Havainto kaikkialta missä liikuin Amerikassa: Ei humalaisia katukuvassa. Ei edes Vegasissa! (Jonka koko pääkatu on yhtä anniskelualuetta.) Kunpa Suomessakin opittaisiin, että julkinen kännissä ördääminen ei ole ”siistiä”…

Tämän kirjoitti jamatar 8.12.2016

 

Samaan aikaan toisaalla…

Eppu Normaalin biisit eivät ole mitään karaokekamaa eivätkä oikein edes suihkussa jollotettavia. Ne on tehty kuunneltaviksi originaaleina. Eikö ainoa mahdollinen tulkki näille sanoille ja sävelille olekin Martti Syrjän jäljittelemätön ääni ja fraseeraus, kitarat,  jämerä komppi, joskus myös haitari ja syna? Tuntuu tosi oudolta laulaa näitä Maestran teematunnilla, saundi on kerta kaikkiaan vinksallaan. Kuin snadisti nuotin vierestä koko ajan. Ei ole tämä hankaluus ikinä tullut mieleenkään ennen tätä kokemusta. Mutta enpä ole ennen yrittänytkään Eppu-lauluja laulaa.

Juice on helppoa kauraa tämän rinnalla. Tunnustan hänen taitonsa, mutta tunnustan myös etten ole koskaan oikein digannut hänen artistiolemustaan. Siinä on jotain ylimielistä ja kitkerän ilkeää, välillä taas tahmeaa säälin kerjuuta. – Saa sanoa vastaan! Nämä ovat vain minun mielipiteitäni. Se kuitenkin on kiistatonta, että Juicen biisejä voi hyvin laulaa karaokessa, suihkussa ja myös Maestran teematunnilla!

Ei Happosen Juuso tehnytkään Kun joulu tulee -biisisiään erityisesti meille, vaikka nuoteissa otsikon alla selvästi lukee ”VIMMA-kuorolle”. Se kuulemma tarkoittaakin vain Jaanan sovitusta. No tämähän ei laulua pahenna, mutta olisi se ollut makeaa saada ohjelmistoon meille varta vasten luotu laulu… Ehkä sekin päivä vielä tulee.

Mikä nautinto onkaan laulaa kun osaa stemmansa. Ja mikä kärsimys kun ei osaa… Molemmat ovat nyt läsnä kuoroharjoituksissa, kun treenataan sekä ennen opittuja että uusia lauluja. Ero on järisyttävä. Mutta jyvällä alan jo olla näistä uusistakin – paitsi että tästä eteenpäin muiden jatkaessa harjoituksia meikä huitelee samaan aikaan toisaalla.

Ensi viikolla alkava USA:n matkani ei ole varsinainen musiikkireissu, mutta eihän koskaan voi tietää mitä osuu kohdalle. Erityisesti kyllä jännittää, missä tunnelmissa siellä ollaan heti pressanvaalien jälkeen.

Palailen joulukuun puolella. Siihen asti SOMMORO!

Tämän kirjoitti jamatar 3.11.2016