Liideri vai peesaaja?

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 9. helmikuu 2011 kello 16:02

Viime maanantaina laulutaitotunnilla heräsi kysymys, mistä laulu Valoa ikkunassa kertoo. No, siinähän yksinäinen yökukkuja kaipailee rakastettuaan yölamppunsa ääressä. Mutta tekstiä tarkemmin lukien ilmenee, että rakastettu on tähtien takana – siis kuollut. Ja kaipaaja saa lohtua, kun näkee uuden tähden syttyvän taivaalle: siellä rakastettu sytytti oman lamppunsa. Hieno teksti, kaunis laulu.

Jaana haluaa meidän laulavan tämän laulun kertoen, tekstiä puheenomaisesti käsitellen. Mutta yhteislauluna se ei tahdo onnistua, koska silloin kun emme seuraa prikulleen nuotteja, kukin meistä rytmittää tekstin omalla tavallaan. Tätä kai voisi parhaiten harjoitella yksitellen, mutta siihen ei laulutaitotunneilla ole aikaa. Voisi kyllä olla terveellistä tehdä pieniä soolodemoja, jolloin yksi laulaa, ope kommentoi ja muut kuuntelevat ja oppivat. Siis sama pätkä muutaman eri ihmisen laulamana. Onko ihan hölmö idea?

Tiistaina kuoroharkoissa Jaana kertoi, että kuoroissa yleensä on rohkeasti laulavia liideri-tyyppejä ja peesaajia, jotka seuraavat näitä liidereitä. Jos liideri jostain syystä jää pois, peesaajien joukosta nousee uusi liideri. Aloin miettiä olenko itse liideri vai peesaaja. Silloin kun tiedän mitä pitää laulaa, pistelen reippaasti menemään. Jos en tiedä, kuuntelen muita ja yritän oppia sävelkulut. Nuotit auttavat opetteluvaiheessa; sitten kun sävel on mennyt kaaliin en niitä enää tarvitse, paitsi jos sanat ovat vielä hakusessa. Tällä hetkellä työn alla olevat kuorolaulut osaan kaikki ennestään ulkoa – ja luulenpa että muutkin osaisivat, jos vain heittäisivät laput pois. Kaikkihan me olemme laulaneet tai ainakin kuulleet lukuisia kertoja nämä Lauantaki-illat, Punapaulat, Ratiritirallaat ja Rantojen autiudet, eikö vain?

Ihailen kärsivällisyyttä, jolla Maestramme ohjaa meitä, hetkittäin tahmeaksi väsähtelevää kööriänsä. Yhdellä sun toisella voi olla huono päivä – mutta ei koskaan Pomolla. Tai hän ei sitä näytä vaan jaksaa aina innostaa ja kannustaa. Se jos mikä on ammattitaitoa. Ja se saa meidät ilta illan jälkeen tulemaan harjoituksiin ja tekemään parhaamme. Kun vetäjä on määrätietoinen, ryhmäkin haluaa täyttää hänen odotuksensa. Vai mitä sanotte te muut klubilaiset? Miten koette sen, että Jaana ei todellakaan päästä meitä kuin koiraa veräjästä?

Kommentoinut Minna Kumpulainen 17. helmikuu 2011 17:23

Tuossa Maritan tekstin alla on tuo Like-nappula ja sydämen kuva.

Kommentoinut Jaana Turunen 16. helmikuu 2011 22:44

Missä ne tykkää – nappulat nyt on…

Kommentoinut Hanna Turkki 16. helmikuu 2011 16:12

Ihanaa Marita, tuo olisi juuri oikea asenne tässä asiassa: ”ans kattoo” ja ”pää edellä avantoon” rohkeasti vaan 🙂 Sitä kohti haluaisin itsekin pyrkiä, ettei aina etukäteen niin paljon pähkäilisi ja pelkäisi just sitä mokaamista, vaan antaisi mennä vaan…ja sitten ihmettelisi että mitä tulikaan tehtyä 😉 Ja niinhän se vaan on, että kun tutustumme paremmin toisiimme, uskallamme enemmän ja enemmän!

Kommentoinut Marita Jama 16. helmikuu 2011 16:08

Kiitokset Hannalle, Marjatalle, Minnalle ja Jaanalle hyvistä kommenteista. Ensiksikin: Tottakai minäkin tarkoitin, että yksittäin laulamiset olisivat ehdottomasti vapaaehtoisia. Jaanan Laulukoulussa ja Klubissahan on hienoa juuri se, että kenenkään ei tarvitse pelätä joutuvansa laulamaan yksin missään tilanteessa. Eikä tuo mestarikurssimetodi ehkä toimisikaan niin isolla porukalla, voisi tulla tahattomia esittämispaineita pilaamaan koko homman. Sen sijaan pienryhmätyöskentely olisi antoisaa. Jos tällainen poppoo perustetaan, olen ilman muuta halukas mukaan!

Nuo kouluajan traumat, tosiaan… Minulla ne liittyvät käsitöihin. Kamala opettaja teki tumppujen ja patalappujen väsäämisestä painajaisen ja sai minut lopuksi ikää uskomaan, että olen täysi tumpelo. Enkä sen koomin ole neulaan ja lankaan tarttunut kuin pakon edessä. Miksi kouluopetusta on meillä niin paljon tehty kielteisen kautta? Kun myönteinen tunnetusti olisi niin paljon tehokkaampaa!

Mutta Jaanapa johtaa meitä myönteisen kautta. Ja niin metsä vastaa kuin sinne huutaa. Meillä on loistava yhteishenki ja halu edistyä. Sinusta Jaana näkyy että teet työtä josta pidät, ja me taas saamme johdollasi harrastaa asiaa josta pidämme. Johan on kumma jos ei näiden yhteissummana tulostakin synny! Ja nyt en tarkoita tulosta suoritusvastuu-mielessä vaan sitä, että oppimisen esteet laukeavat ja vapaudumme kehittymään askel askelelta paremmiksi.

Liideri-kysymyksestä vielä: Itse en mielestäni ole liideri enempää kuin peesaajakaan vaan heittäytyjä tyyliin ans kattoo kuinka ämmän käy. Semmoinen pää edellä avantoon -tyyppi joka ei osaa pelätä mokaamista. Meidän klubisakista löytyy varmasti tekijöitä joka lähtöön ja kunkin erityisvahvuudet näyttäytyvät sitä mukaa, kun tutustumme toisiimme ja hitsaudumme yhä tiiviimmin yhteen. Hyvällä alulla ollaan jo!

Kommentoinut Jaana Turunen 16. helmikuu 2011 09:24

Jaahas, pitää jatkaa toiseen kenttään.

kun laulaminen irtoaa helposti ja hankalan alkutaipaleen jälkeen laulu alkaa sujua. Laulaminen voi siis olla varsin addiktoiva harrastus. Muihin riippuvuutta aiheuttaviin tekijöihin verrattuna laulamisella ei ole terveyttä huonontavia vaikutuksia, päin vastoin.

Kiitos kauniista sanoista ammattitaitooni liittyen! Eihän siitä mitään tulisi, jos näyttäisin itse edessä väsähtänyttä mallia. En minäkään ole aina duracell-kunnossa, mutta siihen tähtään kuitenkin. Ihan samalla lailla kuin minä saan tsempattua teitä, myös te tsemppaatte minua. On todella hienoa kuulla, miten työ alkaa tuottaa hedelmää ja ryhmän laulaminen kehittyy. Harva se ilta saan kuulla jopa erinomaista laulua. Sitä paitsi kuinka monella on työpaikkaetuna se, että saa kuulla serenadeja, kuten maanantai-iltana sain kuulla ystävänpäivän iloksi? Olen vahvasti sitä mieltä, että monella työpaikalla olisi paljon mukavampaa, jos siellä laulettaisiin säännöllisesti :-).

Muuten, tiesithän, että maestra (tai maestro) tarkoittaa myös mestaria? Kuopion Maestralaulajat kuullostaa siksi erityisen hienolta…

Kommentoinut Jaana Turunen 16. helmikuu 2011 09:15

Liideri-peesaaja keskustelua kävimme taas eilen kuorossa. Kiva demonstraatiokin saatiin aikaiseksi ihan vahingossa. On mielenkiintoista, miten yksi varmasti laulava saa toistakymmentä epävarmempaa mukaansa ja laulamaan juuri niin kuin pitääkin. Peesaajan rooli ei siis ole ollenkaan huono: liiderin kanssa hän on kelpo laulaja kuorossa ja ylittää itsensä kerta toisensa jälkeen. Mikä parasta, ajan kanssa monesta peesaajasta kasvaa liideri, joka auttaa taas uusia laulajia kehittymään omassa laulamisessaan.

Minulla on muutama perusperiaate laulukouluissa ja klubitunneilla. Yksi nistä on se, että yksin ei pakoteta missään vaiheessa laulamaan. Aika moni on kertonut laulamiseen liittyvistä, ikävistä kokemuksista. Niitä kokemuksia ei ole tarve toistaa enää, sillä ne eivät vie minnekään. Sen sijaan turvallinen, luottavainen ja iloinen täytyy olla olon, jotta oppimista voi tapahtua. Siihen tähdätään!

Osa teistä laulajista on rutinoituneita esiintyjiä, pääasiassa karaokessa. Osa on myös työelämän ja koulutuksensa kautta tottunut olemaan esillä eikä säikähdä tilanteita, joissa joutuu huomion keskipisteeksi. Maritan peräänkuuluttama tapa opiskella siten, että yhtä opetetaan ja muut kuuntelevat on laulamisessa erinomaisen tuttu: kaikki mestarikurssit pohjautuvat siihen, että oppilaat ovat ”mestarin” opissa yksi kerrallaan ja muut kuuntelevat. Toisten kuuntelemisesta oppiikin yllättävän paljon. Olen pyöritellyt mielessäni vastaavanlaisia mestrarikursseja tai pienryhmätunteja niille, joita sellainen kiinnostaa. Olisiko niihin halukkaita? Esim. 3-6 laulajaa 1-2 h sessioissa.

Kuoronjohtajana toimiessani minulle valkeni, että kun ihmiset tulevat kuoroon, he eivät halua päästä helpolla, vaan kehittyä ja laulaa pikkuisen paremmin kuin oikeastaan osaavat. Satanen lasissa he keskittyvät ja suuntaavat kohti tavoitetta. Saman olen huomannut teissä ja Hannan kommentista saman voi lukea. On äärimmäisen voimaannuttavaa ja jopa huumaavaa, kun

Kommentoinut Minna Kumpulainen 14. helmikuu 2011 09:59

Jaana todellakin jaksaa aina olla kannustava ja antaa hyviä vinkkejä, miten voimme aina parantaa itseämme. Olisi joskus hienoa olla kuuntelemassa siellä edessä tai ringin keskellä miten mahtavalle kuulostamme silloin, kun kaikki natsaa.

Kun mietin liideriä ja peesaajaa, niin itse olen ehdottomasti peesaaja. Vaikkakin esim. Kalliolle kukkulalle -laulun voisin laulaa vaikka unissani, niin jotenkin en luota omaan ääneeni, että uskaltaisin yksin sen laulaa, vaikka tiedän osaavani. Itselläni nyt viikonlopun aikana olen kypsytellyt ajatusta, että laulaisin siskoni häissä elokuussa. Mutta luulen, että uskallus ei ehkä riitä. Pitäisi saada nauhoitettua omaa laulua ja kuunnella miltä se kuulostaa ja miten voisi parantaa. Kappele valinnankin jo mietin: Juha Tapion ihana Kaksi puuta laulettuna Johanna Kurkela -tyylillä. Oi. Noh, pitää hakea inspistä huhtikuun Juha Tapion ja Johanna Kurkelan yhteiskonsertista. Katsotaan miten käy. Siskoni yllättyisi kyllä -toivottavasti positiivisesti! Mutta vielä peesauksesta ja liidauksesta, että olisi hienoa, jos joukostamme löytyisi rohkeita solisteja, niin eikun vaan käyttöön! Vapaaehtoispohjalta kuitenkin, niin ei tule kellekkään turhaa paniikkia. Tiedä vaikka sitten yksitellen uskaltaudutaan kokeilemaan itsekkin.

Itseltäni harmikseni jää laulut nyt kolmeksi viikoksi ohi, kun viime viikko meni toipuessa flunssasta ja mahataudista ja nyt onkin sitten kaksi iltavuoroviikkoa edessä. Mutta kirjotelkaahan ahkerasti blogeja, niin tiedän mitä siellä tapahtuu ja voin itsekseni treenailla!

Niin, ja ihanaa ystävänpäivää kaikille!

Kommentoinut MARJATTA WAREN 13. helmikuu 2011 14:55

Marita heitti blogissaan idean soolodemoista ja Hanna puolestaan liputti asian edistämistä, mutta vapaaehtoispohjalta ja viittasi jännittämiseen varsinkin yksin laulaessa.

Tunnistan toki jännittämisen omaltakin kohdaltani, enkä tosiaan uskaltaisi laulaa yksin ja vieläpä odottaa siitä muiden kommentteja.

Miksi onkin niin, että meistä monilla kouluaikaisia traumoja liittyy useimmiten näihin ns. taito- ja taideaineisiin, ei vaikkapa maantietotunteihin? Harvalle meistä on jäänyt ongelmaksi se, että ei koskaan oppinut sitä Längelmäveden- tai muuta -reittiä.

Mutta auta armias, jos ei osannut tai kyennyt laulamaan tai pystynyt piirtämään sitä kaunista auringonlaskua tai täyttämään joukkuetovereiden odotuksia palloilulajeissa! Minut valittiin näihin joukkueisiin aina viimeisenä (’pittääkö meijän tuokii ottoo’), eikä huumorintajuni veny edelleenkään, näin myöhäisessä keski-iässä, minkäänlaiseen joukkueurheiluun tai -liikuntaan.

Onko niin, että nämä taide- ja taitoaineet tulevat niin lähelle omaa persoonaa, että yksikin varomaton ulkopuolisen kommentti riittää lukkiuttamaan sen oven jopa vuosikymmeniksi.

Tarvitaan siis esim. tällainen Jaanan ohjaama Maestra, joka laastaroi näitä menneitä traumoja ja auttaa löytämään itsestä uutta kykyä ja rohkeutta tuomaan sitä esille.

Mutta yksinlaulua en taida vielä kuitenkaan suostua yrittämään…

Kommentoinut Hanna Turkki 10. helmikuu 2011 13:41

Minusta on tosi hienoa, ettei Jaana päästä meitä liian helpolla. Arvelisin että jokainen haluaa kehittyä laulamisessaan (siksi kai laulukouluun alunperin tultiinkin…), ja Jaanan vaativuus antaa jo pidemmälläkin oleville haastetta. Saati meille aloittelijoille 🙂 Jaanan positiivisuus ja innostuneisuus ajoittain väsähtävän köörin innostamisessa on kyllä aivan mahtavaa! Toivottavasti hetkittäiset onnistumiset antavat riittävää positiivista potkua myös Jaanalle.

Maritan idea soolodemoista on ihan ok, kuka haluaa. Itselleni ainakin kynnys yksinlauluun on tosi korkealla (mistä lie kouluaikojen laulukokeista jäänyt jännityskammo), joten vapaaehtoispohjalta. Siitähän rohkeimmat voivat sitten innostua esittämään pitempiäkin soolo-osuuksia, jos johonkin kappaleeseen tarvitaan.

Jännittäminen on asia mikä minua omassa laulamisessani häiritsee, ja jännittämisen myötä tuleva kireys. Ei uskalla päästellä! Musiikkikeskuksen keikalla itseltäni kaksi ensimmäistä biisiä menivät miten menivät, kun jännitys kiristi kropan pinkeäksi. Muutenkaan kun nuo leukani eivät ole löysintä sorttia 😉 Jaanan rentoutusmetodit leuoille ovat kyllä auttaneet, mutta eihän laulaessa voi koko ajan olla poskia heiluttelemassa 😀 Autolla yksin ajellessa sitten annan tulla sydämen kyllyydestä sen minkä mistäkin laulusta ulkoa muistan (vielä en ole ajanut lumipenkkaan eläytyessäni laulamiseen!!!)

Peesaaja-liideri -akselilla pidän itseäni selkeästi peesaajana, koska useat laulut eivät ole olleet niin tuttuja että olisi voinut heti antaa mennä, vaan melodian, sanojen ja sovitusten opetteluun on mennyt aikaa. Plus tuo mainitsemani jännittämispuoli vielä siihen mukaan, ja kun ne nuotit sun muut häkkyrät viivastolla ovat (lähes) hepreaa. Ja sitten kun vielä ehtisin joka kerran lähtöön ajoissa, kunnolla haa-hengittäneenä, jalat tukevasti maassa, pää tyhjänä, leuat ja kurkku rentoina…on se ihanaa että on haasteita!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s