Viimeinen silaus

Huomenna meillä on ensi-ilta! Kukin VIMMAlaisista trimmaa itsensä konserttiesiintymiseen omalla tavallaan. Allekirjoittanut on käyttänyt nämä viimeiset päivät laulamalla laulut yksi kerrallaan (ulkoa tietenkin), pysähtyen tarkistamaan jokaisen epävarman kohdan (sanat tai sävel) nuoteista. Se on hidasta, mutta oikotietä ei ole. On se vain kumma, että aina on muutama fraasinpuolikas, joka ei tahdo painua mieleen millään. Ja tällä kertaa lauluissa on ennätyspaljon myös vokaliiseja (kiitos Heikki Sarmannon!), joita on haastavaa erottaa toisistaan. Ainakaan  minä en muista niitä erikseen. Kuoron mukana laulaessa ne sentään menevät jotakuinkin kohdilleen…

Työlästä tämä kuorossa laulaminen! Mutta me teemme suurpalveluksen aivoillemme ja muistamiskyvyllemme, sillä kaikki tämän kaltainen toiminta on aivoille kuntosali.

Jaana antoi sähköpostilla hyvät viime hetken vinkit huomista varten. Toivotaan ettei kukaan pökerry eikä saa kolossaalista yskänkohtausta lavalla. Ja skarpataan jokaisen laulun aloitus täsmälliseksi ja selkeäksi – sillä aloitukset ja lopetukset ovat esiintymisessä todella tärkeät. Siinä välillä voi sattua kaikenlaista, mutta katsojan/kuulijan mielikuvaan vaikuttaa eniten koko esityksen ja sen kunkin numeron aloitus ja lopetus.

Teijan teematunnit ovat olleet ihastuttavan monipuolisia, otsikkona olisi voinut olla ”Laulaen maailman ympäri”. Me jotka osallistuimme nautimme myös Teijan leikkisistä ja vaihtelevista ääniharjoitteista. Tunneilla on ollut sanalla sanoen KIVAA! Jaanan maanantaitunneilla ei tehdä yhtä paljon äänitreeniä, varmaan sillä ajatuksella että ehditään sitten laulaa enemmän lauluja. Minusta äänitreeni, varsinkin kun se tehdään huumorin pilkkeen kera, on ihan yhtä antoisaa kuin laulujen laulaminen. Mutta juuri nyt kaikkein tärkeintä on, että saisimme pitää kokoontumistilamme Steiner-koululla ja että teematunnit jossain muodossa jatkuisivat myös syksyllä. Ja mielellään niin, että myös Teija pysyy mukana kuvassa. Sillä nämä kaksi maestraamme täydentävät toisiaan ihan prikulleen.

Tämän kirjoitti jamatar 19.4.2018

 

Lauluklubin tulevaisuus?

Opetellessani muistamaan Luonnossa-konsertin laulujen järjestystä huomasin, että siinä käydään vuodenkierto kahdesti läpi: kesästä syksyn kautta talveen, uusi kesä, syksy ja talvi, kevät, ja viimein satakielen kesäinen kiitoslaulu. Viimemainitussa muuten on sanat, jotka pakenevat (ainakin minulle) kaikkea selittämistä. Aina sitä laulaessa olen täynnä ”keveää hämmennystä”. Aaro Hellaakosken runo kuuluu Satakieli-sarjaan, josta on peräisin myös ohjelmamme ärhäkkä Muurahaisten laulu. Taidankin ottaa ja lukea koko sarjan, oikein ajatuksen kanssa.

Jaanalla oli pahaenteisiä uutisia Maestran syksyyn liittyen: Steiner-päiväkoti aiotaan sijoittaa Steiner-koulun alarakennukseen, jolloin nykyinen musiikkiluokka ei ehkä enää olisi käytettävissämme. Mutta tarvitseehan koulu edelleen musiikkiluokan? Emmekö saisi siinä sijaa, vaikka huone vaihtuisikin? – Ja toinen juttu: Maestralaulajissa ja teematunneilla on käynyt vähänlaisesti väkeä, mistä johtuen Jaana ilmeisesti harkitsee kannattaako niitä jatkaa. Jos ne loppuisivat, Lauluklubin yleistoiminnasta jäisi jäljelle vain VIMMA-kuoro ja mahdolliset Avoin laulukoulu-periodit uusille tulijoille. Ei hyvä…

Vapaiden laulusessioiden funktio on toinen kuin kuoron. Maestralaulajiin ja teematunneille on voinut tulla laulamaan rennosti ja saamaan samalla laulutietoutta. Kuoro sen sijaan treenaa kurinalaisesti esiintymisiä varten. Ei vaikuta oikein ”klubimaiselta”. VIMMA on Lauluklubi Maestran ”suurin ja kaunein” osa, mutta jos nuo vapaamuotoisemmat karsitaan kokonaan pois, Maestra menettää jotain oleellista alkuperäisestä ideastaan. Toisaalta – kun nyt olemme itse vähäisellä osallistumisellamme osoittaneet, ettemme erityisesti näitä rennompia laulusessioita kaipaa, mitä niitä enää tarjoamaankaan? Näinkö todella on, Maestra-toverit?

Ehkä sureskelen suotta jo etukäteen. Mutta ainakin minulle klubitarjonnan kaventuminen olisi iso menetys.

Näin Maestran sivuilla ilmoituksen kevään Estill-kurssista ja ilmoittauduin oitis. Vanhana Estill-kävijänä tiedän, että kurssipäivästä tulee ruhtinaallisen antoisa. – Ja minulla on konserttiemme jälkeen mieluisaa odotettavaa toukokuulle.

Tämän kirjoitti jamatar 12.4.2018

Esiintymiskoulutusta

Joskus vuonna miekka ja kilpi teimme Hämeenlinnan nuorisoteatterissa monenlaisia ilmaisuharjoituksia. Yksi oli sellainen, että piti varioida kaikissa mahdollisissa tunnetiloissa lausetta ”Missä minun nenäliinani on?” Teatterikoulussa taas täytyi kävellä salin perältä kurssitovereiden eteen ja vakuuttaa heidät sanomalla ”Minä valloitan vielä koko maailman!” Status 10+, ei yhtään vähempää.

Laulupedagogi Laura Valleniuksen koulutustehtävät VIMMA-kuorolle tiistaina olivat toisenlaisia mutta samaan tähtääviä. Että olisimme vahvasti läsnä ja uskottavia esiintyessämme. Kuororivistössä helposti hervahtaa joutokäynnille tai autopilotille, jos ei pysy joka hetki skarppina ja tietoisena statuksestaan. Ja se hervahdus taas näkyy ja välittyy armotta katsomoon… Lauran harjoitteet ohjasivat tiedostamaan ja valitsemaan statuksen eli esittämisen voiman, mitä milloinkin tarvitaan. Aina ei ole syytä paahtaa kybällä, mutta koskaan ei saa pudota nollille. Meidän täytyy kuorona osata yhtenäisesti säädellä voimaamme, sävyjämme ja tunneilmaisuamme.

Lauran kaksituntinen selvensi meille mitä tarkoittaa oman esittämisen hallitseminen. En vain seiso rivissä laulamassa stemmaani johtajan merkkejä seuraten. Minun täytyy sisäistää esittämäni ja uskoa myös itseeni. Vain näin saan yleisönkin uskomaan siihen, mitä kuorona esitämme. Luulenpa, että tämän koulutuksen jälkeen nollille ei enää hervahdeta ihan vahingossa – koska nyt tunnistamme sen ja osaamme korjata asian.

Jaana videoi tapahtumaa ja on laittanut otoksia Naamakirjaan. Te jotka kyseistä somepalvelua käytätte, katsokaa sieltä. Minusta olisi enemmän kuin suotavaa, että kuoroa kuvattaisiin harjoituksissa ja saisimme yhteisissä katseluissa nähdä tuloksia. Millaisia ilmeitä ja eleitä, tahallisia ja tahattomia… Se jos mikä havainnollistaisi läsnäolon ja statuksen hallinnan tärkeyttä.

Kuoron huivityöryhmä toi näytille valitsemansa kankaat. Kauniit luonnonvärit sopivat täydellisesti Luonnossa-ohjelmaan. Tästä tulee hyvä!

Eilisiltana oli Sotkulla Savonian rytmimusiikkiosaston oppilasnäytös, jossa laulettiin läpi Nina Simonen Baltimore-albumi. Iso jousipainotteinen bändi ja kymmenen solistia. Ja laulajien ohjaajana tuo samainen Laura Vallenius! – Eniten soulia oli Taavi Kiiskisellä ja meidän Teija Korhosella. Kuulimme sävykkäät ja äänellisesti loisteliaat tulkinnat molemmilta. Myös Sara Saxholmin koruttoman intiimi esitys kosketti. Symppis konsertti – ja loistavaa esiintymiskoulutusta lavalla olleille.

Tämän kirjoitti jamatar 6.4.2018

 

Maaliskuun lauluja

Ylläoleva on Eino Leinon ensimmäisen runokirjan nimi, ja tuosta koulupojan kokoelmasta on yksi runo VIMMAN Luonnossa-ohjelmassakin: Minä metsän polkuja kuljen. Tiistaina kävimme taas koko prujun läpi yhtä soittoa. Se on erittäin hyödyllistä, sillä siinä paljastuvat kaikki omat epävarmuudet. ”Ahaa, tätäkään en vielä osaa…” Mutta paljon jo osataankin – hetkittäin voi tuntea vapaata laulamisen riemua.

Nyt hiotaan jo nyansseja. Revontulilauluun, johon kaipasin vivahteita, Jaana onkin kehitellyt herkullisia välisoittoja, kaikkien säkeistöjen väliin erilaiset. Toimii!! Myös välispiikit toimivat ja sujuvat lausujilta luonnikkaasti. Alussa ja lopussa on koko jutun ydin: ”Ja mun sydämeni etsi lepoa ja rauhaa.” – – – ”Mielen myrsky nukkuu.” Mielen tyyntymystähän me luonnosta haemme ja myös saamme.

Luonnossa-juliste ja käsiohjelma ovat valmistuneet ja näyttävät raikkailta heleän vihreissä sävyissään. Puheeksi tulivat myös esiintymisasumme. Pitäisikö niitä uudistaa? Tai keksiä jotain erityistä juuri tähän konserttiin? Itse en ole yhtään kyllästynyt vanhoihin huiveihimme, mutta en vastusta uusienkaan hankkimista, jos löytyy sopivasti erilaiset. Monilla kuoroilla on vakiintunut esiintymisasu osana imagoa, eikä sitä hevin vaihdeta. Nykyiset huivimme ovat kuuluneet VIMMAN imagoon jo monta vuotta. Mutta kuten sanottu, minulle sopii jos välillä freesaamme ulkoasuamme. Kunhan ei hylätä kokonaan kauniita vanhoja huivejamme!

Teijan tunnilla ilakoitiin afrikkalaisten kaanonien parissa. Laulettiin piirissä ensin kahtena, sitten kolmena ryhmänä keholla rytmiä merkaten. Ai että oli kivaa! Etniset laulut vieraine sävelasteikkoineen ovat kuin virkistävä suihku korville. Tykkään noista murretuista, liukuvista sävelkuluista ja monipolvisista rytmeistä ”kuin hullu puurosta”.

Tarkentavaa tietoa laulusta Kuljen yksin autiolla tiellä: Kaivelin vähän levyhyllyjäni – ja sieltähän se löytyi, Boris Shtokolovin laulamana. Säveltäjäksi on merkitty E. Shashin, ja sanat ovat itsensä Mihail Lermontovin, jota venäläiset pitävät kansallisrunoilijanaan Aleksandr Pushkinin ohella. Suomennos seurailee alkutekstiä, hieman lyhennettynä. Ei siis ole kansanlaulu, kuten Toivelauluja n:o 5 väittää. Ehta venäläinen romanssi se on!

Tämän kirjoitti jamatar 29.3.2018

 

Makuasioita

Mieltymykset ovat makuasioita. Mistä ne syntyvät? Oma lähipiiri, ympäristö ja tottumukset muovaavat niitä. Mutta joskus ne tuntuvat tulevan kuin tyhjästä. Viime teematunnilla Teija kertoi kuinka hän, pääosin suomi-iskelmän valtapiirissä kasvanut, selittämättömästi koki bluesin omakseen heti kun sitä kuuli. Sama täällä!! Minullekin kävi niin, vaikkei mikään kasvuympäristössäni viittonut bluesiin päin. En muista miten kuulin perinteistä bluesia ensi kerran. Suomen Yleisradio ei sitä ainakaan soittanut. Ehkä porttina oli Animals-yhtyeen väkevä hitti House of the Rising Sun. Brittibändin esitys ei ollut ”aitoa” bluesia, mutta biisi oli – ja pojilla oikea ote asiaan. Laulun raastavan vahva tunnelataus pysäytti. Ja edelleen juuri tunne sitoo minut bluesiin. Jonkun toisen mielestä blues on karkeaa, yksitoikkoista, epäkiinnostavaa musiikkia. Makuasia!

Lisää makuasioita, liittyen VIMMAN Luonnossa-ohjelmaan. Osa meistä kuorolaisista haluaisi laulaa Muuttolintujen tullessa-laulun hieman nopeammin, mutta taiteellinen johtajamme sanoo ei. Hänen näkemyksensä mukaan laulu pitää esittää hitaammin. Ja johtajan näkemys määrää, eli pulinat pois. Oma mielihaluni olisi elävöittää Revontulten leikkiä vaihtelemalla tempoa ja volyymia säkeistöstä toiseen – että äänikuva liikkuisi kuten revontulet taivaalla. Mutta Jaana uskoo laulun toimivan ilman moisia tehokeinoja, ja paras minunkin on luottaa johtajan ammattitaitoon… ja makuun.

Kumpi suomennos on parempi, Jaana Lapon vai Pentti Saaritsan? Maestra-tunnilla lauloimme Lapon versiota Violeta Parran laulusta Gracias a la vida. Lapon käännös alkaa sanoin: ”Elämälle kiitos, sain siltä paljon”, ja Saaritsan: ”Miten voin kyllin kiittää elämää rikkaudestaan”. Molemmat ovat uskollisia alkutekstille, mutta lyyrikko Saaritsan käännös on runollisempi ja soi kauniimmin. VIMMA käytti taannoin konsertissaan ”Ritsan” käännöstä, jonka junttasin Jaanalle varmana asiastani. Mutta jos joku pitää enemmän Jaana Lapon tekstistä, mikä minä olen vastaan vänkäämään.

Makuasioista ei kannata kiistellä – paitsi jos jokin on todella mautonta, ala-arvoista ja typerää. Tai lieneekö tämäkin makuasia?

Tämän kirjoitti jamatar 22.3.2018

34 päivää konserttiin

Hanget on vielä korkeat, mutta ilmassa väreilee jo kevät. Aamut ovat valoisia ja illatkin yhä pitempään. Ja VIMMAN Luonnossa -konsertin ensiesitykseen on aikaa 34 päivää.

Tiistain kuorotreeneissä läpikäytiin hela hoito välispiikkeineen kaikkineen. Mikko Inkisen haitari antoi uutta puhtia harjoitukseemme. ”Kurtun” sävykäs ja tarvittaessa rempseä ääni sopii täydellisesti luonto-laulujemme säestykseksi pianon ohella. – Joka kerta on tuntunut että uusi konserttiohjelma on edellisiä vaativampi, mutta tällä kertaa asia on todella niin. Töitä riittää, että saamme Sarmannon ja Edelmannin sävelhelmet soimaan puhtaasti ja elävästi.

Teijan tunnilla kävi kato sairastumisten takia. Ainoina paikalle saapuneet Särkilahden Riitta ja minä saimmekin yllätystreenin. Ensin lauloimme yhdessä Carlos Gardelin tangoa Kuoleman paikka – täyttä kurkkua, kunnes Teija kehotti etsimään muitakin sävyjä. Niinpä: Tunteen paloa voi ilmentää muutenkin kuin urku auki… Sitten työstimme kumpikin omavalintaista laulua teematuntien nuottinipusta. Riitan valinta oli herkkis Dream a Little Dream of Me, minun Sixteen Tons, Merle Travisin blueshenkinen kantribiisi. Ai että oli hauskaa! Nautin kun saan heittäytyä – ja että minulle asetetaan rajat.

Ukuleleryhmä aloitti kevätkautensa iloisin ilmein. Kehuivat ja ylistivät Happosen Juusoa, joka tuurasi äänensä menettänyttä Jaanaa. Itse jätin ukulelen. Se ei sitten ollutkaan minun juttuni, vaikka ensin niin luulin. Vaan olisipa hienoa, jos ukejengistä kuontuisi meille terhakka komppiryhmä tuleviin esityksiimme. – Ottakaa mimmit onkeenne, joohan?

Tämän kirjoitti jamatar 17.3.2018

Lomaillessa

Talviloma oli ja meni että heilahti. ”Maestrattomat” Iltapäivät ja alkuillat tuntuivat aluksi kumman tyhjiltä – mutta tyhjällä on taipumus täyttyä, ja niin kävi nytkin.

Ensinnäkin: Viikon aikana kävin kärsivällisesti läpi kaikki Luonnossa-laulut, enimmäkseen ilman Dropbox-apuja. Huomasin laulujen soivan mielessäni silloinkin kun en työskennellyt niiden kanssa. Hyvä merkki! Ulkoa muistaminenkin edistyy.

Hain kirjastosta Toivelaulut 5, jota aloin heti kotiin päästyä innolla selata. Ja voi poijaat! Opus aivan pursuaa minulle rakkaita viisuja. Siellä on se Jerusalem-laulukin, josta kirjoitin viime postauksessani. Se on ollut minulta hukassa vuosikymmeniä, ja nyt sitten tämä tunteikas jälleennäkeminen… Toivon että laulamme sen jonain maanantaina Maestralaulajissa.

Samalla kirjastoreissulla lainasin kaksi dvd:tä Sami Yaffan Sound Tracker-sarjasta. Maanmainion musiikkiohjelmasarjan tuottajiin kuuluvat myös Docventures-veijarit Tunna Milonoff ja Riku Rantanen. Niinpä tietenkin!… Olen jo nautiskellut Indonesia-jakson kiehtovine Jaavan ja Balin gamelan-musiikkeineen. Argentiina tangoineen odottaa vielä. – Olettehan maestralaiset bonganneet Sound Tracker-ohjelmat kun niitä on tullut TV:n Teema-kanalalta? Äskeisimmät lienevät vielä nähtävinä Areenassa.

Katsoin telkusta Ruotsin Melodifestivalen-finaalin, jossa he valitsivat tämän kevään euroviisunsa. On vähän eri meininki kuin meillä… Valtava tapahtuma jättiareenalla oli kuin oikeat Euroviisut juontajineen, kansainvälisine raateineen kaikkineen. Voiton vei vakuuttavasti Benjamin Ingrosso Michael Jackson-tyylisellä pop-biisillään Dance You Off. Mutta toiseksi tullut Felix Sandmanin laulama Every Single Day oli (minusta) kisan paras. Melodinen kaihoballadi osui suoraan suoneen.

Svedujen viisuvalintasysteemin rinnalla meidän kolmen ehdokasbiisin ja yhden esittäjän kattaus tuntuu todella köyhältä. Kenenkähän tai minkä instanssin neronleimaus tämä oli? Kaikki kolme biisiä olivat kuin samasta tuutista eikä laulajakaan voinut muuta kuin poseerata ne läpi tanssiryhmän kanssa. Ei sillä ettei Saara Aallolla riittäisi taitoa ja talenttia – mutta nämä tyhjänpäiväisyydet jättivät hänelle hyvin kapeasti tilaa näyttää osaamistaan. Huhhuh ja voivoi.

Mutta huomenna palaamme Maestrassa päiväjärjestykseen Toivelaulut 5:n kanssa. Ihanaa!

Tämän kirjoitti jamatar 11.3.2018

 

 

Lapsuuden laulumuistoja

Varhaisimpia musiikkimuistojani ovat Radion ”Lauantain toivotut” äänilevykonsertit. Marjatta ja Martti Pokela ja vavisuttava kansanballadi, joka alkoi sanoin ”Yks haamu oli Marjaanan ovella ja se hiljalleen kolkutti…” Metrotytöt, Harmony Sisters, Kipparikvartetti. Olavi Virta! Tango ”Lakumpparsiitta” – nimi kuin taikasana, ja kiihdyttävästi polveileva melodia.

Äidin keittiölaulut olen jo useasti maininnutkin. Lapsenmieltäni kiehtoi hengellinen laulu Jerusalem, Jerusalem, kaupunki ylhäinen, jossa oli mystiset sanat ja jylhä tunnelma. ”Karitsa on sen aurinko”? Mitähän sekin mahtoi tarkoittaa.

Laulujen tarinat veivät outoihin maailmoihin: Tiikerihai, Kuningaskobra, Delfiinipoika. Ja Poika varjoiselta kujalta, joka ei ollut vuosiltaan ”vielä yhtätoistakaan” – siis juuri minun ikäiseni! Mielikuvitus vietti juhlaa näiden laulujen soidessa.

Kesäisin, kun ajettiin vanhalla Opelillamme isän lapsuusmaisemiin Sippolan Enäjärvelle, laulelin takapenkillä jukeboksina, koska autoradiota ei ollut. Ja laulujahan riitti mennen tullen. Välillä vain pysähdyttiin että sain oksentaa – mutkaiset tiet ja auton sisään tunkeva bensankatku tekivät minulle tämän. Mutta taas mentiin ja jukeboksi lauloi.

Alakansakoulussa tajuntaani läimähti säveltäjänimi Mozart, kun rakastuin hänen suloisesti keinuvaan barcarolleensa Laulu laineilla. Silloin en tietenkään tiennyt että se oli barcarolle-tyyliä, enkä tiennyt kuka tämä Mozart oli. Myöhemmin Wolfgang Amadeus on tullut hyvinkin tutuksi ja yhä rakkaammaksi. Mutta tämän ihanan laulun alkukielistä versiota en ole vieläkään onnistunut jäljittämään.

Ja sitten oli tietenkin Armas-eno, maatilan isäntä ja kansanpelimanni viuluineen. Hänestäkin olen jo aiemmin kertonut blogissani. Hän on tietämäni mukaan sukumme ainoa oikea ”muusikkeri”. Äidistäni olisi tullut klassinen laulajatar jos hän olisi halunnut. Mutta kotitilan työvelvoitteet ajoivat taiteellisten unelmien ohi. Sääli!

Tämän kirjoitti jamatar 1.3.2018

Tunnetiloja

VIMMAN Luonnossa -lauluissa on paljon erilaisia tunnetiloja, jotka meidän pitäisi tuoda ilmi laulaessamme. Jaana on taitava sanallistamaan millaisesta tunnetilasta kulloinkin on kyse ja miten saada se esiin. Otetaan  vaikka Muurahaisten laulu, jota ilmeisesti olemme vetäneet liian ryppyotsaisesti. – ”Ei kulmat kurtussa vaan täynnä aatteen paloa!” sanoi Jaana. Tämä selvä: Työmuurahaisten armeija marssii kirkkain otsin, asiaansa uskoen, peräänantamattomana joukkona. Aaro Hellaakosken runossa on hurjuuden ohessa myös huumoria – kuten myös Heikki Sarmannon mainiossa sävellyksessä. Tämän kaiken kun saamme lauletuksi ulos niin a vot!

Runoilijalla on aina oma tunnetilansa runoa kirjoittaessaan ja säveltäjä antaa siihen oman lisänsä. Sitten tulee esittäjä, joka tulkitsee tunnetilan omalla persoonallisella tavallaan. Ja vihdoin katsoja/kuulija kokee esityksen ja sen herättämät tunteet oman elämänhistoriansa pohjalta. Katsojan/kuulijan elämys ei koskaan ole ”väärä”, sillä jokaisella on vapaus ymmärtää esityksen viesti yksilöllisesti. Mutta me kuorolaiset, runojen ja sävelten tulkit, teemme tietenkin kaikkemme että saisimme alkuperäisen sanoman välitetyksi.

Tekijänoikeuslaki edellyttää, että teosta ei saa sovittaa eikä esittää tekijän tarkoituksen vastaisesti. Saa siis muokata, nostaa esiin teemoja ja näkökulmia, ja saa tulkita. Kunhan ei loukkaa tekijänoikeutta. Tämä on kaiken esittävän taiteen  ydin.

Luonnossa -lauluja laulaessa on nautinnollista antautua runoilijoiden ja säveltäjien virittämiin tunnetiloihin. Ja kun juuri nämä runot ja sävellykset ovat niin erityisen hienoja, nautinto on sitäkin suurempi. Mutta omalla kohdallani nautintoon on vielä matkaa. Mitä enemmän nuoteissa on ylennys- ja alennusmerkkejä, sitä vaikeammin opittava stemma… Pitäisi jo päästä eroon nuoteista ja laulaa ulkoa niin sävelet kuin sanatkin. Mutta siellä on vielä mustia aukkoja, joiden kohdalla putoan kyydistä. Ja silloin putoan myös tunnetilasta! – Ei muuta kuin eteenpäin, työmuurahaisen sinnikkyydellä.

Tämän kirjoitti jamatar 22.2.2018

Rakkaudesta lauluun

Rakkaudesta lauluun on Kuopion kaupunginteatterin näyttelijä Ritva Grönbergin uuden lauluohjelman Sydämenlyöntejä alaotsikko. Ritva G. tulkitsee valitsemansa laulut väkevällä intensiteetillä ja, todellakin, ilmentäen rakkauttaan lauluun, laulamiseen ja musiikkiin. Ohjelmassa on hienojen lauluntekijöiden kuten Jacques Brelin ja Violeta Parran kappaleita, ja myös vahvoja näyttöjä Ritvan aviomiehen, teatterin kapellimestari Mika Paasivaaran taidoista lauluntekijänä. Harrastajalaulajille Grönbergin konsertti on oppitunti läsnäolosta, eläytymisestä ja samalla tunteiden hallinnasta esiintyessä. Esiintyjä puhuu ja laulaa suoraan yleisölle, ei esitä itseään kuten iskelmälaulajat, vaan antaa laulun tulla ja koskettaa kuulijan sydäntä. Lisää tällaista! – Ja te laulutoverit, jotka ette vielä ole nähneet ja kuulleet kyseistä ohjelmaa, tervemenoa teatteriin.

Maestran eri tunneilla käydessäni olen alkanut ihmetellä, miksi niin harvat meistä osallistuvat muuhun kuin VIMMA-kuoroon. Kuoro sitten on sitäkin suurempi, jäsenmäärä hiponee kuuttakymmentä.  Mutta Maestralaulajissa ja Teijan teematunneilla meitä on hyvä jos kymmenen. Eikä kuoroharjoituksia edeltävillä tekniikkatunneilla käy puoliakaan kuorosta. Ehkä työssäkäyvät eivät ehdi tekniikkatunneille. Mutta nuo muut ovat samaan kellonaikaan kuin kuoro.  Arvelen että Lauluklubi Maestraan liitytään rakkaudesta lauluun. Miksemme siis halua käyttää kaikkia tilaisuuksia laulaa yhdessä? Okei, on muutakin elämää kuin laulaminen. Itse en silti hevin luovu yhdestäkään Jaanan maanantaisessiosta enkä Teijan ”Maailman ympäri”-keskiviikosta. Jaanan hillitympi ja Teijan räiskyvän iloinen tyyli täydentävät toisiaan – ja molempien koko olemus hehkuu rakkautta lauluun.

Teijan maailmanmatkalla on ehätetty latinalaiseen Amerikkaan. Iloa säteilevä karnevaalisamba Makeelta maistuu sai minut uteliaaksi, koska sen alkukielinen nimi on Tristeza – suru. Lähdin etsimään netistä alkutekstiä ja sen käännöstä englanniksi – ja löysinkin. Laulun sisältö tiivistettynä: ”Suru on pesiytynyt sydämeeni, jossa on jo muutenkin liikaa murhetta. Mene pois suru, tahdon takaisin iloiseen elämään ja tahdon taas laulaa…” Sävelmä itse asiassa onkin jotenkin surumielinen, mitä ei heti huomaa Marion Rungin versiota kuunnellessa. Kieltä ja maata vaihtaessa laulu voi kokea mitä huimimpia muodonmuutoksia. Tästä syystä  minusta on aina jännittävä kuunnella kappaleista eri maiden versioita. Joskus se yllättää, joskus hämmentää… Mutta nämäkin tutkimusretket teen – kuinkas muuten – rakkaudesta lauluun.

Tämän kirjoitti jamatar 15.2.2018