Ohi on – taas kerran

Näinhän se meillä VIMMA-kuorossa menee: Ensin mietitään konsertille teema, sitten valitaan sopivat laulut, laaditaan dramaturgia ja välitekstit ja aletaan harjoitella. Ajallaan ohjelma valmistuu, esitetään yleisölle – ja sitten se on ohi. Nyt on Tulessa! -ohjelman kanssa tultu päätepisteeseen. Viimeinen esitys oli eilen.

Kaupungintalolla oli ihan mukavasti väkeä ja hyvä tunnelma. Lauloimme täydellä antaumuksella vielä kerran nämä rakkaustarinat kaikkine vaiheineen. Oli helppo laulaa kun osasi ja muisti kaiken tunnollisen harjoittelun jälkeen. Yleisökin eli mukana – näin liikutusta ja kyyneleitäkin, kun jokin laulu kosketti kuulijaa henkilökohtaisesti. Kun näin tapahtuu, esitys on todella tehnyt tehtävänsä. Ei siis pelkästään hyviä lauluja taitavasti esitettyinä vaan tunnekosketus vastaanottajaan.

Prosessi jatkuu Luonnossa -ohjelman parissa. Laulujen opettelu on nyt menossa ja siinä onkin enemmän työtä kuin aiemmissa konserteissamme, koska tällä kertaa valtaosa lauluista on meille uusia, myös tyyliltään. Kun Tulessa! -kipaleet olivat lähinnä perusiskelmää, nämä uudet ovat eräänlaisia ”taidelaulelmia” hienoisella jazz-twistillä. Mutta mehän emme uusia tuulia pelkää vaan käymme kipparimme kera ilolla niitä päin.

Teillä toisilla jatkuvat vielä harjoitukset, minä palaan ruotuun tammikuussa. Matkailu avartaa ja antaa myös välimatkaa lauluharrastukseen. Palattuani näen ja kuulen tuorein silmin ja korvin miten te kuorotoverit olette sillä välin edenneet luontolaulujen kanssa. Sitten hyppään taas kyytiin, ensin manaillen omaa jälkeenjääneisyyttäni mutta piiru piirulta kuroen kiinni teidän toisten etumatkaa. Näinhän se minulla VIMMA-kuorossa usein menee…

Eipä sitten muuta kuin HYVÄÄ JOULUA kaikille!

Tämän kirjoitti jamatar 11.11.2017

Soolona ja kuorossa

Ismo Alangon konserttikiertue on tällä kertaa nimeltään Yksin, ja yksin hän tosiaan esiintyi Musiikkikeskuksella: mies, kitara ja koskettimet. Perjantaina 27.10. kiertue ehti Kuopioon ja Alanko tarjoili anteliaan yli kolmen tunnin keikan. Oltiin lauluntekijyyden juurilla, hyvin intiimisti. Pari biisiä nykypäivän trubaduurimme esitti lavan reunalla istuen, kuin tarinaa kertoen. Laulujahan Alangolla on niin paljon etteivät kaikki hitit suinkaan mahtuneet tähän settiin. Hän sanoikin ettei tullut esittämään meille hittipotpuria vaan monipuolisen otannan tuotannostaan. Ja karismaa riitti. Aivan loistava konsertti.

Vain elämää -televisiosarjan tämän kauden päätteeksi näytettiin vielä kerran kaikki artistien tulkinnat toistensa lauluista. Täytyy sanoa että Kaija Koo jysähti täysillä tajuntaani vasta nyt. Tämä kaiken kansan iskelmätähtenä pitämäni nainen onkin myös kovan tason tulkitsija, sielukas, aito muusikko henkeen ja vereen. Tällä hetkellä arvostan hänet korkeimmalle suomalaisten naisartistien joukossa. Lahjakkaat pikkutytöt kuten Sanni saavat vielä kasvaa hyvän tovin yltääkseen samoille leveleille.

Eilen lauantaina kuuntelin kahta äärimmäisen erilaista kuoroa. Ensin oli meidän Jaanamme johtama Vox Polaris Tuomiokirkossa. VIMMA-kuoroomme verrattuna heillä on selvästi korkeampi profiili. En osaisi kuvitella VIMMAN esittävän kokonaisia latinankielisiä klassikkoteoksia, kuten nämä tekivät. Vox Polaris laulaa klassisella äänenmuodostuksella ja sointi on kirkas ja yhtenäinen. Bongasin joukosta ainakin kaksi vimmalaistakin. Respektit heille! Kahden eri tyylisen kuoron riveissä laulaminen kysyy ahkeruutta ja muuntautumiskykyä.

Ja se toinen kuoro: Seminaarinmäen mieslaulajat eli Semmarit 20 sinkkua -kiertueellaan. Tämä poppoohan on aivan pitelemätön omatekoisine lauluineen ja show-meininkeineen. Raikasta huumoria, reipasta lavaliikuntaa ja ennen kaikkea taitoa niin laulussa kuin soitossakin. Soitinvalikoimaan kuului ainakin kiippari, haitari, skitta, rummut ja puhaltimia tinapillistä saksofoniin. Ja tämän kiertueen spesiaali: joka iikka on tehnyt (sanat, sävel ja laulu) oman soolosinkun joita sai kuunnella yleisölämpiössä jukeboksista ja ostaa à 4 e. Kiitos taas tästäkin ilotulituksesta, jäbät!

Meidän oma Tulessa! -keikkamme lähestyy ”uhkaavasti”. Mutta viikon päästä se on jo ohi ja meikämimmi matkalaukkuineen lähdössä taas muille maille vierahille. Ensin kuitenkin hoidetaan konsertti kunnialla. Täydellä liekillä ja valot päällä, eix je.

Tämän kirjoitti jamatar 5.11.2017

Kivaa ja ei niin kivaa

VIMMAN harjoituksissa tutustuimme neljään uuteen Luonnossa -lauluun. Ja tunne ohjelman hienoudesta vain voimistuu. Niin upeita runoja ja sävellyksiä! Mutta viikolla tuli suru-uutinen: yksi ohjelmamme säveltäjistä, Toni Edelmann, on kuollut. Ei ollut mies vielä vanha, mutta koskaanhan emme tiedä päivää emmekä hetkeä. Ja toinenkin, itselleni tärkeä musaihminen on siirtynyt tuonilmaisiin: Helsingin Digelius-levykaupan Emu, jazztietäjä, ”sydän sielua täys”. Eikä ollut vanha hänkään.

Kuoron Lapin matka ensi syyskuulle on nyt varattu. Majoitumme Luostolla kylpylähotellissa, jossa myös on yksi esiintymisisistämme. Kuoron pääluku on nyt 57 – mahtavaa. Vaikka ihan kaikki eivät Lappiin lähtisikään, joukkovoimaa riittää silti. Tätä kannattaa odottaa ja hioa esityksemme huippukuntoon. Ja ai niin: myös haitaristi on saatu messiin. Kivaa!!

Jaanan tekniikkatunneilla saamme koko ajan uusia harjoitteita. Pointtinsa on varmasti siinäkin, että kuoron äänenavauksissa yleensä tehdään aina ne samat tietyt jutut. Mutta nämä uudet pitävät hereillä ja tuottavat oivalluksia. ”Ahaa, näin saadaan aikaan tämä efekti…” Monimuotoiset harjoitteet kannustavat eteenpäin.

Kuten tunnettua, musiikki on vahva muistojen ja tunnelmien säilö. Jokin laulu voi muodostua aivan erityiseksi, kun siihen liittyy muisto. Kun Maestralaulajat-tunnilla lauloimme Viimeinen ilta/We’ll Meet Again, mieleeni ponnahti välittömästi se kaukainen hetki, kun näin ensi kerran Stanley Kubrickin elokuvan Tri Outolempi – ja sen loppukohtaus. Enkelikuoro laulaa kyseistä biisiä ja taivaalle nousee hitaan vääjäämättömästi maailmanlopun sienipilvi. Tämä kuva liitettynä tähän lauluun on hyytävä yhdistelmä. Ja Kubrick, sivumennen sanoen, oli nero miehekseen.

Maestra-klubia on kohdannut yllättävä vastoinkäyminen: Steiner-koulun pihasta aiotaan kuulemma tehdä autoton. Ei enää pysäköintiä mihinkään kellonaikaan. Tämän kertominen Maestralle noin vain ilmoitusasiana on todella keljua. Pitääkö porukan nyt siirtää autonsa kadulle tai maksulliseen parkkitaloon vai lähdemmekö lätkimään koko koululta? Minne sitten?? Ei yhtään kivaa.

Tämän kirjoitti jamatar 26.10.2017

 

Laulutreenin siedettävä raskaus

Tuli aika kaivaa Tulessa!-stemmat esiin ja tsekata paljonko muistan. Huolestuen huomasin että yhtä jos toistakin oli kesän mittaan haihtunut aktiivimuistista. Onneksi tiistain harjoituksissa, kun käytiin porukalla läpi koko pruju, palasia  alkoi nousta selkäytimestä. Mutta kotiläksyä riittää vielä että saan itseni konserttikuntoon. Palautumattomat kohdat ovat niitä samoja, joita oli hankalin opetella. Sadan salama teksti!! Uhhuh…

Jaana patistaa meitä laulamaan jo ulkoa Luonnossa-lauluja, ettei kevätpuolella tule hirveä savotta eteen. Ymmärrän tämän, mutta minulla on nyt menossa stemmojen opetteluvaihe, jota en halua häiritä sanojen opettelulla. Vaikka osaankin osan teksteistä, tuijotan nuotteja koska ne ovat suuri apu stemmojen hahmottamiseen. Sitten kun sävelkulut on hallussa, paneudun teksteihin. Se ottaa aikansa, mutta lupaan että konserttiin mennessä kaikki on opittu.

Tekniikkatreenit ennen kuoroharjoituksia ovat erittäin hyödyllisiä. Ne valmentavat yhä tietoisempaan äänen hallintaan ja motivoivat pyrkimään eteenpäin. Tämä jatkukoon!

Otsikoin tämän postauksen Milan Kunderan tunnetun kirjan nimeä mukaillen. Tekniikkatreeni ja täyspitkä kuoroharjoitus sen päälle ovat todella raskas fyysinen ja henkinenkin ponnistus – mutta siedettävä. Se tekee meille hyvää. Kevyttä tämän ei kuulukaan olla, sillä sehän tarkoittaisi että emme ole tosissamme.

Sunnuntaina meitä ja vox polarislaisia (Jaanan toinen kuoro) kokoontuu onnittelemaan 40-vuotiasta Tuomiokirkon kamarikuoroa laulamalla heille Monia armorikkaita vuosia. Sen jälkeen on kirkossa heidän juhlakonserttinsa. En tiedä tarkkaan mitä konsertilta odotan – ja sehän tässä jännittävää onkin.

Tämän kirjoitti jamatar 12.10.17

Syksyn runsautta

Syksy on harrastajille ja kulttuuririentäjille ylenpalttista aikaa. Tarjontaa on niin valtavasti että valintoja on vaikea on tehdä. Viikon sisällä olen herkutellut mm. näillä syksyn antimilla: 1) Eero Hämeenniemen meditaatiokonsertti Musiikkikeskuksella, 2) Vilimit-festarien avajaiset Kuvakukossa, 3) Folkkis-ryhmän minikonsertti Suokadun palvelutalolla, ja 4) Suomen taiteen tarina -näyttelyn avajaiset Taidemuseolla.

Hämeenniemen pianoimprovisaatioita oli taivaallista kuunnella joogamatolla maaten. Dziga Vertovin kokeellinen dokumenttileffa Mies ja elokuvakamera Laterna Magicos-duon livesäestyksen kera oli huikea. Konservatorion Folkkis-ryhmä soitti pelimannimusiikkia hyvällä svengillä ja pääosin ikäihmisistä koostuva yleisö yhteislauloi antaumuksella. Taidemuseo läväytti seinilleen kotimaisen taiteen helmiä Ateneumin kokoelmista. Upeaa!!

Viikon kohokohtiin kuuluu myös TV-uusinta Alzheimerin tautia sairastaneen countrytähti Glen Campbellin jäähyväiskiertueesta. Campbellin viimeinen laulu I’m Not Gonna Miss You riipaisee syvältä. Nähkää, kuulkaa ja tulkaa kosketetuksi: https://youtu.be/U8TsAh-zYFI
Mestarillisen kitaristin ja laulujen tulkitsijan elämä päättyi 8. elokuuta.

Ja kaiken tämän lisäksi tietenkin Maestra kaikkine rientoineen. Sunnuntaina oli Kaupungintalon sali taas täynnä väkeä, kun yhteislaulujen teemana oli Pop-Suomi. Ja Jaanalla ylellisesti soittopelinä Musapirtiltä evakkoon tuotu Steinway-flyygeli. Kelpasi sillä säestellä reipasta lauluporukkaa!

Minulla on ikävä tapa esittää kategorisia väittämiä pelkältä ”mutu”-pohjalta. Kuten nyt tämäkin A. Kivi ja d-kirjain… Kyllä hän sitä käyttää runoissaan, toisin kuin viime postauksessani väitin. Ei tarvitse kuin muistaa Sydämeni laulun säe ”kultakehdos kellahdella…”. Ja muitakin todisteita löytyy. Lupaan yrittää olla vastedes huolellisempi ja tarkempi sanomisissani.

Tämän kirjoitti jamatar 6.10.2017

Sukupolvien ketjussa

Kun Maestralaulajissa laulettiin ”Konstantinoopelin portin pääll…”, lennähdin ajassa taaksepäin lapsuuteeni ja eteläpohjalaistupaan, missä äidinisäni lauleli tätä vanhaa sotilasmarssia. Hänelle se oli suoraa suullista perintöä Turkin sotaretkeen osallistuneilta. Kohta minäkin hoilasin innolla, tajuamatta mistä laulu oikeastaan kertoi. Sain ”paapalta” muutakin musiikkiperintöä: yhden hänen lauluistaan ujutin vuosikymmenet myöhemmin erääseen näytelmääni sellaisenaan, sanat ja sävelmän niin kuin paappa ne lauloi. ”Mull’ on hyvä hevonen ja sillä on kun siivet…” Tätä en ole kuullut koskaan enkä missään muualla. Mutta se on epäilemättä aitoa eteläpohjalaista kansanperinnettä.

Äidiltäni sain perinnöksi näilläkin palstoilla usein mainitsemani ”keittiölaulut”, joita hän lauloi kotitöidensä ratoksi. Näin opin tietämättäni rakastamaan kotimaisia yksinlauluja, Kuulaa, Merikantoa ynnä muita. Nyt mietin mitä lauluperintöä olen mahtanut antaa omille lapsilleni. He eivät keittiölauluihin ottautuneet vaan löysivät jo varhain omat mieltymyksensä. Äitiä ei tarvittu Pet Shop Boysin, Marilyn Mansonin ja punkbändien löytämiseen. Mutta tyttäret käyvät sujuvasti myös klassisen musiikin konserteissa eivätkä yleensäkään karsasta mitään musiikkityyliä. Jos jotain, niin tämän rajattomuuden he ovat minulta omaksuneet. Siitä iloitsen.

Ukulelen kanssa ilmaantui uusi vaikeus: Kitaran sointuotteet tunkevat ylös aivojen alahyllyiltä tuottaen hämmennystä. Sormet muistavat kitaraotteita, mutta nyt onkin eri kuviot. Ristiriidan paineessa mieli ja sormet tekevät stopin. Huokaus! – Täytyy yrittää kahlata tämäkin koettelemus läpi.

”Pyry pyry pyry hei” – sehän on silkkaa Bachin fuugaa! Sori jos jälleen kerran käytän väärää musiikkitermiä, mutta fuugalta tämä toisiaan takaa-ajavien säkeiden ketju minusta kuulostaa. VIMMAN Luonnossa-treenit etenevät. Osaan jo stemmoja sieltä täältä; laulujen alut alkaa olla hallussa, jatkossa vielä hämärtelee. Mutta kuorolle on jo tullut selväksi, että hienoa ohjelmaa ollaan valmistamassa. Hivelevän kauniita lauluja hienoina sovituksina. Kielipoliisina huomauttelin Aleksis Kiven oravalaulun tekstin fiboista: ”– saattaa HÄNEN iltasella” on ehtaa Kiveä, eikä hän käyttänyt runoissaan d-kirjainta: ” — armaan kuusen ÄITINrinnass” on oikea muoto. Nurmijärven mestarin uniikkia kieltä ei käy korjaileminen.

Käväisin taas vaihteeksi Ahvenanmaalla ja toin tuliaisiksi CD:n merimiesten työlauluja purjelaivojen aikakaudelta. Esittäjänä Shanty Singers i Åbo, köörin jäsenet ovat kaikki entisiä merimiehiä. Lauluissa aistii vahvana suolaisen merituulen ja työn raskauden, mutta mukana pilkahtelee myös vapaahetkien hauskanpito. Kerrassaan oiva löytö Maarianhaminan Emmaus-kirpparilta.

Tämän kirjoitti jamatar 27.9.2017

Visans Vänner ja muuta mukavaa

Olen laulelman ystävä – ihan virallisestikin, sillä kuuluin Visans Vänner i Helsingfors’iin pääkaupungissa asuessani. Ruotsalaistrubaduuri Evert Taube perusti aikanaan tämän laulaja-lauluntekijöiden yhdistyksen, joka on levinnyt muihinkin Pohjoismaihin. – No mutta miksi kummassa nyt tästä kirjoitan Maestran blogiini? Koska Visans Vänner i Åbo pulpahti esiin Maestralaulajissa, ja muistot nousivat mieleeni. ”Knäppafton”-illoissamme saimme testailla uusia laulujamme ja pohdiskella viisunikkaroinnin kiemuroita. Erityisesti muistan folkduo Bossen ja Robertin isän Väinö Österbergin, jonka erityisala olivat ultralyhyet terävät aforismiviisut. Kuten: ”Ser du fjärilar på Nyårsmorgon, så tro inte att det är vår!” Elikkä suomeksi: ”Turha luulla kevään koittaneen, jos Uudenvuodenpäivän aamuna näet perhosia…” Ne oli hauskoja aikoja.

Ukulelekoulussa väsyi tällä kertaa ranne. Pidän otelautakättäni huonossa asennossa enkä osaa sitä korjata. Sointujen vaihtelua tulee lisää ja sormet menee rusetille. Tsemppiä, Marita!

Laulutekniikan harjoituksissa en edelleenkään pysty laulamaan korkealle. Jään kyydistä aina 3-4 pysäkinväliä ennen päättäriä vaikka mitä temppuja tekisin. Tämä täytyy vain hyväksyä tosiasiana. Mutta matalle mennessä onkin sitten iisimpää, ilokseni.

Maestralaulajissa käytiin läpi mm. merimieslauluja – tai enempi ”maisteritason” fantisointeja meriaiheesta. Oikeita, karheita merimieslauluja kuuntelin vanhoilta äänitteiltä Maarianhaminan kulttuurihistoriallisessa museossa, kun tein taustatöitä Katrina-musikaaliin. Vanhat äijät ja ämmät lauloivat ahavoituneilla äänillään merestä ja elämästä meren tiukassa syleilyssä. Oli rakkauttakin merta, leivän antajaa, kohtaan. Mutta romantiikka oli siitä kaukana.

Musikaaleista puheenollen, kävin katomassa Viulunsoittajan katolla teatterissamme. On muuten komeita tansseja ja salskeita miestanssijoita! Ja kaikin tavoin ansiokas esitys. Pidin maanläheisestä värimaailmastakin. Ei lähdetty herkuttelemaan värikkäillä kansanpuvuilla, vaan ylöspano oli vaatimattomaan juutalaiskylään sopivaa. Mutta musiikki esitettiin briljantisti. Täydet pinnat laulajille ja kaupunginorkesterille – ja sille nuorelle tenorille, joka erään tanssikohtauksen huipentumassa veti äkkiyllättäen korkealta ja kovaa. Wau!! Menkää katsomaan ja kokemaan tämä.

Tämän kirjoitti jamatar 20.9.2017

Ärtsyt kertsit ym.

Terveiset Petsamosta ja Murmanskista. Musiikiton matka mutta muuten mitä mainioin. Lämmin sää ja aurinkoa koko ajan!

Maestralaulajat-tuntien Suuri Toivelaulukirja 3 on selvästikin juuri minun toivekirjani. Se on täynnä vanhoja, minulta jo unohduksissakin olleita lempilaulujani. Kuten Fredrik Paciuksen iki-ihana ”Ja nuori merenneito…”. Se tuo mieleeni hyvin, hyvin kaukaiset muistot maalaistuvassa putkiradion ääressä vietetyistä hetkistä. Iltahämärä, takan hiillos, ja nuo ihmeelliset sävelet taikalaatikosta. Musiikin voima.

Ukulele haastaa meikäläistä. Uppiniskaisiin sormiin sattuu, kun yritän painella kieliä oikeilta kohdilta. Laulamisesta ei tule mitään, kun sormihomma vie kaiken huomion. Mutta enpä luovuta vielä. Nämä samat sormet ovat joskus pystyneet kitaraan, joten jo on kumma jos ei nyt kohtapuoleen…

VIMMA-treeneissä minulla on viikon poissaolon jälkeen ”arvotaan seuraava sävelkulku” -vaihe. Mutta se helpottaa, kun pääsen kunnolla opiskelemaan Jaanan esilaulamia stemmoja. Luonnossa-laulut ovat antoisaa harjoiteltavaa, koska ne ovat hyvien runoilijoiden ja laatusäveltäjien töitä. Hyvä runo ei ole koskaan banaali, ja hyvä säveltäjä asettelee nuottinsa aina kiinnostavasti, omaperäisesti. Korva innostuu kuulemastaan ja halu oppia tulee kuin itsestään.

Iskelmä-teematuntien 80-90-lukujen biisit ovat merkillisen outoja minulle. Minkähän takia? Nyt keksin: Noina vuosina paiskin päivät töitä ja illat hoidin pieniä lapsiani. Ei siinä paljon sävelradiota kuunneltu. Vielä 70-luvulla olin jotenkin kärryillä kevytmusan uusista tuulista. Nyt eläkeläisenä ehdin taas vähän seurailla uusien pop-tyyppien aikaansaannoksia. Lahjakkaimmat surffaavat aina aallonharjalla, muiden edellä. Viimeksi minut täystyrmäsi Paula Vesala albumillaan nimeltä Vesala. Raikasta, yllättävää, ällistyttävää! Siinä mimmissä on ruutia.

Popissa ja iskelmissä minua toisinaan jurppii ärtsyt kertsit, joita toistetaan enemmän kuin sieluni sietää. Herää inha oletus että kertsiä tahallaan vedetään överiksi, että se varmasti tarttuisi kuulijan korvaan ja biisistä sitä kautta tulisi suosittu. Halpa kikka sanon minä, mutta ehkä toimii – ei kai sitä muuten käytettäisi. Siis kertosäkeitähän vastaan minulla ei ole mitään, mutta niiden yliannostus rasittaa. Säästäkää hyvät biisinikkarit ja tuottajat meidät ”kerran vielä pojat”-kertseiltä!

Tämän kirjoitti jamatar 14.9.2017

Ukulelea ja iskelmää

Ukulelekurssi on nyt sitten korkattu. Havainto n:o 1: Kynnet on syytä leikata! Ja 2: Muinainen kitaraharrastus ei auta tässä yhtään. Sormet, jotka aikanaan ulottuivat kitaran otelaudan ympäri, eivät nyt tahdo taipua uken kapeampaa kaulaa kiertämään. Harottavat vain tönkköinä kuin huutomerkit. Muuten oli oikein hauskaa. Mikä riemu saada säestystä aikaan parin soinnun vaihtelulla! Jospa ne tönkkösormetkin siitä nöyrtyvät harjoittelun myötä.

Syyslaulu – toden totta, sillä alkoi Avoimen laulukoulun ensimmäinen jatkokausi 1.9.2009. Liikutuin, kun pääsin laulamaan tätä itselleni niin läheistä Erna Tauron ja Tove Janssonin laulelmaa. Minulle on aina tärkeä oma suhteeni lauluun. Jos laulu on minulle uusi,  mitään suhdetta ei tietenkään ole mutta voi tulla, jos tykästyn lauluun. Tylsintä on veivata kipaletta joka ei anna mitään. Onneksi lähes aina löydän jotain Maestrassa vastaan tulevista lauluista. Ja jos en löydä, revin ilon irti biisin hölmöydestä.

Jaana ujuttaa meille jo vaivihkaa matskua tulevaa Gospel 2-projektia varten. Odotankin gospeleita hartaasti – kunhan nyt ensin hoidamme marraskuisen Tulessa! uusinnan ja sitä seuraavan Luonnossa -ohjelman.

Keskiviikkona liityin mukaan Iskelmän helmiä -teematunnille. Kirjan laulut ovat minulle vähemmän tuttuja, mutta uteliain mielin uin niiden sekaan. Teijan kanssa kaikki kerrataan niin huolella että kyytiin pääsee hyvin. Teija kysyi onko Jesse Kaikurannan hitti Vie mut kotiin poppia vai iskelmää. Hmm? Melodisuudessaan se kyllä kallistuisi iskelmään, mutta taustalla soivat poppiin kuuluvat tietokonesaundit. Raja näiden kahden genren välillä on nykyään erittäin häilyvä – jos sitä edes on tarpeen määritellä.

TV:n Teema näytti Ultra Bran Ruisrockin keikan tältä kesältä. Ja millainen keikka!! Poppoo tuli, soitti ja voitti kuin ei 15 vuoden taukoa olisi ollutkaan. Ja jättiyleisö osasi biisit edelleen ulkoa. Jatkoa seuraa Hartwall Areenalla joulukuussa.

Keikkataltioinnin jatkoksi tuli ohjelma jossa Paula Koivuniemi, Terhi Kokkonen, Tuure Kilpeläinen ja Pauli Hanhiniemi esittivät slaavilaisiskelmiä Kerkko Koskisen sovituksina. Sovitukset olivat komeita kuten arvata saattoi, mutta solistien tasoero pisti korviin. Kilpeläinen ja Hanhiniemi ovat mainioita omien laulujensa trubaduureja, mutta tähän tehtävään eivät äänivarat riittäneet. Leidit sen sijaan ylittivät riman kirkkaasti. Jäin miettimään miksei valittu pätevämpiä miessolisteja, joita meiltä kyllä löytyy. Ehkä kaupallinen ajatus ”kansan suosikeista” voitti musiikin vaatimukset.

Tämän kirjoitti jamatar 31.8.2017

Paikoillenne – valmiit – HEP!

Näin alkoivat taas Maestra-riennot. Maanantaina kokoonnuttiin Steiner-koulun musiikkiluokkaan avaamaan Maestralaulajat-kautta. Tai ehkä ”kokoontua” on hiukka suurellinen ilmaisu, kun meitä saapui paikalle vasta muutama. Mutta se kyllä korjaantuu lähiviikkoina, kun vielä lomiaan viettävät ja ”myöhäisherännäiset” liittyvät seuraan. Tämän kauden opuksemme Suuri Toivelaulukirja 3 on meikäläisen mieleen, koska sen materiaali on perinteistä. Kaikki laulut eivät ole tuttuja, mutta niiden rakenne ja sävelmaailma ovat. Olenhan kasvanut niiden piirissä. Tekstit saattavat olla vanhahtavan hassuja, mutta sävelkulut tarttuvat luontevina korvaan. Tästä tulee kivaa!

Tiistain toiveuutuutena ennen kuoroa on tekniikkatreeni. Eri kerroilla treenataan milloin mitäkin äänen tuottamisen osa-aluetta ”niin maan perusteellisesti”. Erittäin hyötyisää! Kun ei ne tekniikkajutut pysy päässä niin että juurtuisivat automaattisiksi kuten ammattilaisilla. A täst mie tykkään kovast!

VIMMA aloitti pontevasti Luonnossa-ohjelman harjoittelun. Alkuannoksena viisi laulua, joista kaksi meille uusia. Edessä on kivikkoa, ryteikköä ja outoja polkuja umpimetsään, mutta kaukana horisontissa siintää Lapin konserttikiertue vuoden päästä syksyllä. Se antaa motivaatiota kahlata uuden oppimisen rämeiköt ja salakuopat. Mutta hikinen taival tästä tulee, sen tiedän.

Beat-kuoro ja Jaana kävivät viimeistelyleirillä Kreikan saarilla ennen syksyn Memory-konserttiaan. Tuostapa heräsi vimmalaistenkin kesken ajatus että ME KANS! Mitä jos leireiltäisiin loppuvuodesta 2018 jossain lämpimillä mailla? Harjoiteltaisiin laulujamme lempeän auringon alla. Jokin Kanarian saari voisi hyvin tulla kyseeseen. Tätä ideaa ei unohdeta!

Perjantaina istuin kaupunginteatterissa Viulunsoittaja katolla -musikaalin avoimissa harjoituksissa ja jännitin, ehdinkö sieltä vielä Sotkulle Beatia kuulemaan. Hyvin ennätin. Viulunsoittajasta ei ole vielä paljon sanottavaa, koska hinkkasivat enimmäkseen puhekohtauksia ja asemointeja. Mutta hyvähän maailman parhaasta musikaalista täytyy Kuopion teatterissa tulla, sillä meillä on hyvän musiikkiteatterin maine eikä suotta.

Ja sitten Beat ja heidän Memory-konserttinsa. Näin sen jo harjoitusvaiheessa keväällä ja jo silloin mimmit tekivät vaikutuksen. Kuoro juhlisti 5-vuotista olemassaoloaan musikaalilauluilla koreografian ja tanssijavieraiden kera. Pidin yleisvaikutelmasta, laulajien rauhallisesta ja samalla energisestä lavaolemuksesta ja ennen kaikkea hienoista laulusuorituksista. Musikaalikappaleet ovat vaikeita kenen tahansa laulettaviksi, mutta nämä 11 nuorta naista esittivät ne vailla ulkoista ponnistusta, ikään kuin ne olisivatkin helppoja. Koreografia antoi jokaiselle kuorolaiselle hetkensä päästä esiin ja saada huomiota. Kukaan jäänyt varjoon eikä kukaan erottunut liiaksi ryhmästä. Samalla kuoron jokainen jäsen näyttäytyi omana persoonanaan, omin ilmein ja elein. Toivotan Beatille hyvää jatkoa tämän taidonnäytteen viitoittamalla tiellä.

Ensi maanantaina alkaa ukulelekurssi. En oikein tiedä mitä odottaa, mutta ainakin toivon että innostus syttyisi ja kestäisi pitempään kuin kuuden alkeistunnin verran. Jos hyvin käy, siitä voisi sitten jatkaa.

Tämän kirjoitti jamatar 26.8.2017