Käyttäjän Marita Jama lähettämä 30. elokuu 2011 kello 12:00

Nonnih – klubilaulanta alkoi taas. Meitä vanhoja ja uusiakin kultakurkkuja kokoontui eilen tuttuun paikkaan Steiner-evakkokoululle täynnä iloista intoa. Ensin jonotettiin laulukirjoja – nyt voi jokainen lunastaa itselleen ikioman toivelaulukokoelman. Ahnaasti piti heti ruveta plaraamaan mitä kaikkea kansien välistä löytyy. (Toden sanoen olin jo netistä luntannut sisällysluettelon…)

Kultakurkut, juu-u. Oma pillini osoittautui olevan kesän jäljiltä aivan ruosteessa. Ikään kuin pölyinen matto estämässä ääniä tulemasta kirkkaasti ulos. Hämmästyin ja harmistuin, sillä en arvannut kurkkuvärkin joutuneen näin kehnoon kuntoon. No, tästä on suunta vain ylöspäin!

Aloitettiin laulamalla Pepe Willbergin tunnetuiksi tekemiä biisejä, ja Jaana aivan oikein kiinnitti huomiomme Willbergin luonnonmukaisen vaivattomaan laulutapaan. Meiltä tekstin ja sävelten ulosanti vaati hiukan enemmän ponnistusta. Kun on paljon sanoja, jotka pitäisi saada ulos sävelten kestojen ja laulun kokonaispulssin mukaisesti, ja vielä sisältökin huomioiden, sepä on konsti. – Miesten puolelta tuli hyvä ilmaisu ”rupatellen”. Siis ikään kuin jutellen.

Vierelläni molemmin puolin kuulin vahvoja kantavia ääniä, mikä sai vielä enemmän kettuuntumaan omaan himmeään pihinääni. Mutta juuri tässä on yksi virheistä, joihin toistuvasti sorrun: että ryhdyn kilpalaulantaan ja särjen ääntäni entistä enemmän. Tahtoisin että omakin ääneni kuuluisi ja siksi forseeraan. Mutta otanpa haasteeksi syksyyni: lopeta pusertaminen ja käytä voimaa vain sen verran, kun ääni kulloinkin antaa myöten. Maltti on valttia!

Joka tapauksessa on mukava päästä taas laulamaan ja kokemaan yhdessä hienoja hetkiä sävelten maailmoissa. Kaikenlaista kivaa onkin taas luvassa syksyn mittaan.