Käyttäjän Marita Jama lähettämä 21. syyskuu 2011 kello 12:22
Musiikilla on toki muitakin funktioita kuin soida kauniisti, mutta yksi meidän maestralaisten pointeista on varmasti pyrkimys kauniiseen sointiin ja siitä nauttiminen. Maanantain laulutaitotunnilla harjoiteltavaksi osui taas kerran yksi minulle rakkaista lauluista, Uralskaja rjabina – Uralin pihlaja. Hämmästyen näin laulukirjastamme että se on levytetty ensi kerran suomeksi jo 60-luvun alussa. Kuinka en sitä silloin koskaan kuullut? Minulle Uralin pihlaja tuli tutuksi Kaisa Korhosen versiona 70-luvulla. Korhottaren laulutapaa olen aina ihaillut, siinä ei ole mitään teennäistä tai päälleliimattua. Hän laulaa luonnonäänellään rehellisesti ja sanojen takana seisten, silti asiaa paisuttelematta. Samaan selkeyteen pyrin omassa laulamisessani.
Työ häiritsee harrastusta – ennätin tiistaina nuotinlukuun vasta viime minuuteilla. Harmi!! Mutta kuoromme senkun paisuu yhä pulskemmaksi. Joka kerta on uusia tulijoita. Ja kun saamme tämän ison instrumentin oikein viritetyksi, se soi kauniisti! Uutta ohjelmistoa harjoitellessa tein huolestuttavan havainnon: nyt kun yritän laulaa nuottien mukaan, en enää opikaan stemmaa korvakuulolta. En uskalla jättää nuotteja hetkeksikään – eikä ne äänet siltikään tule aina oikein. Nyt mietin pitäisikö minun palata entiseen eli kuunnella enemmän kuin tuijottaa lappuja. Nuotteihin tuijottelu tekee laulamisesta myös mekaanista (ainakin minulla), sanat ja niiden sisältö jäävät toisarvoisiksi kun päähuomio kiintyy sävelkorkeuksiin. Ehkä tämä on vain välivaihe matkalla uuden oppimiseen, näin toivon.
Naisten stemmiksessä saimme uuden laulun Sataman valot, jota ruvettiin heti treenaamaan kolmiäänisesti Harmony Sistersin malliin. Alttojen ja sopraanojen väliin tuli uusi ääniala eli matala sopraano. Kaikkiin riitti porukkaa tasaisesti. Ja heti ensitahdeista kuuli, kuinka kauniisti se tulee soimaan – sitten kun jokainen on oppinut osuutensa. Laulusta muuten puuttui toinen säkeistö. Ehkä se oli eri sivulla eikä Jaana nähnyt tarpeelliseksi sitä tässä vaiheessa kopsata. Mutta tämän ainakin muistan: ”Ei vielä saapuvan näy laiva rakkaimman, kai hälle loistavat nyt lyhdyt vierahan…”
Hetkittäin pysähdyn ihmettelemään itseäni tässä laulavassa joukossa. Kuinka siinä niin kävikin, että päädyin aktiiviseksi lauluharrastajaksi ”vanhoilla päivilläni”? Onnekas sattuma minut tähän toi – se pieni lehtijuttu Vapaasta laulukoulusta keväällä 09.