Käyttäjän Marita Jama lähettämä 3. huhtikuu 2016 kello 22:00

Nyt on pitkään odotettu reissumme tehty! Maestra-poppoo kävi viikonloppuna Helsingissä katsastamassa Oopperan kummituksen. Oman kylän poika Ville Rusanen lauloi meidän iltanamme nimiroolin – ja upeasti lauloikin. Me haukoimme henkeä ykkösparven istuinsijoillamme. Korvia hyväili myös naispääosan laulaneen virolaisen Hanna-Liina Võsan suoritus. Ei heikkoa lenkkiä muutenkaan, tietenkään, Kansallisoopperassa kun oltiin.

Olin erityisen utelias näkemään tämän tulkinnan, koska olen nähnyt originaaliversion Los Angelesissa 1991, ja tiesin että säveltäjä ja hänen yhtiönsä ovat tällä kertaa antaneet ohjaajalle vapaat kädet. Sellaista ei Lloyd Webberin kohdalla yleensä tapahdu, vaan tuotannot ovat kaikkialla alkuperäisen klooneja. Rahasta tietenkin on kyse – koko paketin myymällä tienaa paremmin. Brittimusikaalin kultasormella tosin ei liene punnista pulaa, hänen teoksistaan kun tuppaa tulemaan megahittejä.

Miten nyt vertaisin näitä kahta Kummitusta toisiinsa? Losin versiosta muistan kaksi erityisen vaikuttavaa yksityiskohtaa: lavan alta taianomaisesti nousseet oikeat, isot palavat kynttilät, joiden lomitse Kummitus ja Christine lipuivat veneessä, ja valtavan kristallikruunun romahtamisen katosta suoraan keskelle näyttämöä henkilöiden paetessa alta viime hetkellä. Se pelästytti katsojankin oikeasti. Ja Kummitus itse oli uhkaavan synkeä ja rujo. Hahmon arvoitus säilyi siihen hetkeen asti, kun Christine paljasti hänet tempaamalla naamion hänen kasvoiltaan. Kohtaus oli paljon rajumpi kuin Kansallisoopperassa.

Niin komeasti ja sävykkäästi kuin Rusanen lauloikin, kaipasin hänen hahmoonsa uskottavampaa hylätyn epätoivoa. Miten noin salskeaa nuorta miestä on kukaan voinut inhota ja syrjiä? Ei kasvoissakaan (ainakaan parvelta nähtynä) ollut mitään vastenmielistä. Voin kuvitella että ohjaaja ei halunnut mennä ”helpon kautta”, mutta silti… Tämä Pariisin vanhan oopperatalon kellarikatakombeissa lymyävä desperado oli oudon hyväkuntoinen.

No, nämä ovat lillukanvarsia, kun Kansallisoopperan esitys musiikillisesti ja visuaalisestikin oli erittäin hieno. Yhden mieltä vaivaamaan jääneen kysymyksen haluaisin silti selvittää: Mitä Christine antoi Kummitukselle musikaalin loppukohtauksessa? Kummitus sai häneltä jotain käteensä ja – fiuh, päätti jättää nuoren parin (Christinen ja varakreivin) ja koko oopperan väen rauhaan ja haihtui kimallepilveen. Mitä siinä oikein tapahtui??

Olen nähnyt Lontoossa Andrew Lloyd Webberin musikaalit Starlight Express, Cats ja Sunset Boulevard, kaikki huikeita esityksiä ja huikeaa musiikkia. Se mies haistaa hienot aiheet ja osaa punoa niistä huipputason musiikkiteatteria. Riuduttavan kauniiden melodioiden luojana hän on mestari vailla vertaa. Suurin elossa oleva musikaalisäveltäjä, sanoisin.

Kommentoinut Marita Jama 6. huhtikuu 2016 18:20

Käsiohjelman juoniselosteesta ilmeni, että Kummitus jossain vaiheessa antoi Christinelle sormuksensa – joten se pieni esine loppukohtauksessa oli tietenkin tämä sormus. Mutta tekijöille moitteita siitä että sormuksen antaminen tehtiin niin vaivihkaa, ettei me katsomossa sitä edes huomattu, eikä näin myöskään voitu tajuta sen palautusta. Näyttämöllä pitää tarinan kannalta tärkeät jutut tehdä niin isosti että katsoja takuulla ne huomaa ja ymmärtää!!

Kommentoinut Pia Hakkarainen 6. huhtikuu 2016 13:12

Täysin samoja ajatuksia Hannan kanssa oopperan parhaista paloista! Lopussa varmaankin kummitus sai syanidi-paukun, jonka pisti kurkustaan alas kituliaan ja surullisen elämänsä päättämiseksi… Siihen loppui hänen ”helvettinsä”. Oliko synkkä ratkaisu? 😉

Minä olen nähnyt tämän kummituksen Lontoossa joskus vuosikymmeniä sitten. Mielestäni tämä oli parempi. Toki lavatekniikka on kehittynyt vuosien mittaan ja kansallisoopperalla on meidän veromarkkojen ansiosta pelimerkkejä panostaa lavastetekniikkaan enempi kuin Lontoon piskuisella teatterilla. Joka kyllä omalla ahtaalla intiimillä olemuksellaan antoi elämykselle oman leimansa. Hieno reissu taas kerran. Kiitos!

Kommentoinut Hanna Turkki 4. huhtikuu 2016 20:06

Samaa mieltä olen kuin Marita, komea oli esitys ja reissu oli kaiken odottamisen arvoinen! Rusanen Kummituksena veti komeasti, ja oli välillä niin pahis että selkäpiitä karmi. Ja Christine kuulosti ihanalta, niin kaunis ääni!

Itselleni jäi vaikuttavimpana mieleen porraskohtaus, jossa Kummitus vie Christinen ensi kerran kellariloukkoonsa. Liikkuvat portaat ja Kummituksen ja Christinen ilmestyminen sitten ihan eri puolelta kuin mihin menivät…taianomaista kerrassaan! Itselläni leuka loksahti kun sitä katsoin, oli se niin hienon näköistä. Kummituksen kellariloukko oli myös vaikuttava, punainen vuode oli piste iin päällä.

Toinen itseäni erityisesti koskettanut kohtaus oli Christinen laulu jossa hän ikävöi isäänsä. Myös uudenvuoden naamiaisjuhlat näyttivät hienolta, kun väkeä oli lavalla paljon ja suuri kuoro lauloi. Paljon muutakin mieleenjäävää oli, soutamiskohtaukset sumuineen, rakastavaisten laulu katolla, ja Charlotta suurena oopperadiivana oli mainio! Kattokruunukohtaus oli myös sykähdyttävä, mutta olisi siinä enemmänkin voinut olla näyttävyyttä. Ehkä turvamääräykset esityksissä on niin tiukkoja, että pauketta, poksautuksia ja lieskoja ei voinut olla enempää!

Tarinasta olin etukäteen ajatellut, että juttu on klassinen kolmiodraama, mutta enemmän se jäi minulle mieleen Christinen kasvutarinana. – Ja se loppukohtaus, minä en myöskään nähnyt mitä Christinen ja Kummituksen välillä siinä tapahtui, mutta kimaltelevasta tähtipölystä ymmärsin, että Kummitus oli häipynyt…