Eilistiistaina meillä oli viimeiset Vesillä-treenit Jynkässä, mukana Pasi Horttanainen hanureineen. Ja ensi viikolla tositoimiin Kaupungintalolla! Jo oli aikakin päästä kuulemaan myös Pasin osuudet ja laulamaan (pianon lisäksi) haitarin kanssa. Vedettiin setti kahdesti putkeen. Ekassa otossa meitä tyrmistytti, ei suinkaan haitari, vaan rämisevä epävireinen saluunapiano, jonka Jaana oli jostain takahuoneesta (?) plokannut. Ei auttanut, sen kanssa mentiin koska aika oli tiukalla. Huh huh!
Tokaan ottoon saatiin kunnollinen piano ja läpimeno sujui muutenkin nätimmin. Kaikki ”koreografiat” käden lippaan vetämisineen, kääntyilyineen ja katseen suuntineen teimme Jaanan elehdinnän mukaan. On siinä naisella urakka: soittaa nuoteista pianoa, johtaa laulamista, pelata yhteen hanuristin kanssa ja viestittää meille salamerkkejä päällä ja silmillä. Ei käy kateeksi!
Mutta oikein kivoja kuvioita soitteli haitarimies laulamisemme lomaan. Kunnon välisoittojakin, joiden aikana voimme vähän hengähtää. Mutta ei rentoutua! Lavalla ollaan 100% läsnä koko esiintymisen ajan. Ei passaa ajatuksen harhautua soittajan juoksutusten viettelemänä.
Näiden läpimenojen jälkeen tiedän mitä teen lähipäivinä. Laulan useampaan kertaan koko prujun läpi Drive-äänitysten kanssa. On nimittäin vieläkin ansapaikkoja joihin voi pudota, jollei vahvista polkua. Muuten odotan konserttejamme iloisella mielellä. Ja millaisen merihenkisen asun mahtaa itse kukin olla komeroistaan löytänyt? Tämä on ensi kerta kun VIMMA ei esiinny mustissaan. – Ei hetkinen, olihan meillä yöpaidat ja pyjamat Unikuvissa! Se oli muinoin vuonna 2016…
Haitari soi myös tänään teatterilla, missä olin katsomassa laulunäytelmää Brechtiä jokanaiselle. Teatteri Kapsäkin ja Greta-tuotannon yhteisteos oli rautaa. Sirpa Kähkösen teksti, Marko Puron ja Selma Savolaisen sävellykset ja taidokkaan näyttelijäensemblen työ Taru Mäkelän ohjaamana olivat kuin lekalla päähän. Siis tajuttoman upea homma. Mutta puolillaan oleva katsomo kieli, että tämän lajin herkun ääreen ei näillä main kovin moni osaa hakeutua.
Itse vanhana Bertolt Brecht-fanina olin tietysti onnessani. Mutta ”Bidi” oli todella pottumainen mies: naisiaan kaltoin kohteleva egoistitaiteilija. Tuumiskelen tässä että jos olisin elänyt tuohon aikaan ja joutunut äijän vaikutuspiiriin, olisinko minäkin langennut hänen lumoihinsa? Ainakin hänen runonsa, näytelmänsä ja eeppinen teatterinsa ovat minut lumonneet. (Enemmän Brecht-suhteestani on mm. postauksessani 29.11.19.)
Ihka ensimmäinen Brecht-kohtaamiseni oli Vom Ertrunkenen Mädchen, Kurt Weillin sävellys Brechtin runoon Lotte Lenyan esittämänä. Olin juuri muuttanut Helsinkiin, kaikki oli uutta ja ihmeellistä. Lainasin levyn Kallion kirjastosta – ja se oli menoa sitten. Tuo surullinen, ankaran kaunis laulu liikuttaa minua yhä. Kuinka niin kylmä tyyppi voi kirjoittaa tuollaista?
Hukkuneesta tytöstä kertova runo alkaa Brita Polttilan suomentamana näin: ”Kun hän hukkui, hänet virta nieli / pienestä joesta aina suurempia kohti. / Ja taivas, niinkuin tekisi sen mieli / sovittaa ruumis, kuulaana opaalina hohti.”
Ja näin sen laulaa Lotte Lenya:
Tämän kirjoitti jamatar 19. huhtikuuta 2023.