Radiossa on ohjelmasarja Näistä levyistä en luovu, jossa tunnetut henkilöt kertovat mielilevyistään. Meitsi ei luopuisi mistään! Kaikkeen, mitä olen hyllyihini kerännyt, minulla on tunneside. Musiikkiin ja ihan tiettyihin äänityksiin voi tallentua tunnemuistoja, jotka eivät haalistu. Kun laitan soimaan Sergei Rahmaninovin 2. pianokonserton, mieleen palaa miltä tuntui kuunnella sitä nuorena tyttönä kynttilän valossa vuokrakämpän lattialla maaten. Mielenkuohuja ja tyrskyjä… Musiikki antoi tunteiden velloa ja lohdutti. Saman asian ajoi Charles Aznavour: ”Et pourtant, pourtant…” Nuoruus – kaikki niin ääretöntä, määrätöntä, ehdotonta. Ja omien äänilevyjen (silloin vielä pienestä) kokoelmasta löytyi lääke joka vaivaan.
Aina ei vaikuttava musiikkikappale liity suoraan omaan elämänilanteeseen. Jokin siinä vain osuu syvälle. On ainakin kaksi laulua, joita en pysty kuuntelemaan liikuttumatta. Toinen on Nousee päivä, laskee päivä musikaalista Viulunsoittaja katolla. Morsiuspari, yhteinen elämä edessä. Vanhemmat muistavat tytön ja pojan lapsina. Niin kauniisti kuvattu sanoin ja sävelin. Toinen on Jean Sibeliuksen säveltämä Ateenalaisten laulu antiikin runoon. Taisteluhymni, hengennostatus sotaan lähteville. Pala nousee kurkkuun, kun poikakuoro laulaa: ”Nuorukaiselle kuolla kuuluu, kun hällä vielä kutrissa tuoksuavat nuorteat kukkaset on…” Kuva uhrivalmiista lapsisotureista ei todellakaan minua innosta. Päin vastoin, sydäntä kouraisee ristiriita uhrikuoleman ihannoimisen ja raa’an todellisuuden välillä. Ne kirkkaat pojanäänet… ja se mitä ne laulavat.
Kuorossa laulaessa kokee konkreettisesti musiikin mahdin. VIMMAN riveissä olen äänten keskellä ja samalla tuottamassa niitä. Mahtavaa! Ja mitä pidemmälle Valkokangas -ohjelmamme edistyy, sitä paremmalta tuntuu. Yhteisyys tuottaa energiaa, joka puolestaan säteilee meistä ulos ja tempaa kuulijat mukaansa. Kun konserttiyleisö ja esiintyjät löytävät yhteisen tunnetilan, syntyy maaginen voimakenttä. Mikä se on? Voiko sen selittää? Kyllä se on se musiikin mahti.
Hoitotyötä tekevät sanovat, että musiikin avulla voi saada hetkeksi yhteyden puhumattomaan muistisairaaseen. Vanha tuttu laulu havahduttaa samentuneen mielen. Tämä on varmasti totta. Oma äidinäitini vietti viimeiset aikansa vuodepotilaana kotitalossaan. Hän ei enää tuntenut ketään eikä juuri reagoinut puheesen. Mutta hän saattoi yhtäkkiä alkaa rallattaa hauraalla vanhuksen äänellään: Tat-tara-rat-tara rat-tat-taa… Nuoruusajan rekilaulun rytmi nousi muistin uumenista, vuosikymmenten takaa.
Kun ikääntvä Louis Armstrong ei lääkärin määräyksestä saanut enää soittaa trumpettia, hän alkoi laulaa iskelmällisempää musiikkia. Yksi unohtumattomista on tunnari Bond-leffasta Hänen majestaattinsa salaisessa palveluksessa vuodelta 1969. Sama biisi soi myös viimeisimmän Bond-leffan, No Time to Die vuodelta 2021, lopputekstien alla. Vanha jazztähti laulaa ajasta jota riittää loputtomiin – tietäen, että hänen oma aikansa on jo lopuillaan. Sydämeenkäyvä laulu on John Barryn & Hal Davidin tuotantoa. Trumpettisoolon soittaa mahdollisesti Herb Alpert.
Tämän kirjoitti jamatar 28.3.2024.