Muistikatko on jokaisen esiintyjän pahin painajainen. Se tulee aina yllättäen – äkkiä päässä vain lyö tyhjää, ”filmi katkeaa”. Minulle kävi näin eilisissä VIMMA-harjoituksissa kesken soololauluni. Onneksi se oli vain harjoitus ja pystyin ottamaan asian melkeinpä huumorilla. Tositilanteesta olisi huumori kaukana. Luulen kyllä tietäväni mistä tämä pimennys johtui. Olin keskittynyt muistamaan puherepliikkini, joka on viime aikoina takkuillut. Niinpä sitten kesken laulun ajatus herpaantui – ja siinä sitä oltiin. ”Kuinka tämä jatkuu?” kysyin hätäpäissäni Jaanalta. ”En minä tiedä!”, hän vastasi pianon takaa. Hetken pähkäiltyäni sain jutun juonesta kiinni ja pystyin laulamaan laulun loppuun. Opetus: keskity kokonaisvaltaisesti ja pidä se!
Keskittyminen on kovaa työtä, mielen hallintaa, kuin ohjastaisi vikuria hevosta pysymään kaviouralla. Toisaalta ei saa pinnistää eikä pakottaa, vaan on oltava samalla rento. Tätä paradoksia olen pohdiskellut ennenkin: Täytyy olla yhtä aikaa huippuunsa virittynyt ja vapautunut. Silloin mieli ei lukkiudu, vaan ajatus virtaa vapaana. Joskus se onnistuu kuin luonnostaan, toisinaan taas ei…
Vaikka valmistautuisi miten hyvin, muistikatkoa on mahdoton ennalta eliminoida sataprosenttisesti. Tämän asian kanssa minäkin joudun sooloineni elämään. Jos pahin tapahtuu näyttämöllä, siitä on vain selvittävä eteenpäin. Onneksi yksi huolenaihe poistui, kun Jaana kertoi että hän säestää minun lauluni. Yhteistyö vieraan pianistin kanssa olisi turhan jännittävää yhden ainoan yhteisharjoituksen turvin. Jaana saa kyllä muutenkin olla kabareessa monena – ja nyt siis yhden biisin ajan myös soittajana! Hän voi tehdä siitä oikein ”numeron”, hauskan episodin syrjäyttäessään hetkeksi varsinaisen pianistin.
Testasin harjoituksissa kenkiä, joita aion käyttää kabaree-esityksissä. Ihka ensimmäisessä VIMMAN konsertissa muinoin tein sen kardinaalivirheen, että laitoin esiintymiseen hienoimmat juhlakorkkarini. Ei ikinä enää!! Oli yhtä tuskaa seistä tunti paikallaan niillä popoilla… Nämä nyt koekäytetyt ovat matalat mutta sirot, ja ennen kaikkea mukavat jalassa. Ja malliltaan ne ovat siten ajattomat, että sopivat yhteen 1930-luvulta olevan leninkini kanssa. Se klensa on peräisin äitini vaatekaapista. Hän oli tyylitietoinen, niin maalaistalon tyttö kuin olikin. Säästin tämän vaatteen odottamaan sopivaa tilaisuutta käyttää sitä. Ja se tilaisuus koittaa NYT!
Keksimme Jaanan kanssa, että kabaree-bändi voisi soittaa siirtymässä Berliinistä Pariisiin jotain periranskalaista. He valitsivat Charles Trénetin haikean ikivihreän Mitä jää jäljelle rakkauksistamme. Sopii hyvin, kun Pariisi-osiossa on myös toinen Trénetin laulu – se kaikkein tunnetuin. Tässä mestari itse Pariisin legendaarisen Olympia-teatterin lavalla vuonna 1975. Nyt ollaan chansonin ytimessä:
Tämän kirjoitti jamatar 19.3.2025.