Olin eilen konsertissa kaupunginteatterissa. Näyttelijä Ritva Grönberg esiintyi bandoneonisti Henrik Sandåsin trion kanssa. He esittivät argentiinalaisen Astor Piazzollan ja muidenkin musiikkia. Ihana Piazzolla! Tämä oli konsertin nimi ja täydestä syystä, sillä Piazzollan säveltaidehan on hurmaavaa. Sandåsin bandoneon-harmonikka lauloi kaikissa tunteiden väreissä – kuten myös Ritva Grönberg, jonka syvän lämpimästä äänestä olen aina pitänyt. Näyttelijänä hänellä on myös ilmaisukeinot hallussaan. Täysi sali sai kuulla tunteikkaita, tulenpalavia lauluja väkevästi tulkittuina. Olen hurjan iloinen että hoksasin tämän tilaisuuden, jota ei teatterin (ajat sitten painetussa) kevätohjelmassa mainita. Konsertti uusitaan 3. syyskuuta – sinne siis, te rannalle jääneet Piazzollan tangojen ja Ritvan lauluesitysten ystävät!

VIMMAN nousemiseen kaupunginteatterin palkeille on enää kuukausi aikaa. Tarkkaan ottaen ei sitäkään, sillä päivälleen kuukauden päästä homma on jo ohi! Harjoituksissa on siirrytty läpimenoihin asemissa. ”Iskuja” täytyy trimmata, sillä vielä on tyhjiä taukoja kohtauksiin siirryttäessä ja niiden sisällä, kun odotellaan mitä toinen sanoo tai ei ihan muisteta omaa replaa. Jutun pitää kulkea kuin juna, töksähtelemättä. Vielä tämä ei onnistu, koska keskushahmo Seremoniamestari (koreografi Harriet) ei ole läsnä normitreeneissä. Jaana lukee ja laulaa pianon takaa hänen osuutensa. Mutta eteenpäin mennään…

Kullekin kuorolaiselle syntyy esitettäviin lauluihin henkilökohtainen suhde. On ”suosikit” ja ”inhokit” ja kaikenlaista siltä väliltä. VIMMAN Kabareessa mieleisimmäkseni nousi jo varhaisessa vaiheessa Meri, tuo ihmeen kaunis maisemamaalaus. Sävel ja sanat luovat harmonisen kuvan tyynestä illasta meren rannalla. Aurinko laskee rusottavaan horisonttiin, maininkien väri tummuu. Laulaessa aistin tuon kaiken ja tulee hyvä olo.

Myös Ja taasen päivä painui huokuu tyyneyttä… mutta miten se onkaan imelä. Pliisua lemmenlöpinää. Hohhoijaa! Toista on vanha swing-biisi Tunnelmassa. Mutta se on alkujaan instrumentaalikipale, johon M.A. Numminen ymppäsi sanat ja lauloi ”uusrahvaanomaiselle” jatsilevylleen. Sitä laulaessa tulee kiire ja hiki – ja ”tulkintaa” ei juuri ehdi ajatella. Hyvä kun pysyy kyydissä!

St. Paulin lyhtyjen alla on romantisoitu kuvaus meripojan hyvästeistä satamaheilalleen. Osoitteesta päätellen heila lienee ”alan naisia”, ja meripojalla oletettavasti on heila joka satamassa. No ei se mitään, tango tempaa mukaansa, ja saahan meripoika värittää lemmenjuttuaan kiltimmäksi kuin se ehkä onkaan. Minulla vain tätä laulaessa tuppaa kieli menemään vähän poskeen… 🙂

Sitten on ne laulut joissa toistetaan samaa hieman eri sanoin, ja täytyy muistaa miten se milloinkin menee. St. Paulissa esimerkiksi: ”Kerran varmaankin taas kohdataan”/”Kerran sun kaivatun luokse varmaan jälleen tulla saan”. Juhlan huumassa tungos ryöstää kokonaan/mukanaan, ja tempaa tanssiin erilaisin variaatioin. Pakko olla tarkkana! Hanuristin pitkässä tarinassa täytyy muistaa omat osuudet, milloin ja miten pitkää lallatellaan, ja missä kohtaa tarinan onneton päähenkilö laulaa/itkee/huutaa…

Ja kaiken tämän keskellä täytyy myös eläytyä lauluun! Etenkin kabareetyylisessä esityksessä, jossa olemme näyttämöhahmoja shown alusta loppuun. Jos hetkeksikään tipahdamme rooleista, lumo haihtuu ja olemme katsojille vain kuorolaisia lavalla hassuissa asuissa. Pois se meistä!!

Mitäs tähän loppuun tällä kertaa…? Soitettava biisi on valittu, mutta masiinani temppuilee niin etten saa tiedostoa auki. Saankohan tätä postaustakaan julki? Yritetään – ja parempi onni ensi kerralla.

Tämän kirjoitti jamatar 29.3.2025.

EDIT 30.3. Masiina toimii taas, ja tässä tulee se luvattu biisi. Hollantilainen kansanmusabändi esittää italialaisen laulun eroon tuomituista rakastavaisista. Tämä on vähän kuin Ilo-bändi, jossa nykyään olen mukana. Into ja palo on molemmilla sama, nämä vain ovat taidoiltaan omaa luokkaansa. Nauttikaamme!

Vielä piti sanomani, että tätä laulua mekin Ilo-bändissä laulamme – ei tosin kaikkia säkeistöjä. Ja italiaksi, totta kai! 🙂