Vietin syyslomaviikon ja toisenkin Mansessa mummihommissa. Kuvittelin kertailevani siellä Valkokangas-lauluja – turha luulo. En ehtinyt mummikiireiltäni. Tuli pidetyksi musiikkipaastoa muutenkin. Tyttären huushollissa ei pidetä radiota päällä, musaa kuunnellaan napit korvilla. Sukupolvi-ilmiö tämäkin; itse en tykkäisi noita ”hammasharjoja” käyttää. Tosin olihan mulla muinoin Sony Walkmanit, joilla kuuntelin kasetteja lenkkeillessä. Niiden kanssa pystyi myös kätevästi treenaamaan tanssikoreografioita. Jos nyt yritin mummina poitsulle jotain viisun pätkää hyrähtää, poitsu tyrmäsi: ”Älä laula!” Eipä sitten laulettu…

Mutta tiistaina laulettiin taas Alavan mainiossa salissa! Jaana laittoi tiskiin kaksi uutta biisiä – nyt on työn alla jo tusina kahdestakymmenestä. Kielipoliisina löysin taas kerran laulutekstistä virheen: Ei voi sanoa ”Tähtesi kaiken KOITAN kestää”, vaan se on KOETAN. Aamu koittaa yön jälkeen, ihminen koettaa tehdä asioita. Samaisen laulutekstin (Mua älä hylkää) kohdalla Jaana puolestaan ihmetteli miksi armaan silmistä hohtaa viha. Käännös onkin huono, sillä alkutekstissä se on ”vaikka suret (tapettuja rakkaitasi), älä jätä minua nyt kun tarvitsen tukeasi.” Mimmi aikoo ottaa hatkat koettuaan liikaa verenvuodatusta sheriffin vaimona.

Kevyen musiikin laulujen käännöstekstit ovat usein kömpelöitä ja/tai kuulostavat siirappisemmilta suomeksi kuin alkukielellä. Joskus niissä myös on täysiä älyttömyyksiä. Esim. mitä tarkoittaa seuraava: ”Omistat sä maata, vaan opi et, jos värein tuulen maalaamaan.”?? Yritetään kai sanoa että turha on itselleen maata haalia, jollei opi maalaamaan tuulen värein. Eikä järjen häivää siinäkään. Joskus taas käännöksellä ei ole mitään tai hyvin vähän tekemistä alkutekstin kanssa. Tästä esimerkkinä meidän setissä Elät vain kahdesti -leffan tunnari. Alkuteksti on moniulotteisempi, käännösversio trivialisoitu nyyhkintä. Tuntuu että suomentajat eivät aina ota näitä käännöstöitä kovin vakavasti. Mitä suotta, kun yleisö ei kumminkaan laulujen sanoihin suuremmin syvenny.

Laulaessa ei meidänkään kuorona kannata liikaa takertua sanoituksiin. Tekstin pääsisältö ja tunnelma täytyy tietenkin kuulijoille välittää. Mutta tärkeintä konsertissa on että laulamme hyvin – onhan kyseessä musiikkiesitys. Jokin laulu on itselle läheisempi kuin jokin toinen, mutta kuten teatterissa, esitettävää roolia täytyy aina rakastaa. Jokaista laulua täytyy rakastaa sinä hetkenä kun sitä laulaa. Yleisö aistii tämän.

Jazz-laulutunnillani Puistokartanolla silmiini osui Pauliina-open listalta vanha musikaalibiisi Ol’ Man River. Tuo otetaan! huusin heti. Haastetta pitää olla, ja tässä sitä kyllä on. En pysty laulamaan kahta oktaavia, siis pitää ”soveltaa”. Onneksi niin voi näillä tunneilla tehdä, eikä ole Kern eikä Hammerstein (tekijät) olan takana kyttäämässä. Muistan tämän laulun Paul Robesonin hienona tulkintana. Päätin kuitenkin valita tähän toisen mustan laulajan esityksen. Ehdolla oli loistelias Sammy Davis Jr., mutta otin klassisemman Wiliam Warfieldin. Ja video on kunnianosoitus nimen omaan Robesonille.

Tämän kirjoitti jamatar 1.11.2023.