Tämä postaus on nyt eräänlainen ”viikon kulttuurikeitto” – siis mitä minun lautaselleni sattui.

Olin eilen Maximissa Emma Salokosken keikalla. Hän kiertää maata kitaristi Jarmo Saaren kanssa heidän yhteisen uuden albuminsa merkeissä. Vaikka Emma on (minulle) erityisesti jazzlaulaja, hänen omat biisinsä ovat kai lähinnä moderneja laulelmia. Keikkasetti sisälsi onnistuneesti kumpaakin lajia. Emma on taitava ja tyylikäs esiintyjä, sekä ääneltään että olemukseltaan. Ei mitään makeilua eikä söpöilyä, staran elkeistä puhumattakaan. Hän oli viileä mutta samalla läsnä, lauloi laulunsa nimen omaan meille, sen illan yleisölleen. Ja se ääni!! Ihailen ja tykkään ihan hirveesti.

Duon toinen osapuoli Jarmo oli, noloa tunnustaa, minulle uusi tuttavuus. Kitaravirtuoosi ei säestänyt vaan oli tasaveroinen laulajan kanssa. Ja näillä kahdella synkkaa musiikillisesti ilmeisen hyvin. Ovat tehneet töitä kimpassa jo vuosia. Jos etukäteen vähän arvailin mahtaako olla yksitoikkoista pelkän kitaran kanssa, sain nenilleni. Oli vain se yksi kitara, mutta ei todellakaan ”pelkkä”! Mitä kaikkea siitä saikaan irti luupeilla ja pedaaleilla… mutta hienovaraisesti, ei päällekäyden.

Jännä ylläri minulle oli Emman sävellys Dan Anderssonin runoon Spelmannen – siis se, jonka vanhempi polvi tuntee nimellä Soittoniekka. Erityisen kiehtova oli tapa jolla Emma käsitteli runotekstiä, aivan eri rytmityksin kuin se perinteinen. Koko runo tuntui heräävän uuteen eloon. Taas kerran esimerkki siitä, miten eri tavoin tekstin voi lukea, painottaa ja tulkita.

Joutessani katsoin TV:stä 80-luvun puolimaissa tehdyn ohjelmakoosteen sen ajan tyttöjä villinneestä Dingo-yhtyeestä. Neumann lauloi autuaasti nuotin vierestä, etenkin live-esiintymisissä. Mutta sehän ei faneja haitannut. He hoilasivat antaumuksella mukana – niin ikään nuotin vierestä. Nykypäivänä sävelpuhtauden ongelmat korjattaisiin autotune-laitteella, joka minusta kylläkin on pirun keksintö. Sympaattisempaa on vetää reilusti pieleen kuin tehdä teknistä vilunkia. Ja olihan Neumannilla lavasäteilyä – ja jokusen klassikoksi päätyneen biisinkin mies teki. Ohjelmassa nähtiin viisi vilpitöntä nuorta bändiläistä, joita itseäänkin jättisuosio tuntui vähän hämmentävän. Mutta lavalla paahdettiin täysillä, ja siinä paahteessa soittotaidotkin karttuivat.

Kävin katsomassa uuden Myrskyluodon Maija -leffan. Se on hieno!! Kaunis, liikuttava, huolella tehty. Lauri Porran siihen säveltämää musiikkia on kehuttu. Ja hyvä se varmasti onkin, koska minulla ei jälkeenpäin ole siitä mitään muistikuvaa. Juuri näin hyvin tendyn elokuvamusiikin pitääkin toimia: se ei saa häiritä katsomiskokemusta eikä tunkea itseään etualalle. Se vaikuttaa taustalla katsojan sitä tiedostamatta. Mutta jos musan ottaisi pois, elämys notkahtaisi pahan kerran. En kerro leffasta enempää, koska en halua spoilata kenenkään katsomiskokemusta. Sanonpahan vain, että lopussa saattaa nenäliina olla tarpeen – musiikkimielessäkin.

Ei ole kovin kauan siitä, kun soitin täällä Emma Salokoskea. Mutta nyt on ihan pakko laittaa se Spelmannen tähän – niin ehkä havainnollistuu se, mitä tuossa edellä kirjoitin runotekstin käsittelystä. Tämä ei ole ihan helppo nakki, mutta kuunnelkaa silti. Emma ja Ilmiliekki Quartet, olkaa hyvät:

Tämän kirjoitti jamatar 4.2.2024.