Katsoin Kuopion kaupunginteatterin uuden musikaalin Veriveljet. Tai siis, eihän musikaali sinänsä ole ”uusi” – näin sen ammoin Lontoossa ja se iski lujaa jo silloin. Nyt se on vihdoin saatu tänne meillekin, bravo! Ja sanonpahan taas kerran, että Kuopion teatterissa on loistavat lauluvoimat. Näyttelijöiden lauluosuuksia oli nautinto seurata, kuten myös itse tarinaa, joka ei ole sitä tyypillistä romantiikkahöttöä happy endeineen. Veriveljet on liikuttava, mutta siinä on myös vahva yhteiskunnallinen ulottuvuus. Ja loppuratkaisu, johon kohtalo veljekset kuljettaa, on… väistämätön.

Olen ennenkin pohdiskellut musikaalin vetovoimaa. Kysehän on juuri musiikin vetovoimasta, kun teatteriesitys kulkee laulun ja musiikin voimin. Tarinaa viedään eteenpäin laulaen. Näyttelijät laulavat rooleissaan, kuitenkin laulun ajaksi maagisesti pysäyttäen ajan ja toiminnan. Ja sitten stoori taas jatkuu… Juonessa saattaa olla aukkoja ja kökköjä käänteitä, mutta lumoutunutta katsojaa se ei haittaa. Hän antautuu aikuisten sadun vietäväksi.

Siinäpä se: Musikaalit ovat aikuisten satuja, ja sadut kiehtovat meitä vielä aikuisinakin. Itse tunnustan olevani kranttu musikaalien suhteen – tai ainakin niiden näyttämötoteutusten täytyy olla tosi hyviä, että minulle kelpaa. Willy Russellin Veriveljet kelpasi sekä Lontoossa että Kuopiossa, eikä Kuopion tarvitse vertailussa hävetä. Meidän teatteri on ollut vahva musiikkiteatteri niin kauan kuin olen sen tuntenut. (Ja varmaan jo sitä ennenkin.)

Viime viikon musiikkielämyksiini kuului myös Pauliina Kajanteen jazz-laulukonsertti vanhan Postitalon seurakuntasalissa. Paikka oli tällaiselle konsertille hieman erikoinen – mutta hyvin toimi, ja kiitokset seurakunnalle tilan antamisesta käyttöön. Pauliinan lauluoppilaana tiedän hänen taitonsa, mutta sitä en tiennyt että hän tekee omia jazzbiisejä. Ja ne ovat hyviä!! Pauliina lauloi ja scattasi vapautuneesti ja myös tulkintapuoli vakuutti. Bändi (piano, saksofoni, basso ja rummut) oli kovatasoinen ja itse kukin veti notkeita sooloja pitkin matkaa. Erityisesti seurasin rumpalin otteita – nää lyömäsoittajat kun tuppaa oleen mun lemppareita… Keikan jälkeen menin takahuoneeseen kiittämään Pauliinaa ja bändiä. Kerroin että tykkäsin ihan sikana!

Ja ai niin – tapasinhan Pauliinan konsertissa myös Korhosen Teijan, Maestran toisen lauluopen. Kyselin koskas häntä voisi taas nähdä ja kuulla estradilla. Ehkei aivan pian, mutta jollei ennemmin niin myöhemmin. Täytyy tarkkailla kaupungin tapahtumakalenteria.

VIMMAN äänenavauksiin Jaana ujuttaa mukaan myös tekniikka-asioita. Kuten nyt tiistaina niska-hartia-ankkurin käyttö ja vaikutus laulamiseen. Vaikutushan on korvinkuultava ja kropassa tuntuva, kun sitä käyttää. Ei vain aina saa tehdyksi ilman muistuttamista. Keho on laiska, se ei mielellän tee mitään ylimääräistä. Mutta kun saa ankkuroinnin automaattiseksi, se ei enää olekaan ylimääräistä vaan tulee luonnostaan. Sitä kohti siis, kuorosiskot ja veljet!

Loppuviikon jymyuutinen oli Ultra Bran paluu. Bändi julkaisi uuden laulun, toinenkin on tulossa. Ja ensi kesänä bändi esiintyy Olympiastadionilla. Liput varmaan menevät sen siliän tien. Kerkko Koskinen kuulemma oli aikansa anellut Samuli Putrolta laulutekstiä. Sen vihdoin saatuaan sävelsi oitis ja kokosi joukkonsa studioon äänityshommiin. Tulos on tässä:

Kyllähän tässä kuulee tutun Ultra Bra-soinnin ja Kerkon sävellystyylin. Mutta jotain uuttakin on. Onko orkestraatio jotenkin ”täydempi”, tiheämpi? Kuin tiivis matto aiemman harvemman kudelman tilalla? En osaa tätä oikein musiikkitermein kuvata. Komealta kuulostaa joka tapauksessa. Vanha Ultra Bra-diggari iloitsee!

Tämän kirjoitti jamatar 11.9.2024.