Käyttäjän Marita Jama lähettämä 1. syyskuu 2010 kello 12:30

Syksy saapui ja sen mukana LAULUKLUBI MAESTRA tällä uudella nimellä ja konseptilla. Siis että kausimaksulla saa osallistua sekä laulutunneille että kuoroon niin paljon kuin haluaa. Itse jatkan edelleen maanantaipoppoossa, ja tiistaille raivasin kalenteriini tilan kuorolle. Nyt on ensimmäinen maanantai ja tiistai takana ja tässä tunnelmia:

Liian ahtaan luokkahuoneen vaihtuminen koulun saliksi on iso plussa. Nyt on tilaa ja ilmaa ja laulukin kaikuu komeammalta. Sitä paitsi kyseinen sali on minulle muistorikas – siellä on istuttu tyttärieni alakouluajan joulu- ja kevätjuhlissa tippa linssissä, ja siellä olen treenannut vuosikaudet taijia. Mutta nyt siis lauletaan. Jaana on hankkinut uusia laulukirjoja, ”Hopeisen” näppeihini saatuani plarasin heti ahneesti ja silmissä vilahti jo monta rakasta suosikkilaulua. JAMBALAYA!! Sen olisin halunnut laulaa keväällä karaokessa, mutta ei sitä Rauhalahden karaokebaarin biisilistalta löytynyt.

Maanantaina lauloimme 60-luvun pop-biisiä Sealed with a Kiss ja vanhaa jazz-standardia Dream a Little Dream of Me. Molempia suomeksi tietysti. Viimemainitusta en tiennyt suomennosta olevankaan. Juicen näppärä versio on huumoripitoisempi kuin tunnelmoiva alkuteksti. Kiva näitä vanhoja on laulaa, eihän niitä muuten juuri enää edes kuule – eivät kuulu radiokanavien soittolistoille. Minun nuoruudessani iskelmiä tosiaan laulettiin itse, uusimmat suosikit ostettiin vihkoina tai tekstit kirjoitettiin ylös radiosta. Ja sitten ne opittiin niin hyvin ulkoa, että huomaan muistavani pitkät pätkät vieläkin.

Tiistaina kuorossa laulettiin Punapaulaa, Finlandia-hymniä ja Orjien kuoroa oopperasta Nabucco. Korkeimmat äänet menevät minulta yli hilseen, vaikka mitä sormitemppuja yrittäisin. Näin ensi treenien jälkeen kurkku rasittui muutenkin. Yritän muistaa aloitella hissuksiin. Miksi himpskatissa koulussa ei aikanaan opetettu yhtään äänenkäytön tekniikkaa? Veisattiin vain mekaanisesti lauluja läpi kukin tyylillään. Vieläkin surettaa kuinka meidän ”director cantuksemme” onnistui tekemään laulamisesta niin kuolettavan tylsää…