Käyttäjän Jaana Turunen lähettämä 30. joulukuu 2011 kello 17:30
Musikaalisuutta on perinteisesti pidetty kykynä, joka ihmisellä on synnynnäisesti -tai sitten ei. Kiitos aivotutkimusten, musikaalisuutta ei enää nähdä niin mustavaloisena asiana kuin ennen. Itse asiassa nykytietämyksen valossa voidaan hyvin kysyä, ovatko musiikkioppilaitosten musikaalisuustestit lainkaan päteviä määrittelemään, onko lapsi tarpeeksi lahjakas musiikissa saadakseen siinä opetusta.
Perinteisesti musikaalisuutta on mitattu kyvyllä laulaa oikein ja puhtaasti. Laulutaito ei kuitenkaan ole sidoksissa musikaalisuuteen. Hyvinkin musikaalinen ihminen saattaa laulaa nuotin vierestä eikä hän välttämättä ole kiinnostunut musiikista. Vähemmän musikaalinen ihminen taas saattaa laulaa ohjattuna oikein, mutta hänelle saattaa olla hankalaa hahmottaa musiikin eri elementtejä; sävelkorkeutta, rytmejä ja harmoniaa.
Mustavalkoinen käsityksemme musikaalisuudesta on ajanut meidät tilanteeseen, jossa musikaaliset ihmiset saavat harrastaa musiikkia ja ”epämusikaaliset” on ajettu pelkästään passiivisen kuulijan osaan. Varomattomat kommentit ”Auo sinä vain suutasi” tai ”Ole hiljaa esityksessä” saavat aikaan lukkoja, joita ei välttämättä saa avattua koskaan. Pahinta kaikessa on se, että jos toiselle sanotaan hänen olevan epämusikaalinen, hän alkaa uskoa siihen ja lopettaa laulamisen tai soittamisen kokonaan, eikä mitään kehitystä musiikkitaidoissa pääse enää tapahtumaan.
Mustan ja valoisen välissä on kuitenkin iso kirjo harmaata. Osa joukosta on ”supermusikaalisia”, osalla on amusiaa. Suurin osa meistä sijoittuu musikaalisuudessa juuri tuolle ”harmaalle vyöhykkeelle”. Amusia on täydellistä musikaalittomuutta, jolloin musiikki voi kuullostaa ”kattiloiden paukuttelulta”, kuten Oliver Sacks kertoo kirjassan Musikofilia – tarinoita musiikista ja aivoista. Absoluuttinen sävelkorva, siis kyky tunnistaa äänenkorkeuksia äänenvärin mukaan, ei ole supermusikaalisuuden erityispiirre. Se on kyky, joka on harvoilla ihmisillä ja joka voi auttaa musiikkiharrastuksessa tai sitten ei.
Musiikki on meille ihmisille jotain hyvin olennaista. Tätä mieltä on yhdysvaltalainen neurotieteilijä Daniel J. Levitin. Hän kertoo kirjassaan Musiikki ja aivot suhteestamme musiikkiin ja miten aivomme toimivat musiikin kanssa. Musiikki ja tarve musikaaliselle ilmaisulle on siis ehkä koodattuna meissä. Ja sehän on tuttua meille lauluhurahtaneille!
Kommentoinut Marita Jama 11. tammikuu 2012 17:09
Tosi kiinnostavaa! Minäkin olen lukenut Oliver Sacksin kirjoja, mutta en vielä juuri tätä. Nyt tuli välittömästi halu tutkia nämä molemmat mainitsemasi. – Niin, mitä musikaalisuus oikeastaan on? W.A. Mozart oli taatusti musikaalinen, samoin erinäiset muut suuret säveltäjänerot. Mutta musikaalisuus voi myös olla kykyä nauttia musiikista, aistia sitä voimakkaasti vaikkei itse pystyisi sitä tuottamaan. Entäs niin sanottu rytmitaju? Onko se musikaalisuuden osatekijä tai alalaji? Ja liittyykö se kulttuuriin vai geeneihin, kun sanotaan että mustaihoisilla on ”rytmi veressä”. Tätäkin lienee tutkittu.
Kommentoinut Jaana Turunen 2. tammikuu 2012 11:01
Niinpä Sakari. Sopivasti lyötynä ei näe muuta kuin sen, mitä EI osaa, eikä lainkaan sitä, mitä kuitenkin osaa. Mietin vielä omia musiikkiopintojani ja mitä tulee esimerkiksi musiikin teorian opiskeluun, kaikki tapahtuu laulamisen kautta. Laulamalla pitää pystyä osoittamaan se, mitä on kuullut tai nuotista lukenut. Jos ei saa tuotettua niitä säveliä, mitä haluaa, niin ei voi osoittaa sitä, mitä aivoillansa musiikista havaitsee. Keksisiköhän joku tähän uusia tapoja?
Kommentoinut Sakari Konttinen 31. joulukuu 2011 17:17
Niin totta.
Tiedän tapauksia, joissa on selkeästi musikaalisille, mutta ”laulutaidottomille” annettu ymmärtää, että laulaminen kannattaa jättää niille kun sen osaa.
Vaatii vahvaa itseluottamusta sellaiselta henkilöltä lähteä edes yrittämään ohjattua laulamista, niin syvällä voi olla käsitys omasta osaamattomuudesta.