Käyttäjän Marita Jama lähettämä 22. helmikuu 2012 kello 16:30
Tuli mieleen pohtia, miksi laulukirjamme uudempien biisien laulaminen ei oikein tunnu minusta miltään. Sen sijaan vanhemmista viisuista nousee kasapäin tunnekuvia. Sepä se: nykylauluihin minulla ei ole omakohtaista tunnesidettä, kun taas vanhempiin on tallentunut menneitä hetkiä, tiloja ja tilanteita, monenlaisia muistijälkiä. Musiikkiäänite on ihmeen tehokas aikakapseli, jossa jokin miljöö tai koettu tapahtuma voi pysyä tuoresäilöttynä. Ja sisältö purskahtaa vahvana esiin, kun kappaleen kuulee pitkienkin aikojen kuluttua.
Minun ”säilykkeeni” ovat pääosin 1950-70-luvuilta, lapsuuteni ja nuoruuteni ajalta. Tämän päivän nuoret taas keräävät omaa säilykekokoelmaansa juuri nyt ympärillään soivasta musiikista. Heille muodostuu tunnesuhde näihin sävelmiin ja esittäjiin. Mutta he tajuavat sen vasta elettyään monta kymmentä vuotta eteenpäin.
Nykyiset poplaulut vaikuttavat minusta usein konstruoiduilta, laskelmoiden tehdyiltä. Mutta yhtään vähemmän laskelmoituja eivät takuulla olleet Tin Pan Alleyn hittitehtaan tuotokset, joista oma sisäinen musiikkikirjastoni huomattavalta osin koostuu. Nikkarit Leiber & Stoller, Pomus & Shuman + knit takoivat rahaa reseptillään joka toimi yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes joku keksi uuden reseptin ja muoti vaihtui. Siinä suhteessa ei mikään ole muuttunut. Meikä vain on jäänyt kiinni siihen vanhaan muotiin ja muottiin…
Ajan myötä olen huomannut, että myös itseäni vanhempien sukupolvien musiikki on tullut minulle läheisemmäksi. Nuorena en järin piitannut Sinatrasta, humpasta enkä Toivo Kärjestä. Nyt menee nekin laariin että ropisee! Ja vanha perinneblues, äijien mutaiset äänet särisevine kitara- ja pianosäestyksineen… Olen muuten omin jaloin seissyt jazzin synnyinpaikassa, New Orleansin Kongo-aukiolla. Sinne mustat orjat saivat muinoin kokoontua raskaan työviikon jälkeen tanssimaan, laulamaan ja soittamaan omaa musiikkiaan. Valkoisten silmissä ja korvissa koko touhu näytti ja kuulosti pelottavan omituiselta. Mutta siitä lähti kehittymään se monisyinen musiikkityylien kirjo, joka sai yhteisnimen jazz. Aukiolla on edelleen soittolava ja värikkäitä ilmaiskonsertteja. Ja lähistöllä pitää vahtia kaupungin suuren pojan Louis Armstrongin patsas. Museossa hiplasin salaa Satchmon ensimmäistä kuhmuista kornettia…
Valamosta palattua sain kovan nuhan enkä ole pystynyt kunnolla laulamaan. Pois Maestra-illoista en kuitenkaan ole malttanut pysyä. Etenkin kuorossa täytyy saada trimmata stemmoja ja tulkintapuolta, jota Jaana alkaa meiltä myös vaatia kuten oikein onkin. Mitä enemmän Jaana pääsee irti pianosta johtamaan joukkojaan edestä, sen parempi meille. Naurujutun nuotit nakattiin nurkkaan ja opeteltiin kukin ryhmä suoraan ulkoa kaksi jaksoa. Siitä tulee meidän sisääntulomarssimme konserttiimme. Ja yleisölle jymy-ylläri heti kättelyssä!