Kesän yhteislauluiltojen lauluja valitessa törmään jatkuvasti samaan asiaan: 80-luvulle saakka löytyy helposti lauluja, jotka suurin osa tuntee ja jotka sopivat yhteisesti laulettaviksi eli eivät ole liian haastavia. Siitä eteen päin tilanne muuttuu, vaikka toki joukossa sopiviakin lauluja on. Syy ei ole siinä, etteikö enää tehtäisi hyviä kappaleita, vaan siinä, että musiikin kulutus on muuttunut rajusti.
Monet ikivihreät kappaleemme ovat niiltä ajoilta, jolloin koko Suomi kuunteli yhdeltä tai kahdelta radiokanavalta musiikkia. Musiikkia kuunneltiin (ja usein myös tanssittiin) elävänä eikä äänentoistosysteemit tunteneet digiajan vitkuttimia tai taustanauhoja. Laulaminen oli myös yleisempää kotona, kouluissa ja illanvietoissa. Ei ihme, että ”kaikki” tunsivat ja osasivat samat kappaleet.
Musiikki, varsinkin populäärimusiikki, on jakautunut 50-luvulta eteenpäin lukuisiin eri tyyleihin eli genreihin. Radiosta JA televisiosta JA netistä voi kuunnella mitä vaan eikä kukaan voi millään tuntea kaikkea. Sadassa vuodessa meistä on myös tullut pelkästään kuuntelijoita. Moni vaikenee yhteisissä lauluhetkissä: ylioppilasjuhlissa Gaudeamuksen aikana, kirkossa jouluna tai rippijuhlissa, onnittelulaulussa synttäreillä. Satunnaiset huvikseen laulajat ovat lähestulkoon kadonneet lauluharrastajien tai kuuntelijoiden joukkoihin.
Mitä yhteistä laulettavaa löytyy 90- ja 2000-luvuilta? Moni tuntee ainakin Ultra Bran helposti korviin tarttuvat kappaleet. Juha Tapion Kaksi puuta ja Jenni Vartiaisin Missä muruseni on? ovat myös monille tuttuja, mutta eivät lähellekään samassa mittakaavassa kuin vaikkapa Satumaa-tango tai Kesäpäivä Kangasalla. Musiikin kirjon moninaistuessa monet nuorille tutut kappaleet lauletaan englanniksi. Bändin osuus on usein laulussa niin merkittävä, ettei kappale oikein elä laulettuna pelkästään haitarin, pianon tai kitaran kanssa. Aika näyttää, mitkä uudet kappaleet jäävät elämään yhteislauluina Syksyn sävelen ja Sankareiden rinnalle.
Tänään laulamme satamassa lauluja tanssilavoilta ja ensi viikolla on vuorossa lauluja rannoilta. Ehkä seuraavaksi on nuorten laulujen vuoro silläkin riskillä, että kaikki eivät tunne niitä ja kieli voi olla suomen sijaan englanti. Musiikkimaailma muuttuu joka tapauksessa. Laulut, jotka tämän illan yhteislauluporukka tuntee, eivät ole tuttuja enää muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Ehkä jonain päivänä räpätään ja lauletaan (jopa vanhainkodissa) JVG:n tahtiin: ”koeta muistaa, tää ei oo ikuista!”
Kirjoittanut: Jaana Turunen
Tämä postaus on siirretty Maestran aiemmalta sivustolta ja se julkaistiin alun perin 18.7.2016.
Marita Jaman kommentti:
Niin totta!! Tavallaan sääli että tämä laulamisen yhtenäiskulttuuri on pirstoutunut, mutta ei sille mitään voi. Aika muuttuu ja elämä ilmiöineen sen mukana. Omalta kohdaltani olen iloinen että olen saanut elää ja kokea tuota aikaa, jolloin todellakin kaikki tunsivat samat laulut ja niitä myös laulettiin kotona ja kaveriporukoissa. Uudet iskusävelmät opittiin radiosta ja sanat kioskeista myytävistä iskelmävihoista. Osaan niitä vieläkin kilometrikaupalla! Nykypop ei ole samalla tavoin laulettavaa vaan on tehty kai enemmänkin kuultavaksi. Ja tanssittavaksi, silloin kun rytmi on keskeisenä elementtinä.