Käyttäjän Marita Jama lähettämä 27. lokakuu 2010 kello 16:09

Sunnuntaina 24.10. oli ylimääräinen kuoroharjoitus, joka mukavasti paikkasi syysloman aiheuttaman aukon. Orjien kuoroa, Hope and Glorya ja Finlandiaa höylättiin reippaalla piiskurimeiningillä. Maanantaina taas oli pääpaino joululauluilla. Viime kertoina olen alkanut aistia yhä konkreettisemmin, kuinka fyysistä laulaminen on. Kehon läpi virtaava hengitys antaa tunteen kuin olisin elävän haitari, ja sisikunta on koko ajan liikkeessä vaikka itse seisoisin paikallani. Se on väkevä tunne!

Erityisen riemukas uusi harjoitus oli makuultaan ulvottu Finlandia-hymni. Koko jengi löi maihin selinmakuulle ja veret seisauttava wow wow -ulina täytti salin. Sudet kuutamolla! Finlandian ylimmän sävelen onnistun nippa nappa saamaan ulos kerran molemmissa säkeistöissä, mutta sitten ääni väsyy ja loput ylä-äänet on pakko pistää matalammalta. Muuten olen Lauluklubin aikana selvästi alkanut digata laulamista ylempää kuin ennen. Oma ylärekisterini on kirkastunut joskaan ei ehkä paljon korkeutunut. Tavoite olisikin saada ääneni vahvaksi ja kiinteäksi, ei välttämättä korkeammaksi.

Heinillä härkien ja Jouluyön alttostemmat olivat häipyneet muististani mutta tekivät comebackin, kun me neljä paikalla ollutta alttoa päästiin laulamaan pianon viereen. On ilo laulaa kun tietää mitä laulaa.

Eilistiistaina en päässyt paikalle, mutta veikkaanpa että lauluohjelma oli pääosin sama kuin edellä. Senkin olen näinä viikkoina huomannut, että homma käy sitä kiehtovammaksi mitä syvemmälle poraudutaan harjoittelemaan tiettyjä lauluja, sen sijaan että vain maisteltaisiin sitä sun tätä. Maistelu tuo vaihtelua, mutta oppimisen nautinto tulee siitä kun hioo ja säätää lauluja soimaan yhä paremmin. Suomen armeijan slogania lainaten se on ”työtä, jolla on tarkoitus”.