Käyttäjän Marita Jama lähettämä 28. maaliskuu 2012 kello 14:00
Sununtaina oli kuoron kenraaliharjoitus koululla. Käytiin läpi koreografia ja biisit. Mallailtiin huiveja, miten miehet laittavat ja miten naiset. Päädyttiin siihen että kaikkien ei tarvitse sitoa samalla tavalla, vaihtelu tuo elävyyttä kuororivistöön. Meitä onkin aika liuta, leveässä kolmirivissä lauletaan.
Maanantain laulutaitotunnilla kerrattiin mm. Breliä. Pitkä laulu on hyvää työmateriaalia, koska tulkintapuoleen täytyy syventyä ja saada vaihtelua, muuten laulu kuolee. Vanhaa italoiskelmää Illalla, illalla laulettaessa tein dramaattisen havainnon: ääneni oli auki! Laulaminen oli aivan vaivatonta, ei puristanut mistään ja voimaakin oli riittämiin. Olin aivan riemusta revetä, sillä yleinen olotila minulla on että ääni on kuin vankina liian ahtaassa karsinassa ja himmennin kurkussa. Nyt soi ja kajahti! Mitään en kuitenkaan mielestäni tehnyt toisin. Olikohan Jaanan äänenavaukset tällä kertaa tavallista tymäkämpiä?
Tunnin loppuherkuksi saimme kolme komeaa tangoa: Satumaa, Nuoruustango ja Siks oon mä suruinen. Ja minun äänijuhlani jatkui!
Sitten pääasiaan eli konserttiimme: Väkeä saapui yllättävän paljon ottaen huomioon vähäisen mainonnan. Sisääntulomarssi oli haasteellinen, kun tultiin eri ovista ja eri aikaan. Mutta reippaasti se meni ja pääsimme toisiamme tönimättä paikoillemme korokkeelle. Olimme juhlava näky mustissamme ja eriväriset huivit piristeenä. Jaana istui flyygelin ääreen ja introsi Viva la Companie -laulun. Siitä se lähti ja kunnialla vietiin ohjelma läpi. Vähän epävarmoja aloituksia siellä täällä ja pientä liukastelua naapuristemmaan (puhun nyt itsestäni), mutta muuten laulaminen oli silkkaa nautintoa.
Meidän pitää vielä oppia se, että kuoron täytyy seurata tarkasti johtajaa. Vaikka kuinka tekisi mieli bongata tuttuja yleisöstä tai muuten vain tsiigailla naamoja katsomossa, se ei käy. Meidän kuuluu reagoida liiderin pienimpäänkin kädenliikkeeseen ja kasvojen ilmeeseen. Minusta juuri tämä suora yhteys kapun ja bändin – tässä tapauksessa kuoron – välillä on musisoinnissa erityisen hienoa. Siinä ollaan ”Me teemme tämän yhdessä” -tunteen ytimessä.
Karonkka Hiilessä täydensi konsertti-iltamme. Iloinen puheen porina ja välillä laulukin täyttivät meille yksityisesti varatun salin. Ruoka oli hyvää ja sitä oli riittävästi. Ja seura, tietenkin, oli ensiluokkaista. Tätä muistellaan vielä pitkään, samalla kun toivotaan lisää keikkoja. 🙂
Kommentoinut Marita Jama 29. maaliskuu 2012 14:35
Tosiaan Minna – mehän ei kuoron sisällä kuulla miten yleisö laulumme kuulee. Kommentit katsomosta ovatkin kullanarvoisia. Balanssiongelmaan auttaisi myös se, että seuraisimme Jaanan merkkejä ”hiljennä” ja ”nyt on teidän vuoro”. Hän nyt ainakin tietää mitä pitäisi kuulua milloinkin. – Ja Sakarille: eipä tullut mieleeni että syy johtajan seuraamattomuuteen voisi olla myös se, ettei osaa lauluja ulkoa. Itselläni on esitystilanteissa adrenaliinit niin ylhäällä etten tajua nuoteista mitään, vaikka pitelen niitä edessäni… Niinpä joudun opettelemaan kaiken ulkoa!
Kommentoinut Minna Kumpulainen 29. maaliskuu 2012 13:09
Hyvät fiilikset jäi kyllä konsertista ja paljon hyvää palautetta olen kuullut. Miesten Iltalaulu oli kuulemma kuulunut hyvin, mutta esim. Leijojen kertosäkeistössä me naiset jyräsimme ja se melodia oli kuulemma jäänyt vähän alle, vaikkakin siltikin oli hyvältä kuulostanut. Encore Kalliolle kukkulalle sai myös erilliset kehut! Hyvä me! 🙂
Kommentoinut Sakari Konttinen 29. maaliskuu 2012 12:57
Siinä Marita on oikeassa, että kuoronjohtajaa pitäisi seurata hieman tarkemmin. Sehän onnistuu kun jatkossa osaamme esitettävät kappaleet ulkoa 🙂
Vaikka Jaana esitystä edeltävän harjoituksen jälkeen ja myös itse esityksen jälkeen karonkassa totesi bassojenkin kuuluneen, kuulin hieman toisenlaistakin palautetta. Miesten äänet eivät oikein kuuluneet ja siksi meillä onkin haasteena saada ylipäätään miehiä lisää ja varsinkin esityksiin.
Mutta muuten on palaute ollut positiivista, jos kohta ei kuitenkaan ylistävää.
Konsertista jäi päällimmäisenä kuitenkin hyvä onnistumisen tunne, joka varmaan kantaa taas kuukausia eteenpäin, kunnes kapellimestari bookkaa seuraanan ”keikan”.