VIMMA-kabareen odotettu pukuharjoitus pidettiin eilislauantaina. Alavan sali täyttyi daameista säihkyvine kabareeasuineen ja eleganteista pukuherroista. Eihän siellä tahtonut tuntea kavereitaan! Yönmustia peruukkeja oli useita ja hamosissa huomattava määrä hapsuja ja paljetteja. Puhumattakaan puuhkista! (Harjoituksen jälkeen lattialla oli melkoinen sulkasato erivärisiä höyheniä.)

Alkua odoteltiin sähköisissä tunnelmissa. ”Katsomossa” istui kolmen asiantuntijan raati: muusikko Markku Laakso, tanssija Sonja Toivanen ja näyttelijä Virpi Rautsiala. Heidän jobinsa oli syynätä esitys tarkalla silmällä ja antaa meille palautetta sen jälkeen. – Ja sit mentiin!

Onnekseni minun soolonumeroni on shown alkupuolella Berliini-osiossa. Niin ei tarvitse jännittää sitä pitkään. Ja Alabama Song antaa hyvän buustin astua esiin hoitamaan homma. Mutta mitä tahansa voi sattua: Tällä kertaa sattui, että helmirannekoruni luiskahti ranteesta lattialle juuri ennen soolovuoroani. Poimin sen äkkiä talteen kuorolaisten jaloista ja muuntauduin salamana keittiöpiiaksi. Sen verran kuitenkin hämmennyin, että unohdin osan replastani ja aloitin kakkossäkeistön etuajassa. Pikkujuttu, mutta että osasi kismittää!

Koko pruju käytiin läpi ilman muita keskeytyksiä kuin väliaika omalla paikallaan Pariisin ja New Yorkin välissä. En vieläkään osaa sanoa, onko tämä raskaampaa henkisesti vai fyysisesti. Molemmat puolet ovat koetteella tässä puolentoista tunnin ponnistuksessa. Eikä kummastakaan ole varaa hellittää vähääkään. Mielessäni jaan shown välietappeihin, jotka on klaarattava: Nyt tämä laulu, nyt seuraava… Eikä silloinkaan voi huoahtaa kun ei ole ”oma vuoro”. Me olemme kaikki framilla joka hetki ja osallisina tapahtumassa. Se on raskasta henkisesti. Fyysisesti raskasta on seistä paikallaan ja suorittaa tarkasti tanssimuuvit samalla kun laulaa.

Tanssimuuveista puheen ollen: Meidän tanssitytöt loistaa timanttitanssissa, ja hyvänyön valssikin menee nätisti. Mutta charlestonia skarpatkaa! Säärten viskelyn taimauksessa on vielä toivomisen varaa.

Urakan jälkeen saimme raadiltamme todella kullanarvoisia ohjeita. Kuten sen, että puhekohtauksille täytyy antaa tilaa ja aikaa. Nyt tullaan ja mennään vähän vaivihkaa eikä yleisö ehdi päätellä, keitä nämä hahmot oikein ovat. Eikä dialogeja pidä puhua vain hahmojen kesken, vaan suunnataan ne yleisölle. Kaiken kaikkiaan meidän pitää luottaa siihen, että olemme kiinnostavia eikä yleisö ikävysty meitä katsoessaan. Jos ikävystyy, syy on meidän! Esiintyjä ei saa koskaan anteeksipyydellä esiintymistään. Ja jos mokaa, tekee senkin reippaasti eikä häpeillen. Sanoin muinoin tanssioppilailleni: ”Jos pyörähdät väärään suuntaan, vie se uljaasti loppuun ajatuksella tää on mun soolo!”

Jaana laittoi treenitallenteen nähtäväksi zoomin kautta. Vaikka ollaan kirpun kokoisia, kokonaisuus näkyy hyvin. Ja kuuluu myös! Aika kivasti me lauletaan. Ja elehditään luontevasti kukin persoonansa mukaan. Ollaan elossa! Mutta onko valot päällä koko ajan? Tämän tutun termin Ipukin (siis Rautsiala) meille tarjoili muistuttaen sen tärkeydestä. Jos ei olla kybällä läsnä, ollaan täysin poissa – ja se on showlle kuolemaksi. Mitä se ”valot päällä” oleminen oikeastaan on? Ainakin minulle se on sitä, että elän mukana jokaisen laulun tunnelmassa ja välitän sen osaltani katsomoon. Kukin kuorolainen saa luoda lauluille omat tunnelmansa, ei sen todellakaan tarvitse olla kaikilla sama. Kunhan on jotain, mitä aidosti välittää sinne katsomoon.

Treenit jatkuvat vielä ja Pääsiäinen tarjoaa pienen lepotauon. Sitten vain hiotaan kaikki kuntoon ja astutaan hyvässä tikissä estradille, kun hetki koittaa. Ollaan ylpeitä vaan ei ylimielisiä.

Kevään kunniaksi fadon kuningatar Amalia Rodrigues esittää laulun Coimbra. Tämä Portugalin vanha pääkaupunki on laulun mukaan myös ”rakkauden pääkaupunki”. Ja suomeksihan laulu tunnetaan nimellä Portugalin huhtikuu.

Tämän kirjoitti jamatar 13.4.2025.