Käyttäjän Marita Jama lähettämä 25. huhtikuu 2013 kello 23:30

Kevään konsertit on nyt Maestra-kuoron osalta laulettu:

Sunnuntaina esiinnyimme Maaningan kirkossa – enpä ole niin komeaa hirsikirkkoa ennen nähnyt! Oli täyttä juhlaa laulaa siellä. Spiritualit upposivat hyvin tähänkin yleisöön. My Lord -laulussa tosin tuli pieni rytmirikko, mutta muuten selvisimme aika nätisti. Vielä enemmän saisimme kuitenkin seurata johtajaa ja tehdä sävyjä, nyansseja. Päämäärähän on että soisimme kuin yksi yhtenäinen instrumentti, josta liiderimme vetää esiin mitä milloinkin haluaa ja mitä kulloinenkin laulu vaatii.

Tiistaina oli Kaupungintalolla kauden odotettu päätapahtuma, perinteinen kevätkonserttimme. Skarppasimme tosissamme ja onnistuimmekin mielestäni paremmin kuin Maaningalla. Oma jännitysmomenttini liittyi käsimikkiin ja sen hoitelemiseen pienen puhesooloni aikana. Mutta Vapauden tangon ehdottomat tähdet olivat viulisti ja ylväs tanssipari, jotka veivät esityksen aivan uudelle tasolle. Oli loistoidea ottaa heidät mukaan! Se toimi niin hyvin, että toivoisin tangon pääsevän stagelle vielä toistekin.

Tangon lisäksi yleisö tulee varmasti muistamaan konsertin päätöksen, kotiinlähdön siunaushymnin saattelemana. Kuljimme laulaen ”Armorikkaita vuosia” Kaupungintalon kaikuisaan porraskäytävään ja kuulijamme saivat poistua laulavan kunniakujan läpi. Se oli todella vaikuttavaa.

Sekä laulutaidossa että popissa lauletaan nyt oikein urakalla loppuun suuria ”raamattujamme”. Käytiin läpi mm. Tauben Brevet från Lillan, Hiski Salomaan riemukas Vanhanpiian polkka, Kauko Röyhkän Lauralle ja Toni Edelmannin Tyttö ja ensilempi. Toni on hieno laulusäveltäjä, joka ansaitsisi scenellä näkyvämmänkin aseman. Mutta suuri yleisö tuntee paremmin hänen laulaja-näyttelijäpoikansa Samulin.

Klassikko-teematunneilla lauletaan korkealta ja kovaa – tänään vetäisimme Pavarottin korkeimman nuotin. Tai siis eräät vetäisivät, minä en. Ne korkeudet joilta klassista lauletaan eivät matsaa minun kurkkuvärkilleni. Se yksinkertaisesti tekee lakon; oikein tunnen kuinka äänihuulet tarraavat kiinni toisiinsa ja kieltäytyvät visusti edes raottumasta. Tämän lajin treeni olisi pitänyt aloittaa muutama vuosikymmen aikaisemmin… Vaan enpä sure, maailmassa riittää laulettavaa myös meille multakurkuille!