Muistojen pyörteissä

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 23. marraskuu 2013 kello 12:00

Miksi laulan -juttuni innoitti Jaanan tekemään aiheesta oman postauksen, ja se taas sai useat muut maestralaiset oikein vyörynä muistelemaan omaa laulu- ja musiikkihistoriaansa. Ja tämä edelleen saa minutkin vielä palaamaan aiheeseen.

Olen kai tässä blogissani jo kertonutkin ensimmäisestä järisyttävästä musiikkielämyksestäni: Kotiimme eteläpohjalaisen maalaistalon tupaan tuotiin perintönä saatu yli satavuotias taffelipiano, joka lumosi minut täysin. Olin 7-vuotias ekaluokkalainen ja tekeydyin kipeäksi, että sain jäädä päiväksi pois koulusta tutustumaan tuohon soivaan ihmelaatikkoon. – Hämeenlinnaan muutettuamme soittelin taffelilla edelleen iloisesti kaikenlaisia omia ”etydejäni”, kunnes…

Hyvää tarkoittava äitini pisti minut pianotunneille. Mutta opettajalla ei ollut lainkaan tajua lasten  opettamisesta. Tunnit olivat ahdistavia ja lopetin ne lyhyeen. Samalla loppuivat vapaat seikkailuni vanhan taffelin sointimaailmoissa – koska nyt tiesin, että se miten hain ja keksin harmonioita oli ”väärin”. En osannut sanoa äidille että en minä pianonsoitta inhoa vaan opettajaa, jolloin hän olisi ehkä etsinyt jonkun toisen, ymmärtävämmän.

Koulun laulutunnit olivat 1950-60-luvuilla yhtä tyhjän kanssa. Kukaan opettajistani ei nähnyt vaivaa tehdäkseen oppiaineen kiinnostavaksi ja kannustavaksi. Kunnes…

Iltalukiossa Helsingissä kohtasin ensimmäisen innostavan ja asialleen omistautuvan musiikin opettajan. Hän oli säveltäjä Kari Rydman ja hän avasi portit selko selälleen musiikin eri lajeihin. Hänelle olen ikikiitollinen, että opin kuuntelemaan ja arvostamaan myös ”vaikeana” pidettyä nykymusiikkia ja sain perustietoa säveltäjistä ja säveltämistyyleistä.

Iltalukion aikoihin, tai jo ennen sitä, koin folk-herätyksen Bob Dylanin ja kumppanien kautta ja tein omia lauluja. Lauloin melodiat avokelanauhuriin, koska en osannut kirjoittaa nuotteja. Silloin pakostakin jouduin kuulemaan miltä oma laulaminen kuulostaa ja aloin kehittää omaa tyyliä – sitä paineella paahtamista, jota nyt yritän oppia keventämään.

Tällä keventämisen tiellä olen Maestran opissa. Tai että laulamiseni ainakin saisi lisää sävyjä ja ääniala laajenisi. Tie on kivikkoinen ja usein mietin, tuleekohan tästä enää mitään – tällä iällä. Hetkittäin nimittäin muistan että olen vuosiltani jo lähempänä 70 kuin 60. Onko tämän ikäisistä äänihuulista vielä ottamaan haaste vastaan?

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s