Vanhana fanina vähän arvelutti mennä katsomaan Baz Luhrmanin ELVIS-elokuva. Hyvä että menin, sillä tarina oli kerrottu todenmukaisesti, kaikki keskeiset elementit mukana. Austin Butler hoiti Elviksen roolinsa nappiin, mutta vielä vakuuttavampi oli Tom Hanks ”Eversti” Parkerina. Ehdottaisin hänelle tästä Oscaria! Leffa oli komeaa katseltavaa, visuaalisesti loistelias, huolellisesti tehty yksityiskohtia myöten. Ja musiikki – no tietenkin! Täyttä Elvistä nuoruuden kiihkeistä värinöistä sydäntäsärkevään loppuun. Olen vieläkin (tunti leffasta palaamisen jälkeen) aivan tiloissa…
Mutta eteenpäin: Olen pannut merkille, että televisio-ohjelmien hienoimmat musiikkiesitykset on nykyisin Yle 1:n Elämäni biisissä. Siellä on osaava bändi ja monitaitoinen solistikaarti. Ja kappaleiden sovitukset poikkeavat rohkeasti alkuperäisistä. Viime aikoina olen erityisesti haukkonut henkeäni Tero Vesterisen tulkintojen äärellä. Äskettäin hän lauloi Charles Aznavourin La Bohémen – ranskaksi – sellaisella palolla että olin pudota sohvalta. Ja nyt lauantaina hän osui suoraan sydämeeni (ja varmaan monen muunkin) Juha Vainion Albatrossilla. Harvinaisen voimallinen tulkitsija. Samaisessa ohjelmassa, jossa muisteltiin Vesa-Matti Loiria, mestarinäyttelijä Martti Suosalo esitti Loiri-bravuurin Kohtalokas samba niin että oksat pois. Pökerryttävä koomikon taidonnäyte! Että seuratkaapa tätä ohjelmaa, joka on muutenkin mielenkiintoinen.
Neloskanavan Vain elämää sukeltaa yhä syvempiin syövereihin. Ja formaatin vaatima ryhmätunne puristaa biisileiriläiset yhä tiukempaan halaukseen. Keskinäinen kehu ja kiittely alkaa jo etoa. Ehkä leiriläisten kesken todella syntyy ystävyyksiä, mutta meille katsojille riittäisi ne laulut. Vähemmän löpinää, enemmän musaa! Artistien versiot toistensa hiteistä ovat joskus kiinnostavia, joskus jopa koskettavia. Mutta usein tyypit vain tuntuvat kisaavan siitä, kuka saa tungetuksi biisiin eniten ”omaansa”. Sanat uusiksi, välillä säveletkin. Ja tunnelma. Saako alkuperäisen vääntää päinvastaiseksi? Kukaan ei ole kameran edessä osoittanut suuttumusta, mutta meikä ruudun tällä puolen on välillä puistellut päätään. – Oliko tuo muka nokkelaa? Omintakeista? Lähinnä väkinäistä. Ja taas itketään, halataan ja kehutaan… Tälle formaatille pitäisi tehdä jotain että se raikastuisi. Resepti: Tehopesu ja turha roina pois.
Miksi lauluharrastus on niin antoisaa, etenkin kaltaiselleni eläkeläis-kotihiirelle? Se vetää minut säännöllisesti ulos pesästäni ja saa treenaamaan muistia. Laulujen opettelu on tosi tehokasta aivotreeniä. Ja sitten vielä yhdessä laulamisen tuoma mielihyvä! Onnittelen itseäni kaksin käsin siitä että keväällä 2009 löysin ”Avoimen laulukoulun”, josta sitten kehkeytyi Maestra ja VIMMA-kuoro. Ja samat onnittelut muille mukanaolijoille. Meillä on mainio porukka ja aina jotain uutta kiikarissa. Mahtava harrastus, totta tosiaan.
Mitähän soitan tähän loppuun? Ei liene vaikea arvata. – Mutta alkusoittoa ette arvaa:
Sehän oli Bill Monroen kantriklassikko ”Kentuckyn sininen kuu” vuodelta 1946. Vaan mitä teki 19-vuotias Elvis Presley tälle valssille hassutellessaan studiossa soittokaveriensa kanssa? Tämä päätyi Elviksen ekan sinkun B-puolelle vuonna 1954. Ja loppu on kuin onkin historiaa:
Elviksen ensisinglen A-puoli oli mustan Arthur ”Big Boy” Crudupin blueskipale, ja B siis valkoista kantria. Molemmat tyylisuuntia, joiden keskellä Elvis oli kasvanut. Elvis teki viihdemusiikissa vallankumouksen ja hänestä tuli alkujaan mustien oman rock’n’rollin kuolematon kuningas.
Tämän kirjoitti jamatar 6.11.2022.