Kansalaisopiston kevään viimeisellä laulun pienryhmätunnilla lauloimme kolmiäänisesti skotlantilaista kansansävelmää Black is the Colour of My True Love’s Hair. Tunnistin laulun heti, sillä minulla on siitä kotilevystössäni kolme versiota. Mutta yksikään niistä ei täysin vastaa saamiamme nuotteja – sanoissa ja sävelissäkin on poikkeamia. Tätä ei kylläkään tarvitse ihmetellä, sillä tällaiset perinnelaulut kulkevat suusta suuhun ja niitä varioivat lukematomat esittäjät leirinuotioilla, konserttisaleissa ja levytysstudioissa.

Innostuin kaivamaan omat Black is the Colour -levyni esiin. Kuuntelusessio oli niin antoisa, että sain halun jakaa sen teidän kanssanne. Tästä tulee siis ”Laulu ja tulkinta, osa 2”. Osan 1 postasin 20.10.22, ja siinä kuunneltiin esitysversioita laulusta Somewhere Over the Rainbow. Minua on aina kiinnostanut mitä eri esittäjät saavat kappaleista irti, mitä nostavat niistä esiin. Kyse on tietenkin musiikkityylistä ja esittäjän henkilökohtaisesta tyylistä. Rokkari lähestyy balladia todennäköisesti eri kulmasta kuin poppari tai perinteinen crooneri.

Omat perinteensä on myös näillä esiin ottamillani kolmella naisella, ja se kuuluu heidän esityksissään. Kuitenkin perusvire on kaikilla sama, laulun tunnelman mukainen. Black is the Colour on surullinen, jopa murheellinen laulu. Nuottiin merkityssä tekstissä laulaja kirjoittaa kaivatulleen ”kirjeen, aivan lyhyen”, ja kärsii ”kuoleman tuskan kymmentuhatkertaisesti”. Juuri tätä kohtaa ei yksikään esimerkkiartisteistani laula. Mutta se ei vähennä neidän tulkintojensa voimaa.

Tässä tulee ensimmäinen:

Joan Baezin versio on ensimmäinen, johon itse tutustuin. Se on nuoren folk-laulajan puhdas ja koruton tulkinta. Vain nainen ja kitara – ja tuo kristallinkirkas ääni. Baezille laulun sisältö on aina tärkeä, ja sen kyllä aistii tässäkin, vaikkei laulaja mitenkään painota laulamaansa. Juuri siksi esitys onkin niin vaikuttava.

Ja tässä toinen:

Nina Simone, alkujaan klassinen pianisti, hyödyntää soul-henkisissä lauluesityksissään myös soittotaitoaan. Tässä hän luo yksinkertaisen sointukudelman tummasävyisen laulunsa taustalle. Hänkään ei painottele eikä dramatisoi vaan maalaa tunnelman ilmaisuvoimaisella äänellään. Esitys on intensiivinen, lähes hypnoottinen. Ja syvästi surumielinen.

Ja viimeinen:

Egyptiläis-belgialainen Natacha Atlas on lainannut laulunsa alun pianosoinnut Nina Simonelta, mutta muuten tulkinta on hänen omansa. Arabialaisvaikutteet kuuluvat melismoin koristellussa äänenkäytössä. Edellisiin verrattuna tämä on viileämpi, toteavampi. Mutta ei laimeanpi. Sen äärelle voi pysähtyä mietiskelemään elämän kulkuja.

Niin yksinkertainen pieni laulu – ja niin montaa laulajaa se on inspiroinut. Netistä löytyy versioita pilvin pimein. Aihe ei todellakaan ole uusi, mutta jokin juuri tässä puhuttelee. Minua miellyttää laulun makeilemattomuus. Ei ylitunteilla puoleen eikä toiseen, ainoastaan kerrotaan asia joka on mielen päällä. Mustahiuksinen rakastettu on saavuttamattomissa – mutta ehkä ei ikuisesti?

Tämän kirjoitti jamatar 13. huhtikuuta 2023.