Enpäs ihan vielä lompsinutkaan lomalle – sillä vielä tämä täytyy laulublogissa raportoida:

Huippukuoro Kanadasta aloitti Tuomiokirkon kesän iltamusiikit eilen torstaina. Sana harvinaisesta vieraasta oli kiirinyt, sillä väkeä kertyi kirkonpenkkiin iso joukko. Vancouver Chamber Choir on v. 1971 perustettu maineikas kamarikuoro, jota nykyisin johtaa suomalainen Kari Turunen. Kuoro on erikoistunut elävien säveltäjien teoksiin, siis nykymusiikkiin. Kuopion ohjelmassa oli mm. virolaisten ja suomalaisten säveltäjien teoksia. Koko ohjelmasta tunsin ainoastaan ”vanhaa polvea” edustaneen Toivo Kuulan laulun Siell’ on kauan jo kukkineet omenapuut. Kaikki muu oli uutta.

Miltä tuntuu kuunnella konserttia, joka koostuu (lähes) kokonaan vieraasta musiikista? Ei synny tuttuihin teoksiin liittyviä tunnekuvia. Kuuntelu on ”objektiivisempaa”, jotenkin kliinistä. ”Ahaa, tuollaisia kuvioita, sointivärejä, volyymin vaihteluja.” Edes tekstit eivät osu tunteisiin, koska niitä ei ymmärrä kielen takia, tai jos ymmärtäisikin niin sanoja ei erota selvästi. Ennalta tuntematon musiikki on raskaampaa vastaanottaa kuin tutunomaisempi, jossa on tarttumapintaa. Näiden nykyteosten äärellä aistin että ne ovat hienoa musiikkia, mutta kuulostivat korvaani toistensa kaltaisilta. Tasaista kävelyvauhtia laulusta toiseen. Vahvimmin mieleeni jäi Arvo Pärtin (no niin, tuttu mies!) Which Was the Son of…, joka luetteli Jeesuksen sukupuun. Mitä yksinkertaisin idea ja mitä ”tylsin” teksti – mutta niin jännittävästi sävelletty!

Vancouverilaiskuoron korkeasta tasosta ei jäänyt epäilystä. Heidän esiintymisensä oli viimeisen päälle hiottua ja taidokasta. Kuoro lauloi kuin yksi yhtenäinen ääniolento täydellisen keskittyneesti johtajaansa seuraten. Erikoisuutena panin merkille, että muutama kuorolainen käytti äänirautaa kesken laulamisen useaan otteeseen. Olivatko he jonkinlaisia äänialansa äänenjohtajia? En ole tällaista koskaan ennen nähnyt.

Vakavahenkisen ohjelman päätyttyä voimallisiin aplodeihin kuoro tarjosi ylimääräisenä jotain hiukan kevyempää – sauna-aiheisen laulun. Harrasta saunomisen ylistystä tehostivat kuorolaisten tekemät mehevät kiukaan sihahdukset. Ja me penkeissämme tykättiin niin!!

VIMMA-kuorolaisena sain tästä konserttikokemuksesta uutta pohdittavaa. Ehkä juuri meille harrastajakuorona on tärkeää esittää lauluja, jotka eivät ole yleisöllemme aivan outoja. Meidän kuulijamme eivät pääosin ole harjaantunutta taideyleisöä vaan tavallisia musiikin ystäviä, perheenjäseniä tai kavereitamme. Heille meidän kuuluu suunnata ohjelmamme, vaikka kuinka joskus kutkuttaisi kokeilla jotain ekstremempää. Tunnustan olleeni yksi näitä oudompien juttujen haikailijoita. Nyt, koettuani miltä tuntuu istua aivan vieraassa kyydissä, tarkistin kantaani. Toimiva resepti on tämä: Esitetään ”jotain vanhaa, uutta, lainattua, varastettua” – kunhan ei liiaksi sitä uutta…

Loppukaneetiksi olisi ollut tarjona Toivo Kuulan omenapuulaulu Kari Turusen johtamana. Mutta ehei! Jotain päräyttävämpää tähän. Ja taatusti outoa ja ekstremeä. Tutustuin tuvalaiseen kurkkulauluun Falunin folkfesteillä joskus vuonna miekka ja kilpi ja innostuin kertalaakista. Tässä teillekin:

Tämän kirjoitti jamatar 9.6.2023.