Tuo brittien ”hip hip” -huikkailu eläköönhuudon alussa on aina huvittanut minua. No, nyt on VIMMALLAKIN aihetta hurrata, kun päästiin Jynkän koulun avarasta ankeudesta valoisampaan, viihtyisämpään ja ennen kaikkea laulullisesti parempaan harjoitustilaan. Koelaulu Alavan talolla onnistui hyvin ja päätimme siltä seisomalta siirtyä sinne. Tuntui uskomattoman hyvältä kuulla toisiamme ja miten äänet soivat yhteen. Paikassa vallitsi muutenkin positiivinen energia. Sinne siis kokoonnumme tästälähin tiistaitreeneihimme.

Jatkettiin Notre Damen hinkkaamista, nimen omaan vaikean requiem-jakson parissa. Siinä on se kinkkinen kohta, jossa alttojen pitää aloittaa fraasinsa sopraanojen fraasin lopputavun päälle. Ja sen on mentävä just iskulleen. Kertaus on opintojen äiti tässäkin. Kun otetaan uudestaan ja uudestaan, se menee lihasmuistiin eikä oikeaan osumista tarvitse stressata.

Muut näistä kuudesta ensimmäisestä laulusta ovat Notre Damen rinnalla ”helppoja”. Mutta vielä on 14 laulua tulossa, eli aherrusta riittää. Minulla on myös mietinnässä välitekstit, repliikit, minikohtaukset, mitä niistä sitten kehkeytyykään. Mietteet saavat muhia jossain aivojen peräkamarissa, kunnes on aika käydä toimeen. Tämä homma on aina mieluisa, vaikka rutistusta ja punnerrusta sekin vaatii. Idean syttyminen on aina mysteeri. Onneksi se sentään on aina lopulta syttynyt!

Komeettana pop-taivaalle noussut Behm esiintyi Tanssii tähtien kanssa -ohjelmassa. Tyrmäävän tyylikkäänä kuten aina, viileää (etten sanoisi kylmää) kauneutta säteillen. Virheettömästi laulaen hyvin tehtyä (omaako?) biisiä. Mikä tässä ilmeisen lahjakkaassa artistissa on alusta asti häirinnyt minua? Juuri tuo liian täydellinen täydellisyys, harkittu habitus, glanssattu pinta, vaikka itse lauluissa aistin myös sielukkuutta. Siinä on ristiriita. Korostetun puunattu ulkomuoto vie huomiota itse laulusta, niin että lopulta huomaa vain ihailevansa tätä ihmistaideteosta sen sijaan että kuuntelisi mitä hän laulaa. En tiedä kuinka huolella rakennettu Behmin imago on, mutta ainakin minua se estää pääsemästä sisään hänen lauluihinsa. Vai ovatko nekin lopulta vain pintaa, taitavasti piirrettyjä sanakuvioita?

Eikä Behm ole ainoa. Näitä on muitakin, nukkemaisen kauniiksi ehostettuja (toki kauniita luonnostaankin) naisolentoja, jotka laulun tulkitsemisen sijaan esittelevät lavalla itseään. He tietävät parhaat kuvakulmat. Ja ovat usein myös hyviä laulajia. Miksi siis tämä ulkomusiikillinen tehostus? Oma selitykseni on että pop-tähti on tuote, jonka täytyy myydä. Noilla nukenkasvoilla myydään keikkoja. Onneksi on myös niitä, jotka esiintyvät ”teksti edellä”. Heitä mennään kuulemaan heidän laulujensa sisällön vuoksi, ulkonäkö on sivuseikka.

Mutta mitäs näistä! Pop-musa on kovaa bisnestä ja yleisöä viihdyttävää bling-blingiä. Kuka tykkää mistäkin. Eikä ole minulta pois, jos poppari (kuten Behm) häikäisee veistoksellisella olemuksellaan.

En tosiaankaan soita lopuksi Behmiä (vaikka ihan hyvin voisin), vaan jotain aivan toiselta laidalta. Virkistävän omaperäinen kombo Liksom & Lux esittäytyy laululla, jossa on sisältöä. Ja teksti: kylläpä kyllä, se on Rosa Liksomin runokynästä.

Tämän kirjoitti jamatar 21.9.2023.