Syksyllä kirjoitin Pepe Willbergistä tehdystä dokkarista – nyt tuli taas Pepestä asiaa, kun olin häntä kuulemassa Kaupungintalolla. Sunnuntain konsertissa lauloivat ”poppipoika” (hänen oma ilmaisunsa!) Willberg ja klassinen sopraano Eilamaria Leskinen pianisti Anu Kososen säestyksellä. Sopraanon kevyiden alkunumeroiden jälkeen astui päätähti lavalle ja tarjoili meille 12 laulua ohjelmistostaan. Ja se ääni!! Niin kaunis väri ja upea sointi. Mikrofonia ei olisi todellakaan tarvittu. Ohjelman edetessä sympaattisen ujo Pepe vapautui juttelemaankin yleisölle. Hän kertoi, ettei hän ”ollenkaan tiedä” miksi hänen äänensä on pysynyt niin hyvässä kunnossa 78 vuoden ikään asti. Arvaan, että laulajan ammattia harjoittamalla ovat laululihakset trimmautuneet.

Eikä yksin ääni, vaan ne tulkinnat! Willberg on sielukas tulkitsija ilman suuria eleitä. Eikä sävelpuhtaus horju. Istuin vain parin metrin päässä laulajasta ja voin seurata hänen esiintymistään yksityiskohtia myöten. Pepe näytti nauttivan pienimuotoisesta keikasta ja yhteistyöstä herkkävaistoisen pianistin kanssa. Lopuksi molemmat solistit esittivät yhdessä kaksi laulua. Eivät kylläkään olleet yhteismitallinen pari. Äänivaroissa ei moittimista Leskiselläkään, mutta minua häiritsivät hänen maireat primadonnan maneerinsa.

Lauantaina piti olla kansanmusaryhmä Ilon tuplakeikka Taidemuseolla, mutta homma peruuntui kun johtajamme Petra sairastui. Hänen mielestään olisimme voineet vetää keikat ilman häntäkin, mutta porukka äänesti toisin. Harmi! Keskiviikkona pitäisi laulaa ja soittaa Jätkänkämpällä – ans kattoo kuinka käy, jos Petra ei ole tervehtynyt.

Ette kyllä arvaa, mikä on minulle vaikein biisi VIMMAN kabareessa. Hitto, se on Kun yö saapuu Pariisiin altto-osuus! En ymmärrä, kuinka sen uu-uu-stemman oppiminen on niin hankalaa. Kaipa siksi, kun ei ole sanoja tukena. Kuuntelen malliäänitettä ja hymisen mukana – hyvin sujuu. Mutta kun yritän yksin, metsään mennään. Ja miesten (joilla on ne sanat) kanssa vieläkin kauemmas harhaan. Nyt tarvitsen sisua ja sitkeyttä. Joka konserttiohjelmassahan minulla aina on jokin kompastuskivi. Mutta että tämmöinen, sinällään simppeli hymistely!

Aioin laittaa tähän loppuun yhden Pepen laulun – mutta juuri sitä en löydä YouTubesta. Sen sijaan jotain muuta. Scott Walker on levyttänyt Jacques Brelin lauluja englanniksi, pieteetillä ja samalla omintakeisesti. Tämä laulu kertoo viattomasta solttupojasta kenttäbordellin jonossa, pyyhe ja saippua kädessä, odottaen vuoroaan sekavin tuntein. Ja ovimies kailottaa: ”Seuraava!”

Vaikuttavaa. Mutta pannaan vielä vertailuksi Brelin oma liveveto laulustaan – arabiankielisin käännöstekstein, kas kummaa. On karun kirpeä kipale.

Tämän kirjoitti jamatar 17.2.2025.