YLE kertoi, että levytysstudio Finnvox Helsingin Pitäjänmäellä täyttää 60 vuotta. Siellä ovat suunnilleen kaikki alan tähdet vuosikymmenten kuluessa äänittäneet hittejään. Ja tuossa legendaarisessa paikassa meitsinkin laulelmat purkitettiin keväällä 1971. Olle Wiberg oli tehnyt sovitukset ja sain valita, haluanko laulaa bändin kanssa livenä vai valmiiksi soitettujen taustojen päälle. No livenä totta kai! Elävässä kontaktissa soittajiin . Mutta ei tuntemattoman viisunikkarin tuotoksiin paljon kallista studioaikaa tuhlattu. Kun olisin halunnut ottaa uusiksi yhden vähän epäpuhtaasti menneen biisin, pojat sanoivat vain että ”kyllä se kelpaa”. Enkä saanut uutta ottoa. Vieläkin harmittaa… Mutta olihan levytyssessio erityinen kokemus, ja se nousi taas elävästi mieleen kun kuulin radiosta uutisen studion synttäreistä.

Laulaja-lauluntekijän ”urani” jäi lyhyeksi, kun suuntasin teatterialalle. Ja hyvä niin, sillä ei minusta olisi ollut kovaan musabisnekseen. Musiikki on ihana harrastus mutta armoton ammatti. Näitä nykytyyppejä, jotka tekevät laulunsa itse – ja taatusti myös saavat sanansa kuuluviin studiossa – seuraan mielenkiinnolla. Tyyli on muuttunut riiminikkaroinnista vapaamuotoiseen, laulaminenkin on melkein kuin puhetta. Vanha iskelmähöttö on katoavaa kansanperinnettä. Mutta se säilyy levyillä ja nuottikirjoissa ja suo nostalgisia muistoja meille varttuneemmille, jotka olemme nuokin ajat eläneet ja kokeneet.

Pari päivää sitten kuuntelin tallennetta VIMMAN Muistan rakkautta, kuolemaa -konsertista. Ja taas nousi muistoja! Eihän siitä vielä kovin monta vuotta ole, vain kolme itse asiassa. Minulle se on meidän tuotannoista rakkain, kaikkein erityisin. Hienoja runotekstejä hienoina sävellyksinä. Kuunnellessa muistin tasan tarkkaan miltä tuntui niitä laulaa. Se oli pakahduttavaa. Tunsin kiitollisuutta siitä että sain laulaa niitä lauluja. – Ja tässä taas yksi hyvä syy kuoroharrastamiseen: Se antaa onnen hetkiä.

Kaikki tahtoo rakastaa -ohjelman kanssa on vielä pitkä taival edessä. Kähärät ovat kiharia edelleen. Olen huomannut että opin stemmoja parhaiten ”varkain”, kun en varsinaisesti opettele. Siis kuuntelemalla, uudestaan ja uudestaan. Ja mieluiten rennosti, vähän kuin puolella korvalla. Mutta tekstejä täytyy kyllä ihan vanhanaikaisesti juntata kaaliin. Ne ovat pitkiä ja monipolvisia – runoilijan käsialaa kun ovat. Ilmoittauduin hullunrohkeasti tekemään soolo-osuutta yhteen biisiin. Miksi ihmeessä? Koska haluan (taas kerran) haastaa itseni. Vaaran tuntua…

Viime kesän Kaustisen folkfestareiden teemana oli siirtolaisuus, jota musiikissaan käsitteli myös Aija Puurtinen yhtyeineen. Katselin, kuuntelin ja nautin paikan päällä. Aijan ”fingelskalla” esittämät laulut amerikansuomalaisten elämästä ”Rapakon takana” ovat hurtin humoristisia ja kaihoisiakin. Tähän malliin:

Tämän kirjoitti jamatar 5.11.2025.