On useita tapoja auttaa muistia, kun on tarpeen muistaa. Esimerkiksi kun täytyy opetella ulkoa laulujen sanoja… Minulle hyvin toimiva tapa on kirjoittaa laulutekstit käsin erillisille papereille. Niitä sitten jauhan hitaasti pari riviä kerrallaan kuin mantraa. Samalla painan mieleen miten laulun tarina menee, mitä siinä tapahtuu. Tässä vaiheessa kuvaan astuu vaikeus, että muistan asian mutten tarkkaa sanajärjestystä. ”Oven avaa” vai ”avaa oven”? ”Sä koskaan enää” vai ”sä enää koskaan”? Pirullista. Siinä ei auta muu kuin raaka junttaaminen, lekalla nuppiin kunnes tarttuu.

Mitä tulee stemmojen oppimiseen, olen havainnut Kähärän epätyypilliset sävelkulut hankaliksi muistaa. Kun sopraanojen laulama melodia ei tartu mieleen, ei sitä tee alttostemmakaan. Ja hukassa ollaan silloin! Tai siis minä olen. Syytän säveltäjää liiasta kekseliäisyydestä ja omintakeisuudesta! Oikeasti tietenkin arvostan Anna-Mari Kähärää hurjasti, mutta tässä tilanteessa, oman mukavuuden kannalta, hän on kovin epämukava… En ole keksinyt varmaa keinoa muistaa nämä stemmat. Lekalla nuppiin toimii kotona – vaan annas olla kun laulan kuoron kanssa. Se on kuin nuorallatanssia: Välillä pysyn nuoralla, välillä tipahdan. Enkä suinkaan heilahda tosta vaan takaisin oikeisiin säveliin. Lääke on yksinkertainen: Tee enemmän töitä!

Kähärän-Härkösen lauluista yksi kihelmöi minua erityisesti. Hullu nainen! Se on herkullisen osuva kuvaus ihmistyypistä, jolla ei ole itsesuojeluvaistoa ja jonka todellisuuskuva on vinksallaan. Se porskuttaa viattomasti elämän läpi onnella – niin kauan kuin onnea riittää. Ja me muut seuraamme sivusta sydän kourassa. Kerta kaikkiaan täysosuma lauluksi! Mutta senkin alttostemmassa minulla on vaaranpaikkani.

Eilen Ystävänpäivänä keikkailin ILO-bändin kanssa teatterilla Idän pikajuna -näytelmän lämppärinä. Yleisöä meillä oli pyramidiportaiden täydeltä ja hauskaa oli, sekä heillä että meillä. Kansanmusiikkia esittäessä ei ole paineita, koska – kuten alan nestorit Kaustisella sanovat – sitä ei voi soittaa väärin. Pelimanni voi ja saa muunnella sävelmää, soittamatta silti vääriä ääniä. Minulle ILO-musisointi on iloista vaihtelua kurinalaiselle kuorolaululle. Aluksi se ettei olla niin pilkuntarkkoja tuntui oudolta ja kaipasin enemmän ohjausta. Mutta pomo Petra antaa vain suuntaviivat, vähän niin kuin karsinan jonka sisällä saa temmeltää. Kyllä sen omin korvin kuulee, jos menee yli laitojen.

Kuopiossa käynnistyi viime torstaina uudenlainen musiikkitilaisuuksien sarja Circus Liven Roxy-klubilla. Idea on simppeli: Kuunnellaan vierailijan mukanaan tuoma lp-levy (todellakin vinyyli!), josta sitten keskustellaan. Ensimmäinen vieras oli teatteriohjaaja, musa- ja leffadiggari Olli-Matti Oinonen, ja ennen levyn laittamista soimaan saimme vihjeiden pohjalta arvailla mikä platta voisi olla kyseessä. Minä ja vieruskaveri takapenkillä viuhdoimme vinhasti kättä ja huusimme: Tiedetään, tiedetään! Ja sehän se oli: Dave ”Isokynä” Lindholmin Sirkus, mestariteos nuoruusvuosilta. Suomen Bob Dylaniksikin tituleerattu Dave uudisti suomalaisen rocklyriikan vaihtamalla entiset korukuviot puhekieleen ja luopumalla säkeistö-kertosäe -rakenteesta. Yli 7-kymppinen mies on yhä voimissaan, julkaisee uusia lauluja ja esiintyy.

Runsauden pulassani valita jokin Daven oma biisi tähän loppuun päädyinkin toiseen ratkaisuun. Tässä ukkeli tykittää tulkintansa Elviksen ekan levyn legendaarisesta A-puolesta ja esittelee samalla virtuoositaitojaan slide-kitaran soittajana. Omien sanojensa mukaan tämä mies haluaa ”vain soittaa bluesia hattu päässä”. Ja sen hän tottavie osaa:

Tämän kirjoitti jamatar 15.2.2026.