VIMMA on ilmeisen hyvämaineinen kuoro, sillä olemme taas saaneet uusia laulajia aloittamaan syksyä kanssamme. Kymmenen tulijaa! Sana on kiirinyt, meihin halutaan liittyä. Ja mikäpä sen mukavampaa!
Tiistaitreeneissä jatkoimme ahkeroimista viiden ensimmäisen laulun kanssa. Stemmatkin niistä on jo kaikista Drivessä, joten siltä(kään) osin ei valittamista. Kuka oppii milläkin nopeudella – meitsi on hitaanläntä, mutta ilo on suuri kun laulu alkaa luistaa. Sanojen oppiminen on nyt helpompaa, kun laulut ovat tuttuja. Tosin sanat eivät aina mene ihan niin kuin minä ne muistan. Esim. Illalla, illalla – minun ääniraidallani soi ”nyt usko yhtään en sun rakkautees”, kun nuoteissa lukee ”nyt usko en sun lempees ollenkaan”. Sama asiahan se on! Mutta minusta ”rakkaus” on jämäkämpi sana kuin lilluva ”lempi”… Enivei, nuottien mukaan mennään ja pulinat pois.
Kuulin tänään radiosta, että Granadan säveltäjä Agustin Lara oli meksikolainen, ei suinkaan espanjalainen. Tiukasti ottaen hän ei siis kuulu Välimeren maiden musiikintekijöihin, joiden teoksista VIMMAN tuleva konsertti koostuu. Mutta me emme ota niin tiukasti! Hänen Granadansahan on mitä espanjalaisin. Millainen lienee laulun alkuteksti – suomennokset (ne pari jotka tiedän) ovat karseita: ” – – Saan viinissä suudelmas kuuman ja kuutamos kuiskivat lempiväin lauluja vain…” Apua, kieli menee umpisolmuun kun tuota yrittää laulaa. Mutta tällaista tämä usein on, kevyen musiikin laulu”lyriikoiden” kanssa. Ei tolkun häivää!
Ainakin yksi asia on mennyt populaarimusiikissa eteenpäin: Nykyiskelmiin ei ihan edellä kuvatun laista soopaa enää suolleta. Popin puolella on nyt muotia ”tilittäminen”. Artisti avaa kuulijalle kuvitellun tai dramatisoidun ”sisimpänsä”. Onneksi nykykielellä, ilman korukiehkurointia. Rockissa taas on aina ollut repäsevä meininki – ja jopa lahjakkaita rock-runoilijoita. Yhden sellaisen keikalla olin äskettäin, kun Ismo Alanko ja El Mosquito esiintyivät Circus Livessä. Alanko on suomenkielisen rockin ehdoton ykköslyyrikko, ja lavakarismansa on legendaarinen. Mies ja bändi paahtoivat lavalla tauotta kaksi tuntia, ja siihen päälle vielä puoli tuntia ylimääräisiä. Huuh! En ole ravintolakeikkojen vakikävijä, mutta kyllä maistui jos maksoikin.
Viime viikolla katsastin teatterissamme Addams Family -musikaalin. Erinomaisesti laulettu, tanssittu ja ylöspantu. Toimiva lavastus ja näyttävä puvustus. Monttunsa menettäneet soittajat piilossa ”hyllyllä” hoitivat hommansa hyvin. Upeaa viihdettä – mutta ihan on silkkoa sisältä… Amerikkalaisten lapsellinen mieltymys kertoa satuja aikuisille viettää juhlaa tässäkin. Kilttiä kauhua ja hassuja hahmoja ja, tietenkin, happy end! Mutta kuten sanottu, komeaa katsottavaa, kun jättää aivot narikkaan. Katsomossa oli myös lapsia – vähän kummastelin, sillä vaikka stoorin lähtökohta onkin sarjakuva, ei tämä mikään lasten iltasatu ole.
Seuraa mainospala: Ensi tiistaina 15.9. klo 13 näytetään Kuvakukossa dokkari Laula minulle, Arja. Se kertoo Arja Saijonmaan tarinan opiskelijatytöstä kansainväliseksi laulajatähdeksi. Mikis Theodorakis hänet löysi Vanhan ylioppilastalon lavalta ja vei maailmalle. Tehtyään sitten Ruotsissa pitkän komean uran Arja on palannut kotiin, Suomeen. Hyvämaineinen VIMMAKIN laulaa Välimeri-konsertissaan kaksi Theodorakis-laulua Arjan ohjelmistosta. Tässä niistä toinen, säveltäjän luottosolisti Maria Farandourin esittämänä:
Tämän kirjoitti jamatar 9. syyskuuta 2026.