Käyttäjän Marita Jama lähettämä 10. marraskuu 2011 kello 12:00

Olipa hillittömän hauska tuo Kansallisoopperan kutsuvideo kulttuuriministerille ja muillekin, jotka vielä ehkä vierovat oopperaa. JOU, ooppera rulaa! – Viime lauantaina olin taas pitkästä aikaa Met’issa, eli katsomassa satelliitin kautta live-esitystä Starissa. Ohjelmana Wagnerin Siegfried, kesto lähes 6 tuntia kaksine väliaikoineen. Hidasta, komeaa, herooista. Ja nuori sankaritenori Jay Hunter Morris Texasista sai elämänsä tilaisuuden hypätä päärooliin, kun alkuperäinen esittäjä sairastui. Hienosti klaarasi kaveri huippuraskaan homman. Lavalla ja äänessä lähes koko ajan, ja lopussa vielä 40 minuutin lemmenduetto sankaritar Brünnhilden kanssa. Ei ole höyhensarjalaisten hommaa Wagner- ooppera!

Maanantaina saimme Jaanalta nipun vanhoja mutta vähemmän tunnettuja joululauluja. Minä esim. en tuntenut niistä yhtäkään. Eniten miellytti Hiljainen joululaulu, siinä oli oikeaa tunnelmaa ja luonnollisen kaunis melodia. Harrastelijan, kansakoulunopettajan tekemä. Ammattisäveltäjien teoksissa (kuten esim. siinä Leino-laulussa, olikohan säveltäjä Heino Kaski?) kuulen joskus jonkinmoista pakotettua ”tekohienouden” sävyä.

Myös kuorossa lauletaan nyt täyttä häkää  joululauluja. Tiellä ken vaeltaa -lauluun tutustuin jo muinoin Yleisradion vuosinani pehmeästi laulettuna ja ud-luutulla soitettuna arabiversiona. Näihin asti en ole edes tiennyt, että sävelmä on alun perin israelilainen. Sanat heillä tosin kai eivät voi liittyä jouluun, sillä juutalaisethan eivät vietä joulua.

Jaanan Hyvä päivä – huono päivä -blogikirjoitusta lukiessa pysähdyin taas kerran miettimään omaa lauluharrastustani. Mikä onkaan tavoitteeni, kun viikoittain kipitän Maestra-klubille treenaamaan ääntäni ja tutkimaan nuottiviivaston risukasoja? Kyllä minulla tavoite on, itse asiassa niitä on kolme: 1) laajentaa äänialaani, 2) vahvistaa ääneni voimaa, ja 3) oppia jotenkuten laulamaan nuoteista. Luulisin että ainakin tuossa 1:ssä olen hiukan edistynyt. 2:sta en tiedä, usein tuntuu että en saa ääneen pontta ja kantavuutta niin kuin haluaisin. 3. on kokonaan kiinni omasta viitsimisestä. Pitäisi harjoitella solfaa säännöllisesti ja usein. Sepä se, PITÄISI! Mutta vaikka homma ja etenkin päämäärä olisi kuinka mieluinen, ei jaksa ruveta… Mukavuudenhalu, suoremmin sanottuna laiskuus, on oppimisen suurin este. Tässä on nyt Maritalla pohtimisen paikka: haluanko oikeasti oppia, vai puhunko vain.

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 3. marraskuu 2011 kello 14:30

Maanantaina en jaksanut lähteä laulamaan, koska olin rättiväsynyt putkiremontti-paluumuton jäljiltä. Nyt olen kuitenkin taas omassa kodissa – kaikkialle tunkevan rakennuspölyn ja pahvilaatikkopinojeni keskellä.

Nuottikoulussa harjoitellaan edelleen lukemaan nuotteja viivastolta rytmisesti. Siis kestot ja tauot tankka-taa-aa tantaka-takatan… Sävelkorkeuksia treenataan solfaamalla laulunpätkiä. Nyt täytyy tunnustaa nolo juttu: en ole vieläkään opetellut käsimerkkejä ulkoa, vaikka jo kauan ennen nuottikoulun alkamista retostelin niin tekeväni. Nyt on vaikea seurata nuotteja ja samalla luntata Jaanalta käsimerkkejä. Ja ne dooreemiit pitäisi opetella myös ylhäältä alas! Ei tämä tosiaan helppoa ole.

Joululaulukausi alkoi Maestra-klubin osalta NYT. Ja vauhdilla alkoikin. Jaana jakoi tiistaina kuorolle uusia nuotteja kuin turkin hihasta ja niiden harjoittelu pantiin alulle. Erityishauska on ”12 heilaa”, jossa yhtä monta halukasta sai pienen soolo-osuuden. Piti olla tarkkana että sai tuikatuksi oman pätkänsä juuri oikeaan kohtaan. Minä olin ovela, otin tokan soolon joka oli helppo muistaa aina uutta säkeistöä aloittaessa.

Viimevuoden laulujakin verryteltiin. Maineikkaalta levyltämme plokattiin Tonttu-ukot ja Porsaita äidin, joilla aiomme iskeä 10. joulukuuta kauppakeskuksissa ym julkisissa tiloissa. Tarkoitus on yllättää ja toivottavasti myös ilahduttaa joulukiireissään liikkuvaa väkeä. Muitakin keikkoja on tiedossa, mm. Vire-kotiin ja vankilaan. Laulavat hyvänmielentuojat ovat tervetulleita joka paikkaan.

Maestra-toiminta on levinnyt myös Varkauteen. Arvasitkos Jaana, että tämä paisuu kuin pullataikina? Meitä ”laulamattomia”, jotka kuitenkin tykkäämme laulaa jos saamme siihen tilaisuuden, on pilvin pimein. Nyt on tilaisuus luotu Avoimen laulukoulun muodossa, ja yhä useampi äkkää avata tämän oven. Mahtavaa!!

Kommentoinut Jaana Turunen 4. marraskuu 2011 14:38

Toivottavasti paisuu Marita! Kun pidin ihan ensimmäisen avoimen laulukoulun (miehille pelkästään), hoksasin, että Suomi on pullollaan ihmisiä, jotka haluaisivat laulaa, mutta eivät oikein uskalla tai sopivaa paikkaa ei ole. Mielenkiintoisinta on se, että nämä ihmiset laulavat usein varsin hyvin,  mutta ovat tosi epävarmoja (ja epäuskoisia!) osaamisestaan.  Silkkaa laulamisen iloa tarvitaan…

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 28. lokakuu 2011 kello 21:00

Syyslomaviikko meni että hujahti – mutta nyt lauletaan taas:

Kaikkea sitä voi tulla lauluista mieleen. Maanantaina laulamamme Kake Singersin Mäntsälä mielessäin toi heti mieleeni bändin jäsenen ja taannoisen työkaverini Olli Tolan. Ja meidän vakkari aamutervehdyksemme: ”Missäs jamassa sitä ollaan?” – ”Milläs tolalla ovat omat asiasi?” Hahhah! Teatterikoululaisilla oli muitakin huumoribändejä,  kuten Johan Lewis & Korjaa Bois ja Älä Sä Viitti. Mutta Kake Singers oli ainoa joka levytti – ja vieläpä menestyi!

Baddingin Tähdet, tähdet sykähdyttää aina. Ja aina sitä kuunnellessa tai laulaessa tulee mieleeni, kuinka vihlaisevasti se ennakoi tekijänsä liian varhaista poismenoa. Herkkä laulaja ei oikein ollut tästä maailmasta vaan tunsi kaipuuta tuonpuoleiseen. Silti laulun tunnelma ei ole murheellinen vaan toiveikas. Ja Badding esittää sen valoisasti, jopa kevyesti. Sielukkaasti.

Tiistaina kuorossa käytiin tanakasti naurulaulun, sen hurjan nykymusiikkikappaleen, kimppuun. Määrätietoisesti Jaana ohjaili kutakin porukkaa lennossa, viittoen meille vuorotellen taukoja ja laulu(vai pitäisikö sanoa nauru)vuoroja. Tämä on kova pala, sillä se vaatii erilaista rytmitajua kuin tavanomainen kipale. Ja rohkeutta heittäytyä hihitys-hahatus-hohotussarjojen aallokkoon. Tässä vaiheessa meidän yrityksemme on hirmuista kakofoniaa, jonka kuullessaan säveltäjä luultavasti pökräisi epätoivosta. Mutta Jaanan kannustamina tulemme raivaamaan tiemme ryteiköstä selviin säveliin – tai tässä tapauksessa eräänlaisiin puhelalukuviointeihin. Hyvä siitä tulee, olen varma.

Naurujutun jälkeen vanhat perinnekappaleemme ovat ihan iisibiisejä. Paitsi Pohjolan yön B-osa minulle… En pysy ollenkaan äänessä kun laulan muiden kanssa. Treenaan tätä aina kotona kuoroharkoista tultua ja luulen osaavani, mutta tosipaikan tullen sen tietyn kohdan sävelet karkaavat päästä ääntä nopeammin. Että tämmönen tapaus. Saa tosiaan nähdä kauanko tämä jatkuu…