Käyttäjän Marita Jama lähettämä 13. lokakuu 2011 kello 17:30

Laulutaitotunnilla kohtaan useimmiten vanhoja tuttuja lauluja, mutta joskus myös aivan tuntemattomia. Tutut -osastoa edustakoon viime maanantain ohjelmasta tunteikas venäläinen Moskovan valot. Sielunsukulaisuus kuuluu laulun sävyssä ja tunnelmassa. Slaaveja emme ole mutta idästä tulemme, sehän on geneettinen fakta. Lauloimme Moskovan valoja ensin tavalliseen tapaan, sitten jazzahtavasti ja latinohtavasti. Tuollaisesta tyyliloikkailusta minä tykkään!
Se on hauskaa ja saattaa tuottaa yllättävän raikkaita tuloksia.

Sitten se tuntemattomat -osasto: Nykyiskelmää Oikeesti en ollut ikinä kuullutkaan. Näppärän tuntuinen sävellys, mutta näistä tämän lajin jutuista jään kaipaamaan tarinaa. Ne ovat enempi hetken ja mielialan kuvia. Eivät oikein ala mistään eivätkä päädy mihinkään. Selvästikään en ole näiden biisien kohderyhmää.

Nuottikoulussa naputeltiin jo vähän kiperämpiä rytmikuvioita, ei kuitenkaan vielä ”level 4:ää” eli ylintä tasoa lunttilapuissamme. Erityisen kiihdyttävää oli nuottien nimeäminen nuottiviivastolla ja niiden laulaminen sitten käsimerkkien kera. Tarkoitus on harjaantua tuottamaan sävelkorkeudet oikein, kun on merkkien kanssa tarpeeksi sahailtu oktaavia ylös alas eli ”solfattu”. Nerokasta! Pieni lapsi oppisi tämän varmaan leikiten.

Kuorossa paneuduttiin haha-hoho -teokseen marssimalla koulun käytävällä rytmikkäästi laulun alkuosaa toistaen. Siinä karisi enimmät pelot ja rimakauhut, kun huomasimme kuinka lystiltä se kaikki kuulosti eikä ollutkaan vaikeaa. Tästä tulee meille hittinumero, sanokaa mun sanoneen!

Entisiäkin työn alla olevia lauluja tottakai käytiin läpi. Kuolleet lehdet on jo niin hyvissä kantimissa, että voidaan alkaa hioa nyansseja. Mutta Pohjolan yö! Vilkaisu Jaanan suunnalta kertoi ettei minulla vielä(kään) mene ihan putkeen. Ne oikukkaat ”siniset nuotit”… (Huokaus.) Mutta periksi en anna.

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 5. lokakuu 2011 kello 12:15

Katsoin vihdoin musiikin tietokirjasta, mitä se sanoo mieltäni jäytäneestä c d e / do re mi kysymyksestä. Jahas, c d e jne on käytössä meillä ja muissa pohjoismaissa + anglosaksisissa, do re mi jne on italiaa ja sitä käyttävät maat joiden kieli pohjaa latinaan. Tämä selvä! Samalla yritin lukea artikkelia duurista ja mollista, mutta se meni yli hilseen että rymisi… Sen kuitenkin opin että duuri-sanan merkitys on ”kova” ja mollin ”pehmeä”. Ja niinpä tosiaan, duurimusiikissa on jonkinlaista kovuutta, kun taas mollimusiikki on pehmeäpiirteisempää (siis subjektiivisena kuuloelämyksenä). Tämä aihe kiehtoo minua valtavasti ja haluaisin oppia siitä paljon lisää, myös teorian tasolla.

Maanantain laulutaitotunnin paras anti taisi tällä kertaa olla Titanic-elokuvan tunnari My Heart Will Go On. En sinänsä ole näiden mahtipontis-ylidramaattisten turbotunnarien ystävä (poikkeus: Bond-leffojen tunnarit!), mutta tätä oli yllättäen antoisa laulaa. Sävellys on laulullisesti hyvä, siinä on soivat linjat. Sanoista en sano mitään, mutta sopivathan ne yhteyteen johon laulu kuuluu.

Lauloimme myös kilometrin pituista Lapin kesää. Oma mielipiteeni on, että runo on luettuna paras. Silloin saa sisällön lisäksi nauttia sanamusiikista ja runoilijan hienosta rytmikorvasta. On aivan eri asia lukea runo hiljaa itsekseen, mietiskellen ja sisäisesti kuunnellen, kuin kuulla se lauluesityksenä, jolloin etualalle nousee esittäjä ja esitystapa. Toinen tulkitsee runon sinulle sinun puolestasi. – Silti täytyy todeta, että on paljon hienoa runoihin sävellettyä laulumusiikkia.

Kuorossa Jaana yllätti nykymusiikkiteoksella, jonka sanat ovat pelkkää naurua: ha ha ho ho jne. Eikä melodiaakaan oikeastaan ole, vain sävelkorkeuksien nousut ja laskut on määrätty. Atonaalista? Odotan että tästä tulee tosi hauska, kun ruvetaan kunnolla treenaamaan.

Jaana pisti meidät laulamaan työn alla olevia laulujamme sikin sokin, siis ääniryhmät hajalleen. Äkkiä muistin vanhan kikan: sormi korvaan niin kuulen paremmin oman ääneni. Se tepsi jopa Pohjolan yön kanssa. Yritän laulaa mahdollisimman paljon ulkoa, sillä silloin kuulen sävelkulut mielessäni, toisin kuin nuotteja tuijotellessa. Ihme juttu mutta näin se vain on.

Stemmiksessä saatiin taas uudet nuotit.  Innostuin niin että olin kahmia koko nipun itselleni, kun näin että se oli Vem kan segla förutan vind. Jag ÄLSKAR svenska visor! Ja kuorosovitus on tappokaunis. Tämän ja Sataman valot kun saamme likkaporukalla esityskuntoon, niin a vot!

Tahtoisin antaa aikaani tälle lauluhommalle viikottain enemmän kuin nyt voin. Mutta hyvä näinkin. Saatan tulla lauluharkkoihin väsyneenä, mutta palaan aina kotiin intoa puhkuen. Energiat lähtevät liikkeelle ja putsaavat mielestä päivän pölyt.

Kommentoinut Jaana Turunen 5. lokakuu 2011 13:01

Kiva, että tykästyis uuteen kuorokappaleeseen. Minusta kuoro näytti ennen kaikkea superjärkyttyneeltä siitä. Tiedän, että kun se osataan, niin se kuuluu monen lempibiiseihin, mutta tässä vaiheessa se saattaa vaikuttaa tosi hankalalta (mitä se ei oikeasti ole). Harmittaa vähän, että annoin teille nuotit heti. Se olisi opittu korvakuulolta hetkessä…

Ja atonaalista se ei ole… Atonaalisuus on tonaalisuuden (=sen duuri ja molli homman) vastakohta, mutta tarkkoja sävelkorkeuksia ainakin pääasiassa. Se on kovin vierasta ja juuri siksi se on hieman hankalammin lähestyttävää. Se on sitä osaa musiikin teoriassa, jota en aio ottaa meidän teoriakurssilla huomioon lainkaan. Opetellaan ensin aakkoset, sivistyssanoihin on vielä matkaa 🙂

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 29. syyskuu 2011 kello 16:57

Maanantaina laulettiin esimerkkinä klassisesta Pergolesin Jospa oisit kaunokukka. Sävelmä oli minulle etäisesti tuttu, eli olen sen joskus kuullut. Iloinen havainto: kun kotona pari päivää myöhemmin katsoin laulun nuottikuvaa, sävelmä palaili mieleen. Pystyin jopa hymisemään sitä nuotteja seuraten. Onko tämä nyt sitä säveltapailua??

Veikko Lavin kymmensäkeistöinen Evakon laulu taas oli omansa lainen haaste. Miten sen pystyy elävöittämään, kun ei sävelmässä ole edes B-osaa vaihtelua tuomassa? Ilmentämällä sisältöä äänenpainoilla, voimakkuuksien ja tempon vaihteluilla. Sanat ovat kyllä niin koskettavat, ettei niitä edes pystyisi laulamaan sisältöä ajattelematta.

Tällä kertaa en missannut nuottikoulusta sekuntiakaan, vaan sain roudatuksi itseni ajoissa paikalle. Pohdinnan alla oli mm. missä nuottiviivastolla milloinkin on SO. Ei siis ”sol”, kuten olen tähän asti luullut. Koulussa me hoilotimme doo-ree-mii-faa-sol-laa-sii-doo. Ja miksiköhän ”sii” eikä ti…? Nyt opimme, että mystinen SO majailee aina siellä mihin g-avain tai ylennys/alennusmerkki sen sijoittaa. Mielenkiintoista!

Kuorossa käytiin taas pontevasti läpi uutta ohjelmistoamme. Kuolleet lehdet osaan jo ulkoa, Vive la companie’nkin melkein. Linnun ja lapsen värssyissä ja kertauksissa on vielä opettelemista. Mutta se murheenkryyni, Pohjolan yö! Siinä on jotain mikä vain ei tartu minun kaaliini, vaikka laulu muuten on tuttu. Aammuvainaa astuu ilkkuen kehiin ja minä horisen nuottien vierestä. Mielenkiintoista tämäkin tietysti, siis seurata kauanko kestää että aivoni suvaitsee tallentaa Pohjolan yön alttostemman. Kun yritän sitä kotona yksin, kuulen omin korvin että vedän jostain ihan muusta sävellajista. Mutta nyt pitää varoa fiksautumasta ajatukseen ”tätä en opi”. Sillä minähän opin, jukranpujut!

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 21. syyskuu 2011 kello 12:22

Musiikilla on toki muitakin funktioita kuin soida kauniisti, mutta yksi meidän maestralaisten pointeista on varmasti pyrkimys kauniiseen sointiin ja siitä nauttiminen. Maanantain laulutaitotunnilla harjoiteltavaksi osui taas kerran yksi minulle rakkaista lauluista, Uralskaja rjabina – Uralin pihlaja. Hämmästyen näin laulukirjastamme että se on levytetty ensi kerran suomeksi jo 60-luvun alussa. Kuinka en sitä silloin koskaan kuullut? Minulle Uralin pihlaja tuli tutuksi Kaisa Korhosen versiona 70-luvulla. Korhottaren laulutapaa olen aina ihaillut, siinä ei ole mitään teennäistä tai päälleliimattua. Hän laulaa luonnonäänellään rehellisesti ja sanojen takana seisten, silti asiaa paisuttelematta. Samaan selkeyteen pyrin omassa laulamisessani.

Työ häiritsee harrastusta – ennätin tiistaina nuotinlukuun vasta viime minuuteilla. Harmi!! Mutta kuoromme senkun paisuu yhä pulskemmaksi. Joka kerta on uusia tulijoita. Ja kun saamme tämän ison instrumentin oikein viritetyksi, se soi kauniisti! Uutta ohjelmistoa harjoitellessa tein huolestuttavan havainnon: nyt kun yritän laulaa nuottien mukaan, en enää opikaan stemmaa korvakuulolta. En uskalla jättää nuotteja hetkeksikään – eikä ne äänet siltikään tule aina oikein. Nyt mietin pitäisikö minun palata entiseen eli kuunnella enemmän kuin tuijottaa lappuja. Nuotteihin tuijottelu tekee laulamisesta myös mekaanista (ainakin minulla), sanat ja niiden sisältö jäävät toisarvoisiksi kun päähuomio kiintyy sävelkorkeuksiin. Ehkä tämä on vain välivaihe matkalla uuden oppimiseen, näin  toivon.

Naisten stemmiksessä saimme uuden laulun Sataman valot, jota ruvettiin heti treenaamaan kolmiäänisesti Harmony Sistersin malliin. Alttojen ja sopraanojen väliin tuli uusi ääniala eli matala sopraano. Kaikkiin riitti porukkaa tasaisesti. Ja heti ensitahdeista kuuli, kuinka kauniisti se tulee soimaan – sitten kun jokainen on oppinut osuutensa. Laulusta muuten puuttui toinen säkeistö. Ehkä se oli eri sivulla eikä  Jaana nähnyt tarpeelliseksi sitä tässä vaiheessa kopsata. Mutta tämän ainakin muistan: ”Ei vielä saapuvan näy laiva rakkaimman, kai hälle loistavat nyt lyhdyt vierahan…”

Hetkittäin pysähdyn ihmettelemään itseäni tässä laulavassa joukossa. Kuinka siinä niin kävikin, että päädyin aktiiviseksi lauluharrastajaksi ”vanhoilla päivilläni”? Onnekas sattuma minut tähän toi – se pieni lehtijuttu Vapaasta laulukoulusta keväällä 09.

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 14. syyskuu 2011 kello 17:25

Syksy tulee, mutta Maestra-klubi porskuttaa eteenpäin halki sateen ja tuulen. Pienen toivelaulukirjan aarteita plokattiin taas maanantain laulutaitotunnilla, eikä ihan helpoimmasta päästä. Cats-musikaalin tunnuslaulu Memory on vaativa harjoiteltava rytmivaihdoksineen ja muutenkin. Mutta mehän käytiin Jaanan johdolla tulta päin! Olen nähnyt Catsin Lontoossa, pääosassa itse Elaine Paige Grizabellana, ja se oli mannaa sekä silmille että korville.

Nino Rotan tunnusmelodia elokuvaan Tie on muistini mukaan alkujaan pelkkä instrumentaali, trumpetilla riipaisevasti soitettuna. Sanat lienee tehty jälkeenpäin. No ei se mitään, kappale on hieno ja myös vaikea laulaa pitkine linjoineen. Leffa muuten on parhaita mitä tiedän, sen voi kyllästymättä katsoa yhä uudestaan.

Tiistaina, jota odotin kuin kuuta nousevaa, alkoi vihdoin NUOTTIKOULU! Meitä olikin aika iso liuta opinhaluisia paikalla – Jaanalta melkein monisteet loppui. Mutta vain melkein; tätä maestraa ei hevin yllätetä. Paperi johon oli merkitty rytmejä nuotein näytti kumman tutulta. Juhuu! Erinäisillä rumpukursseilla, joihin olen osallistunut, ope merkkasi samalla lailla rytmikuviot nuoteilla, ja niistä sitten soitettiin. Tajuan siis nuoteista jotenskin miten biisin rytmi kulkee – mutta  tavoitteeni tällä tiellä on laulaminen nuottien mukaan. Siihen yksi mainio apuväline on nuo mainiot käsimerkit, joita käyttäen voi saada sävelkorkeuksien erot lihasmuistiin – ja sitten vain tuuttaa kurkusta kulloinkin oikean äänen. Näin sen Jaanan selityksestä ymmärsin. Mutta työtä se teettää. Harjoittele, harjoittele, harjoittele!

Kuorossa pääsin jo pikkasen pois ”pihalta”, ainakin on toinen jalka oikeiden stemmojen oven raossa. Pohjolan yötä treenatessa me kuulemma lauloimme kuin zombiet, jäykkinä ja lasittunein ilmein. No mitäs, kun kaikki energia menee nuottikuvan ja niiden eestaas hyppelyjen seuraamiseen. Ei siinä kovin kerkiä tulkintaa tai muita hienouksia ajatella… Pohjolan yön B-osa on minulle tällä hetkellä se pahin. Kotona kuorotunnin jälkeen se jotenkin tuntui sujuvan, mutta heti kun muut laulavat ympärillä minusta tulee ammuvainaa, joka mölähtelee sekaan vaisusti omiaan. Uskon kyllä että tämäkin tästä vielä selkenee. On seljenneet muutkin ryteiköt!

Kuolleista lehdistä tykkään kuin hullu puurosta, Lintu ja lapsi miellyttää kerta kerralta enemmän, ja reipas Vive la companie pistää veren kiertämään. Kiva laulaa kuorona kivoja lauluja.