Käyttäjän Marita Jama lähettämä 1. helmikuu 2013 kello 17:54

Taisin puhua täyttä soopaa syksyisessä postauksessani (”Eteenpäin etukenossa”), kun uskottelin korvakuulolta tietäväni milloin sävelmässä duuri vaihtuu molliksi. Eihän se niin mene! Sitä mukaa kun nuotinluvun opintomme etenevät, oletukseni kumoutuvat. Ehkäpä ne opin karttuessa korvautuvat oikealla, oikein ymmärretyllä tiedolla.

Tiistaina Jaana harjoitutti meillä urheasti negro spiritualeja ja poliisikeikan laulua, vaikka oli toipilas eikä olisi oikeastaan saanut rasittaa ääntään. (Se sitten kostautuikin keskiviikkona pakottaen Jaanan taas huilimaan.) Meitä kuorolaisia täytyy kovasti tyyrätä, että saadaan yhteissointi ja kulloinenkin saundi kohdalleen. Me retkahtelemme niin helposti, laulamme joko alavireisesti, värittömästi tai liian kovaa. Ainakin itselläni kovaa laulaminen liittyy yritykseen pysyä raiteilla – että kuulisin meneekö oikein, kun olen epävarma. Silloin kun on vahvoilla ei tarvitse tuutata.

Tiistaina tulivat myös kuoron huivikorut. Mainiota! 10.2. Kallaveden kirkossa pääsen kokeilemaan omaani ensi kerran.

Torstain jazztunnilla pähkäiltiin miksei Autumn Leaves oikein ota svengatakseen. No, sehän on oikeasti ihan toista genreä, yksi maailman tunnetuimmista chansoneista. Ja koska se on täydellinen omassa lajissaan, yritykset sovittaa sitä jazziksi ovat aikamoinen haaste…

Jazztunnilta kiirehdin Musapirtille kuulemaan Olli Mustosen Tuuri-sinfoniaa. Tähtipianisti myös säveltää ja johtaa orkesteria. Tässä hänen 1. sinfoniassaan lauloi solistina Petteri Salomaa, tekstihän on Eino Leinon Helkavirsistä. Solisti kylläkin joutui hetkittäin, etenkin teoksen alkuosassa, bändin jyräämäksi. Tyynemmissä kohdissa laulu ja soitto olivat balanssissa. Jännittäviä kilinöitä ja kalinoita kuului pitkin matkaa yllättävistä suunnista, yritin oikein jahdata niitä mutta en saanut ketään soittajaa kiinni”itse teosta”. Mustosen johtamista oli myös hauska seurata – mies todella elää musiikin kropallaan!

Toisena numerona Mustonen johti Tshaikovskin 4. sinfonian. Romanttista vellovien tunteiden musiikkia – venäläinen ”shirokaja natura”, lavea luonne. Tämänkin Mustonen tanssi läpi hypähdellen ja maalaillen herkin käsin. Ja urakan päätteeksi mies oli aivan hiessä. Yleisö palkitsi sekä kapun että bändin raikuvin aplodein ja bravo-huudoin. On meillä totta tosiaan laatuisa kaupunginorkesteri!

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 26. tammikuu 2013 kello 14:44

Jaana potee kurkkuaan, ja tiistaina meitä nuotinlukijoita ja kuorolaisia odotti  sijainen, Richard ”Riku” Nicholls. Lontoosta Kuopioon rantautunut viulisti, nykyään Kallaveden kirkon kanttori, oli terhakka tuttavuus. Hän selitti nuottiasioita ja piti äänenavauksen hiukan toisin kuin vaki-maestramme, mikä antoi mukavasti uutta potkua. Kuorokappaleita läpikäytäessä Riku kehotti meitä ajattelemaan ei pelkästään sivusuunnassa (äänialat laulamassa vierekkäin), vaan myös pystysuunnassa eli kunkin äänialan kulloistakin asemaa yhteissoinnissa. Siis ”partituurisesti”, sanoisin minä.  Partituurissahan kaikki äänialat (ja soittimet) on merkitty alekkain ja niiden kulun voi tahti tahdilta nähdä visuaalisena kuvana. On sitten kapun asia päättää mitä milloinkin nostetaan esiin tai dempataan. Mitä paremmin opimme lukemaan tätä visuaalista kuvaa, sitä notkeampaa materiaalia meistä tulee kuoronjohtajamme käsissä.

Niinpä. Tahtoisin palavasti oppia lukemaan nuotteja, mutta miksi en tee nuottikoulun kotiläksyjäni? Luulen että kyseessä on jonkin sortin ”eläkeläissyndrooma”. Päästyäni vuosikymmenten koulu- ja työputkesta vapauteen kavahdan kaikkea, mikä vivahtaakin läksyltä tai työtehtävältä. En mitenkään päätä että en tee, tiistain tullessa vain huomaan että viikko on taas mennyt enkä ole ”ehtinyt”. Tämän dilemman voin vain minä itse ratkaista, tahdonvoimalla, jos sitä löytyy.

Teija piti myös kaikki Jaanan tunnit. Laulutaidossa esillä oli mm. Mikis Theodorakisin Jokainen arkiaamu, jonka Arja Saijonmaa on tehnyt tunnetuksi suomeksi. Ei tosin kovin tunnetuksi, sillä minullakin oli siitä vain hatara mielikuva. Mutta sen muistan elävästi, kun Theodorakis poimi Saijonmaan, nuoren ylioppilasteatterilaisen, Helsingistä mukaansa maailmankiertueelleen. Se oli sensaatio! Mestarismies vainusi heti laulajatytön lahjakkuuden eikä vikaan osunutkaan. Tytöstä kypsyi hieno ja sielukas, tosin kotimaassaan aliarvostettu esiintyjä. – Theodorakisin laulun yhteydessä opin taas uuden termin: etuhele. Se on se kreikkalaisessa(kin) laulumusiikissa käytetty nopea korusävel, tuttu mm. Nana Mouskourin ja Maria Farandourin esityksistä.

Jazz-tunnilla heräsi kysymys, että kun kerran rytmiä saa laulaessa venyttää ja vanuttaa, saako myös melodiassa ottaa vapauksia. Teija vastasi että itse asiassa saa – mutta sääntöjen puitteissa. Ei voi tuutata ihan mitä vain. Osaava laulaja varioi teemaa niin että se on tunnistettavissa, mutta sitä rikastaa laulajan oma luova panos. (Tosin sovittajallakin tietysti on lusikkansa sopassa.) Oiva esimerkki on Bobby Darinin loistokas veto kappaleesta Lazy River. Opin aikanaan tuntemaan laulun nimen omaan Darinin versiona, kunnes päähäni pälkähti googlata kuulolle Hoagy Carmichaelin originaali 1930-luvulta. Ja voi pojat – kyllä on tulkinnoissa eroa! Hoagy on laiskan letkeä kuin auringonpaahteinen iltapäivä siipirataslaivalla Mississippi-joella (kokemusta on!!), Bobby taas svengaa kuin irti päästetty hirvi. Nuorena nukkuneen Bobby Darinin Lazy River on jazzlaulun huippujen huippua. Tsekatkaa!

Kommentoinut Jaana Turunen 26. tammikuu 2013 15:26

Kiva kuulla, että tunnit menivät mukavasti kaikesta huolimatta. Hyvissä käsissä olitte oleet! Odotan maanantaita varovaisen toiveikkaasti: ehkäpä olen jo silloin tarpeeksi kunnossa…

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 18. tammikuu 2013 kello 16:00

Nyt loppui laiskailu ja päästiin taas laulamaan! Jeeee! Ensimmäisillä tunneilla ääneni tosin selvästi rasittui, eli sillä laulaako säännöllisesti on todella merkitystä.

Uuden lukujärjestyksen odotetuin anti minulle ovat Teijan torstaiset teematunnit, jotka aloitettiin jazzilla. Syksyllä keljutti kun en päässyt jazzin pienryhmään – tämä korvaa sen. Saimme nipun lauluja, joukossa oma toivekappaleeni Stormy Weather. Siihen ei kuitenkaan vielä koskettu vaan otettiin tuntumaa kolmeen muuhun: Fly Me to the Moon (EI valssina!), All of Me ja Cry Me a River. Teija puhui jazzille ominaisesta vapaasta liikkumisesta tahtien sisällä, siis että nuotteja ei aina lauleta sen pituisina kuin ne on merkitty. Fraasien aluissa viivytellään ja lopuissa saatetaan rientää etuajassa. Ja siinä välillä ”flirtataan” rytmin kanssa. Tämä on oma ilmaisuni, mutta jotain tuollaista uskon Teijan tarkoittaneen.

Pop-tunnilla onkeen osui aika makee nykybiisi 2000-luvulta: Se ei mee pois, elokuvasta Kuutamolla. Tätäkään en ollut ikinä kuullut mutta diggasin välittömästi. Mieleen nousi Aimee Mannin laulu Wise Up elokuvasta Magnolia. Molemmissa toistetaan mieleen porautuvasti Se ei mee pois / It’s not going to stop, sävelkulussakin vähän samaa. Mannin teksti tosin on moniulotteisempi. Ihastuin laulaja-lauluntekijä Aimee Manniin tuon leffan yhteydessä, sikaupeita biisejä vähäeleisen intensiivisesi esitettyinä. Löytyykö maestralaisista muitakin faneja?

Laulutaidossa paras biisi oli tällä kertaa Pjotr Tshaikovskin pianokappaleeseen värkätty kehtolaulu Nocturne. Periaatteessa en tykkää moisista sovitelmista – muistellaan vaikka iskelmähirvitystä ”Kerran elin romanssin” Beethovenin Für Elisen sävelin… Mutta tämä Tsaikkari luontui lauluksi ihan nätisti – tai ehkä olisin eri mieltä, jos tuntisin pohjana olevan pianoteoksen.

Myös kuorossa saatiin uutta matskua. Opiskeluaikaisen musiikinopettajani (yhden heistä) Toni Edelmannin Koti-ikävä on minulle ja ilmeisesti muillekin kuorolaisille ennalta tuntematon, vanhanaikaisen kaunis duetto. Mieluisaa treenattavaa!

Luin Hesarin Nyt-liitteestä jänskän jutun hittibiisien sointukierrosta. Takuuvarmat C, G, Am ja F toistuvat huomattavan usein aikamme pop-hiteissä – eikä yksinomaan niissä, vaan jopa Mozart on hyödyntänyt kaavaa. Ilmeisesti juuri tuo yhdistelmä miellyttää ihmiskorvaa ajasta aikaan.