Käyttäjän Jaana Turunen lähettämä 13. maaliskuu 2012 kello 11:09

Viime aikoina olen käynyt keskustelua useammankin klubilaisen kanssa siitä, että olisi kiva, kun tunneilla harjoiteltaville lauluille olisi joku päämäärä, esitys, jonka vuoksi tulisi työskenneltyä viimeiseen asti. Kuorollahan on tuleva konserttinsa, laulutaitotunneilla valmistaudutaan Kevätlaulajaisiin. Sen sijaan yksityis- ja pienryhmätunneilla kävijöiltä ne puuttuvat, ellei sellaista ole omasta takaa (juhlat tms.). Senpä vuoksi mieleeni putkahti hiihtolenkillä ajatus Iltamista.

Meillä on ollut erilaisia lauluiltoja; on laulettu karaokea yhdessä, kokoonnuttu mies- tai naisporukalla ja seilattu Kallaveden aalloilla laulamassa. Niille pitää saada jatkoa ja siten, että yhdessä laulamisen lomassa kaikki halukkaat saavat esiintyä yksin tai pienellä porukalla. Tässä viittaan aiempaan kirjoitukseeni Solistihommia. Siinä totesin, että Maestrassa ei joudu eikä pääse solistiksi; täällä ryhdytään solistiksi, kun siltä tuntuu. Estradi on siis avoin kaikille, joita sellainen kiinnostaa. Yhdet iltamat voisimme viettää kesäkuun alussa lauluristeilyn merkeissä (alustavasti ma 4.6.). Seuraavat voisivat olla syksyllä laululeirin yhteydessä.

Ensi syksyyn olen kaavaillut uusia tunteja. Päällimmäisenä on ajatus kiertävistä teemoista. Tästä ja muustakin lisää tuonnempana.

Kommentoinut Pia Hakkarainen 15. maaliskuu 2012 08:53

Loistava idea tuo lauluiltamat! Nilsiässä on mm. musiikin ystävät järjestäneet omia juttujaan, omat ”idolssit” laulunäytelmän kävin kerran katsomassa, ja sitten on näitä iltamia, jossa paikallisen karaokeklubin jäsenet ovat kukin esittäneet oman kappaleensa tanssiorkesterin tahdissa ja yleisö on saanut tanssia tai seurata esitystä. Siellä on pienet pääsymaksut kerätty, jolla on sitten saanut juoda kahvit paakkelseineen. Mukana oleva ystäväni on ollut erittäin innokas tästä toiminnasta ja kieltämättä on käynyt mielessä että olisihan tuo mukava itsekin joskus…  No olinhan minäkin kerran legendaarisella Nilsiän Halssilla (ennen hyvin suosittu tanssilava) karaoketansseissa laulamassa. Siellä oli helppo laulaa kun esiintymislava oli kaukana muusta yleisöstä, paikalla 80 prosenttisesti laulamaan tulleita ja vain osa muuta tanssiyleisöä. Jos joskus vielä oppisi jonkun laulun ulkoa niin sitten voisi oikeasti esiintyäkin eikä vaan tuijottaa sitä ruutua…

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 2. maaliskuu 2012 kello 12:30

Kuorossa ollaan tosipaikan edessä, kun kevätkonsertti lähestyy ja harjoituskerrat vähenevät. Ja vielä tässä vaiheessa temmattiin mukaan yksi uusi laulu – tai siis muuten toki tuttu, mutta minulle alttostemman osalta ennen laulamaton Oi kiitos sä Luojani armollinen. Onneksi on apuja täällä klubin nettisivulla! Ilman sitä joutuisin nostamaan tassut pystyyn tämän laulun, kuten myös sen ”Seisovan kellon” kohdalla. Minä kun en ollut laululeirillä, missä muut jo lauloivat näitäkin.

Parhaiten stemmat oppii kuoroharkoissa livenä. Miellän uuden stemman ikään kuin vaihtoehtoisena melodiana, joka sitten tarpeeksi monen toiston tuloksena tallentuu sävelmuistiini. Yllätyin kun havaitsin, ettei Jaanan äänittämien mallien mukaan oppiminen olekaan helpompaa. Tarvitsisin pohjaksi sen ykkös- eli päämelodian, jonka oheen punoisin kakkosen eli omani. Minun pitäisi saada kuulla miten kakkonen kulkee suhteessa ykköseen, että voin hahmottaa kokonaisuuden oikein. Muita stemmoja en tähän prosessointiin tarvitse, koska käsitän kuorolaulamisen niin, että päämelodia on se runko johon kaikki muut sävelkulut kietoutuvat.

Ovatkohan nämä ihan pöhköjä pähkäilyjä? Minun pitää aina saada tuumailla ja aprikoida asioiden olemusta, silloinkin, kun en niistä varsinaisesti tiedä. On kiehtovaa tutkia mitä minussa tapahtuu kun opettelen jotain uutta, mitä reittejä pitkin tieto kulkee tai ei kulje perille, ja miltä se missäkin vaiheessa tuntuu.

Nyt, kun edessä on talvilomaviikko eikä kuoroharkkoja ole, minun on syytä istua iltaisin tiiviisti tietsikkani ääressä laulamassa stemmoja pääni kova- (välillä tutuu että TOSI kovalle) levylle. Ne vanhemmat, pitempään harjoitellut, siellä jo ovat. Jopa murheenkryynini Pohjolan yö on nujertunut ja suostunut jotenkin painumaan mieleen. Näin tapahtui kun en yhtään yrittänyt, annoin vain olla. Alitajunta teki työn!

Kevät on virallisesti alkanut, valtakunnalla on uusi pressa ja sää on tänään  mitä parhain. Näissä aurinkoisissa tunnelmissa lähden viikon tauolle minäkin.

Käyttäjän Jaana Turunen lähettämä 2. maaliskuu 2012 kello 10:18

Maestralaulajien kuoron konserttiin on enää muutama viikko. Harjoitukset käyvät vähiin, joten valmista pitäisi alkaa tulla pikku hiljaa. Näin käykin. Tässä vaiheessa on oikeastaan ihan hyvä, jos osaamattomuus vähän ahdistaa. Se tekee oikein hyvää keskittymiselle!

Harjoittelu ilman päämäärää jää helposti puolitehoiseksi. Itsestä on vaikea puristaa kaikkein parasta irti, kun ”pakkoa” ei ole. Siksi pienetkin esiintymistilanteet auttavat mukavasti oppimista. Valmistautuminen esiintymiseen etenee aaltoliikkeenä: välillä on levollinen ja rauhallinen olo ja kaikki sujuu. Sitten iskee paniikki ja epävarmuus, jolloin tekee mieli iskeä hanskat naulaan. Osa nauttii tuosta jännityksestä, osaa ahdistaa ja jopa suututtaakin.

Munaamisen pelko on lamaannuttavaa. Siinä pelossa on vaikea heittäytyä musiikin virtaan ja laulaa rennosti. Siitä ei oikeastaan pääse eroon ennen kuin mokaa oikein kunnolla ja toteaa olevansa hengissä senkin jälkeen. Meni pieleen, entäs sitten? Vanhan sanonnan mukaan kannattaa muistaa, että vaikka kunnia menee, niin maine kasvaa.

Kuoronjohtajan työ juuri ennen esiintymistä on pelkkää psyykkausta: itseluottamus ja usko pitää saada lujaksi, jotta laulajat voivat tehdä sen, mitä he osaavat. Ramppikuume nousee siitä huolimatta, ja hyvä: se nimittäin terästää aistit äärimmilleen ja ohjaa keskittymisen olennaiseen. Ah sitä euforiaa, joka valtaa keikasta selvittyä!

Hyvä kuorolainen, ota siis ensi viikolla rennosti ja anna kappaleiden muhia aivoissasi. Tulossa on hieno konsertti!

Kommentoinut Anu Turpeinen 5. maaliskuu 2012 16:20

Olin viikonloppuna Roomassa työmatkalla. Heräsin lauantaiaamuna vähän apeana, olin nähnyt jotain epämiellyttävää unta mutta en heti saanut mieleeni mistä ihmeestä oli kyse… Sitten muistin!  Unessa meillä oli käynnissä kuoron viimeiset harjoitukset ennen konserttia. Yhtäkkiä yhden biisin aikana (se muistutti erehdyttävästi ”On suuri sun rantas autius”) kaikki unohtivat omat stemmansa aivan tyystin eikä biisistä tietenkään tullut yhtikäs mitään, niin altot, sopraanot kuin tenorit ja bassotkin oltiin pihalla kuin lintulauta. Jaanan ilme oli näkemisen arvoinen – suuri hämmästys!!!

Onneksi stressaaminen taisi olla kuoronjohtajan yksinoikeus, vai miten se meni? Me vaan mennään ja lauletaan…

Kommentoinut Minna Kumpulainen 2. maaliskuu 2012 21:34

Hui! Niin ne harjoitukset tosiaan vähiin menee. Piti ihan kalenteri kaivaa esille ja harmikseni huomasin, että talviloman jälkeinen viikko menee taas apuiltavuoroissa, joten en pääse silloinkaan laulamaan, niinkuin en tällä viikollakaan. Pitää yrittää kotona treenailla ja kuunnella stemmoja. Onneksi on se sunnuntaiharjoitus vielä! Pieni jännistys tekee hyvää esiintymiselle! 🙂

Kommentoinut Marita Jama 2. maaliskuu 2012 12:35

Totta puhut! Ramppikuume on hyvä asia, sillä kuten sanot, se virittää ja terästää meidät antamaan parastamme. Jos ei esiintyminen jännittäisi yhtään, se tarkoittaisi että emme myöskään välitä yleisöstämme emmekä siitä miten esitys menee. Ammattilaisetkin jännittävät mutta osaavat hallita sen. Ramppikuumeen voi kääntää osaksi latautumista, myönteiseksi kihelmöinniksi. Ja läpi viedyn keikan jälkeen on olo mahtava!

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 22. helmikuu 2012 kello 16:30

Tuli mieleen pohtia, miksi laulukirjamme uudempien biisien laulaminen ei oikein tunnu minusta miltään. Sen sijaan vanhemmista viisuista nousee kasapäin tunnekuvia. Sepä se: nykylauluihin minulla ei ole omakohtaista tunnesidettä, kun taas vanhempiin on tallentunut menneitä hetkiä, tiloja ja tilanteita, monenlaisia muistijälkiä. Musiikkiäänite on ihmeen tehokas aikakapseli, jossa jokin miljöö tai koettu tapahtuma voi pysyä tuoresäilöttynä. Ja sisältö purskahtaa vahvana esiin, kun kappaleen kuulee pitkienkin aikojen kuluttua.

Minun ”säilykkeeni” ovat pääosin 1950-70-luvuilta, lapsuuteni ja nuoruuteni ajalta. Tämän päivän nuoret taas keräävät omaa säilykekokoelmaansa juuri nyt ympärillään soivasta musiikista. Heille muodostuu tunnesuhde näihin sävelmiin ja esittäjiin. Mutta he tajuavat sen vasta elettyään monta kymmentä vuotta eteenpäin.

Nykyiset poplaulut vaikuttavat minusta usein konstruoiduilta, laskelmoiden tehdyiltä. Mutta yhtään vähemmän laskelmoituja eivät takuulla olleet Tin Pan Alleyn hittitehtaan tuotokset, joista oma sisäinen musiikkikirjastoni huomattavalta osin koostuu. Nikkarit Leiber & Stoller, Pomus & Shuman + knit takoivat rahaa reseptillään joka toimi yhä uudestaan ja uudestaan, kunnes joku keksi uuden reseptin ja muoti vaihtui. Siinä suhteessa ei mikään ole muuttunut. Meikä vain on jäänyt kiinni siihen vanhaan muotiin ja muottiin…

Ajan myötä olen huomannut, että myös itseäni vanhempien sukupolvien musiikki on tullut minulle läheisemmäksi. Nuorena en järin piitannut Sinatrasta, humpasta enkä Toivo Kärjestä. Nyt menee nekin laariin että ropisee! Ja vanha perinneblues, äijien mutaiset äänet särisevine kitara- ja pianosäestyksineen… Olen muuten omin jaloin seissyt jazzin synnyinpaikassa, New Orleansin Kongo-aukiolla. Sinne mustat orjat saivat muinoin kokoontua raskaan työviikon jälkeen tanssimaan, laulamaan ja soittamaan omaa musiikkiaan. Valkoisten silmissä ja korvissa koko touhu näytti ja kuulosti pelottavan omituiselta. Mutta siitä lähti kehittymään se monisyinen musiikkityylien kirjo, joka sai yhteisnimen jazz. Aukiolla on edelleen soittolava ja värikkäitä ilmaiskonsertteja. Ja lähistöllä pitää vahtia kaupungin suuren pojan Louis Armstrongin patsas. Museossa hiplasin salaa Satchmon ensimmäistä kuhmuista kornettia…

Valamosta palattua sain kovan nuhan enkä ole pystynyt kunnolla laulamaan. Pois Maestra-illoista en kuitenkaan ole malttanut pysyä. Etenkin kuorossa täytyy saada trimmata stemmoja ja tulkintapuolta, jota Jaana alkaa meiltä myös vaatia kuten oikein onkin. Mitä enemmän Jaana pääsee irti pianosta johtamaan joukkojaan edestä, sen parempi meille. Naurujutun nuotit nakattiin nurkkaan ja opeteltiin kukin ryhmä suoraan ulkoa kaksi jaksoa. Siitä tulee meidän sisääntulomarssimme konserttiimme. Ja yleisölle jymy-ylläri heti kättelyssä!

Käyttäjän Jaana Turunen lähettämä 22. helmikuu 2012 kello 14:38

Maanantaina päätimme tammikuussa alkaneet laulukoulut King’s Crownissa Kuninkaankadulla. Valtasimme paikan lähes tulkoon kokonaan liki 40 laulajan voimin. Siihen asti laulukouluryhmissä oli tehty pääasiassa harjoitteita ja nyt päästiin vihdoin laulujen kimppuun. Toiveita riittikin ja lopettaessamme kello oli paljon enemmän kuin mitä suunnitelmissa oli.

Istuin itse flyygelin ääressä kahvilan korkeimmalla paikalla. Minusta kauimpana istuvat olivat sellaisen matkan päässä, että epäilin kuuluvuutta ennen laulujen alkamista. Pianon ääni kantoi ilmeisesti kaiuttimista siten, että toisessa päässäkin oli hyvä laulaa. Laulu kuullosti minun korviini oikein hyvältä. Hankalia paikkoja toki löydettiin kappaleesta jos toisestakin. Yritin valita sopivia sävellajeja, mikä onkin aika haastavaa:  se mikä on yhdelle hyvä, on toiselle vähemmän hyvä. Sitten on kappaleita, jotka menevät sekä ylös että alas ja pahimmillaan yhdessä fraasissa. Siitä saatiin oiva esimerkki kappaleen Kulkuri ja joutsen myötä.

Laulukoulut päättyivät tällä erää tähän. Seuraava kurssi pidetään näillä näkymin toukokuussa ja sitten taas syksyllä. Toivon, että laulukoulu toimi yllyttimenä lauluharrastukseen. Osalla sellainen jo onkin olemassa, osa jäi vielä miettimään, miten jatkaa. Jatkoitpa laulamista sitten Lauluklubi Maestrassa tai muualla, toivotan sinulle, hyvä laulukoululainen, silkkaa laulamisen iloa tulevaisuudessakin!

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 15. helmikuu 2012 kello 12:00

Olipas tosiaan antoisa tämä maestralaisten lauantaireissu Valamoon ja Varkauteen. Bussissa menomatkalla alettiin heti treenata ortodoksisia hymnejä. Niistä ensimmäinen ”Kristus nousi kuolleista” on jo ennestään tuttu ortodoksista pääsiäisyön jumalanpalvelusta vähänkään seuranneille. Seremoniassa kansa kiertää pappien johdolla kirkkoa yön pimeydessä, kunnes keskiyön hetkellä kirkon ovet avataan ja pimeys vaihtuu lukemattomien kynttilöiden valoksi ja kaikki yhtyvät riemuiten ylösnousemusveisuun.

Luostarissa saimme kanttori Kristiina Virolaiselta perustietoa ortodoksisesta kirkkomusiikista kahdeksansävelmikköjärjestelmineen (tulikohan termi oikein?). Saimme vähän vihiä ”messuamisen” taustoista ja säännöistä. Eivät papit ihan miten vain ja omin koukeroin niitä pyhiä tekstejä resitoi. Ja tosiaan, laulettu teksti kuuluu puhuttua paremmin kaikuisassa kirkossa. Pääsimme itsekin Kristiinan johdolla laulamaan kolmea hymniä, joita olimme jo bussissa esiharjoitelleet. Ensin laulettiin Valamon opiston salissa, myöhemmin kirkossa, jonka taivaallinen akustiikka hiveli korvia.

Siirtyminen Valamon rauhasta Varkauden Mekaanisen musiikin museon markkinameininkiin oli jyrkkä ja raju. Museon isännän Jürgen Kempfin vetämä turistikierros karmii selkäpiitä vieläkin. Kaikki nuo ihmeelliset musiikkimasiinat olisivat ansainneet asiallisen esittelyn, mutta mies ei ilmeisesti luota niiden vetovoimaan vaan on kehitellyt omituisen huumorishown, joka enimmäkseen ei naurata. Kempf kyllä varmaan rakastaa ainutlaatuista kokoelmaansa, mutta miksei hän kunnioita sitä eikä yleisöään? Olisin mielelläni kuullut enemmän soitinten rakentamisesta, mekanismista ja historiasta ja missä mikin on loistonsa päivinä soinut. Sääliksi käy soittokoneita, jotka joutuvat kuulemaan miekkosen huonoja vitsejä päivästä toiseen…

Tästäkin kokemuksesta kuitenkin selvittiin hengissä bussiin ja kotimatkalle. Vielä jaksettiin laulaakin, ortodoksihymnejä ja kuorokappaleita, mitä nyt satuttiin ulkoa muistamaan. Matkailu avarsi tälläkin kertaa, antaen uusia elämyksiä laidasta laitaan.

Tiistaina kuorossa pääsin minäkin vihdoin valitsemaan itselleni esiintymishuivia. Kisa oli kova keisarinsinisen ja turkoosin välillä – otin turkoosin, joka on yksi iänikuisista lempiväreistäni. Kotona jätin pakkauksen eteisen kirjahyllyyn ”kiireemmäksi ajaksi”. Joskus aamuyöstä heräsin eteisen suunnasta kuuluvaan kiihkeään rapinaan. Kissat siellä lukevat lehteä, ajattelin ja käänsin kylkeä… Aamulla ylös noustessa paljastui: Janda ja Mau olivat löytäneet huivipaketin, ja se mikä rapisi oli muovikääre jota kaverit olivat yrittäneet kynsiä auki. Huhhuh. Siinä oli upouuden pashminahuivin tuho lähellä. Onneksi kiinalainen plastiikki piti pintansa! Nyt huivi on tarkassa tallessa vaatehuoneessa, odottamassa ensiesiintymistään kevätkonsertissamme.

Kommentoinut Marita Jama 17. helmikuu 2012 15:25

Noinko? Minulta kyllä meni ohi jos Kempf meiltä tuollaista kysyi. Eikähän siinä hetkessä voinut tietää, mitä ne vaihtoehdot piti sisällään.  Olisi luullut kokenneen museoketun näkevän, että me ei oltu ihan mikä tahansa porukka, vaan varta vasten pyydetty päästä kierrokselle normaalin aukiolon ulkopuolella. Nyt jäi museomiehestä turhan pöhkö mielikuva…

Kommentoinut Pia Hakkarainen 17. helmikuu 2012 12:52

Eikös se mr Kempf(?) kysynyt että haluatteko normaalin esityksen museosta vai hänen omansa? Ja eikös valinta ollut hänen omansa? Minusta ihan hupaisa esitys, vähän ”natsisaksamainen”, mutta omalla tavallaan aika värikäs. Herättipä ainakin tunteita porukassa! 😉

Kommentoinut Jaana Turunen 15. helmikuu 2012 15:33

Kiitos mukana olleen kuvaajan, saamme piakkoin ainakin matkalaisille pienen pätkän videota lauluistamme Valamossa!

Scroll to Top