Viikko sitten Tampereella näkemäni Leevi Madetojan Pohjalaisia -ooppera täytti kaikki odotukset. Puhtaan pelkistetty näyttämökuva ja laulajien koristelematon esiintyminen loivat yhdessä kauniin elämyksen. Ja tietenkin Madetojan musiikki pohjalaisine kansanlauluineen uljaasti laulettuna ja soitettuna. Solistien joukossa Kuopion poika Ville Rusanen teki jälleen kerran hienon oopperaroolin Jussina. Tuo ikoninen hahmohan on antanut mallin myös Suomen ”Oscarille”, elokuva-alan Jussi-patsaalle.

Tampereen Pohjalaisetkin on osa Suomi 100 -juhlavuoden ohjelmaa eikä suotta, pidetäänhän tätä teosta meidän kansallisoopperanamme. Artturi Järviluoman laulunäytelmä on vuodelta 1914, Madetojan oopperaversio 10 vuotta myöhempi. Siinä soivat jäyhän uhmakkaat eteläpohjalaislaulut kuuluivat lapsuuteni soundtrackiin ja ovat yhä minulle rakkaita. Laulamista ja näyttelemistä nuorena harrastanut äitini esiintyi nuorisoseuran Pohjalaisissa vakavahenkisen Maijan roolissa ja sai siitä kiitostakin. Mutta kuolemattoman loppurepliikin sai sekä näytelmässä että oopperassa iloluontoisempi Liisa (Tampereella Marjukka Tepponen): ”Ei mun silimäni enää oo kirkkahat…”

VIMMAN harjoituksissa syntyi idea, laitetaanko konserttimme alaotsikoksi ”100 vuotta suomalaista intohimoa”. Tuntui aluksi ihan hyvältä, mutta tarkemmin makusteltuani tuli epäilys. Eihän meidän Tulessa! -ohjelmamme täytä tuota lupausta. Lauluja ei ole sadan vuoden ajalta eivätkä ne kuvaa erityisesti suomalaista intohimoa. Ehdotan alaotsikoksi ”Intohimolauluja 100-vuotiaalle Suomelle”. Näin päästäisiin yhtä kaikki mukaan 100-vuotisjuhlintaan! Miten olisi?

Keskiviikon VINHA-treenit siirrettiin tiistaille ennen kuoroa, että pääsisimme Musiikkikeskuksen Valohalliin seuraamaan Teijan lauluoppilaita Talvikamari-festareilla. Katsoin ja kuuntelin illan molemmat konsertit nauttien opiskelijoiden ilmiselvästä musisoinnin ilosta. Ykköskonsertissa pidin erityisesti Ella Vähäpassin vahvasta laulamisesta – liekö sama Ella, joka taannoin ihastutti Maestran open mike -illoissa King’s Crownissa? Kakkoskonsertissa Pohjantien Junior Big Band nosti tunnelman kattoon rytmitarkalla soitollaan. Niin nuoria ja jo nyt niin taitavia! A cappella-yhtye Toon Tunes oli myös herkkua makeine saundeineen ja hauskoine sovituksineen. Kaiken kaikkiaan voimallista näyttöä konservatorion oppilaiden – ja opetuksen – tasosta.

Intouduin Talvikamariin vielä torstainakin, uteliaana kuulemaan miten soi mm. Piazzolla flyygelillä ja klassisella kitaralla. Kiva konsertti oli tämäkin. Ja tänä iltana – saatuani tämän postauksen valmiiksi – kipaisen vielä festareille kansanmusiikkikonserttiin. Tarjona on huiluja, kanteleita ja viulupelimanniryhmä perinteisen harmoonilla ”tämmääjän” kera. Pakkohan ne on nähdä!

Tämän kirjoitti jamatar 24.2.2017

Kaupungintalon juhlasali oli sunnuntaina taas täpötäynnä lauluintoista väkeä. Tällä kerta Suomi 100 -yhteislaulujen teemana oli ”haitarijatsi” eli iskusävelmät 1900-luvun alkukymmeniltä. Kipaleet olivat tuttuja mutta eivät ehkä kaikki ne taustatarinat, joita tilaisuuden vetäjä Jaana kertoili laulamisen lomassa. Ja taas mentiin. Kyllä oli komeaa, kun iso salillinen lauloi antaumuksella – sanoisinko intohimoisesti!

Jaana toi VIMMAN harjoituksiin konserttimme aloituskappaleen Jos mun tuttuni tulisi. Ja jopa syntyi kuorossa kuhinaa! Kantelettaresta poimittu tekstihän on todella raju hurjine kielikuvineen: ”…Sille kättä käppäjäisin, vaikk’ ois käärme kämmenpäässä, sille suuta suikkajaisin, vaikk’ ois suu suen veressä…”. Joku jupisi että kuinka me tämmöistä – ? No tämmöistä juuri, ja nimen omaan heti konsertin aluksi. Ladataan oitis faktat pöytään: nyt lauletaan Intohimosta isolla I:llä. Vuosisatojen, kenties tuhannen vuoden takainen kansanruno on tyrmäävän osuva kuvaus intohimon syvimmästä olemuksesta. Tuo pelottavan väkivahva tunne raivaa kaikki esteet, ylittää kaikki rajat eikä kavahda mitään. Tästä on Tulessa! -konsertissamme kyse.

Kaisa Korhonen levytti Jos mun tuttuni tulisi vuonna 1966, jolloin se tärähti myös minun tajuntaani. Myöhemmin Kaisa oli yksi opettajistani Teatterikoulussa, äitihahmo. Ja edelleen hänen suora, selkeä ja vakaa laulutyylinsä on minulle esikuva.

Toinen intohimokonsertin uusi laulu Sata salamaa herätti toisenlaista hämmennystä, ainakin minussa. Sen tekstihän on täyttä soopaa! Laiva on valmis nousemaan (mistä, mihin?!) ja rakkaus viedään turvaan ”maahan valkeaan”. Myrsky mylvii ja salamat räjähtelee, mutta ”toivo jäljelle jää”. Euroviisulyriikkaa pimeimmillään. Mutta sävelmä on menevä, enkä minäkään koskaan ennen edes kiinnittänyt huomiota tekstiin. Toimii parhaiten, kun ei ajattele sanoja.

Ylihuomenna matkustan Tampereelle katsomaan Leevi Madetojan oopperaa Pohjalaisia. Minulle se on erityinen omien pohjalaisten juurieni takia. Lapsina leikittiin ”häjyjä” kotitilan pihapiirissä niin että tallin portit tutisivat halkojen iskuista. Myös häjyt-ilmiöön voi sanoa liittyneen intohimoa – siltä mustemmalta laidalta.

Tämän kirjoitti jamatar 16.2.2017

Eilen perjantaina musiikkikeskuksella esitettiin Charles Chaplinin elokuva Nykyaika kaupunginorkesterin livesäestyksellä. Koko score tietenkin Chaplinin itsensä säveltämä. Tässä 1936 valmistuneessa leffassa Chaplin esiintyi viimeisen kerran kulkurihahmossaan – ja yleisö kuuli ensi kerran hänen ääntään valkokankaalla. Äänielokuva oli syrjäyttänyt mykkäfilmin, ja tähän oli mykkäfilmin mestarinkin pakko taipua. Muuten mykässä Nykyajassa on äänitehosteita ja jopa hiukan puhetta (ei Chapen), tosin vain mekaanisten laitteiden kautta.

Mutta syy, miksi kirjoitan tästä laulublogiini, on tietenkin se Chapen ensimmäinen ”ääninäyte” – hulvaton lauluesitys, jonka kulkuri joutuu äkkipäätä improvisoimaan kapakan tarjoilijana. Sanat ovat ranskan-italian siansaksaa ja lauluun liittyy aivan hurmaava tanssikoreografia. Ja näinpä kuultiin, että Charles Chaplin kaikkien muiden taitojensa lisäksi osasi myös laulaa! Tuo laulu muuten on alkujaan ranskalainen Je cherche après Titine, ja Chapen versio on nähtävissä ja kuultavissa YouTubessa haulla Titine. Tsekatkaa ihmeessä!!

VIMMA-kuoro suunnittelee kevät- tai syyskiertuetta Lappiin vuodelle 2018. Samassa yhteydessä saatiin jo hiukan vihiä siitä, mitä teemme Tulessa!-konsertin jälkeen. Muhimassa on aihio luontoaiheisten laulujen konsertista. Näitä lauluja voisimme esittää Lapin kappeleissa, samalla nauttien omakohtaisesti Lapin luonnosta. Loistava idea!

Tulessa!-laululista on nyt valmis (muutokset mahdollisia) ja jaettu kuorolaisille. 13 laulua + encorena Jos rakastat, muistuma Pihapuu-ohjelmastamme. Tiukkaan täytyy harjoitella, että saadaan valmiiksi 27.4. esitykseen. Kaupungintalolla ei temppuilla valoilla eikä näyttämökuvalla, on vain juhlasalin lava ja me siinä laulamassa. Niinpä koko tunnelman täytyy tulla meistä, siitä miten nämä tuliset laulut tulkitsemme.

Tulkinnasta puheen ollen: Kansalaisopiston yksinlaulun pienryhmässä minulla on tällä hetkellä  työn alla ikivihreä Over the Rainbow. Opettaja Päivi saa pidellä minua kaksin käsin suitsisista, etten yltyisi ”tulkitsemaan” ennen kuin tekniikka on kunnossa. En tahtoisi malttaa edetä askel kerrallaan, niin että ensin pyrkisin mahdollisimman puhtaaseen laulusuoritukseen ilman tunneilmaisua. Mutta Päivin metodi on minulle hyvin hyödyllinen, sen olen Sateenkaari-laulunkin kanssa huomannut. Saan ääneeni kiinteyttä ja se soi tasaisemmin, kun keskityn tekniikkaan. Korkeat äänetkin paranevat. Sitten kun tämä puoli on reilassa, voin alkaa tähdätä sitä kohti, miltä minun Over the Rainbow -tulkintani tulisi kuulostaa. Kärsivällisyyttä vain, Marita…

Tämän kirjoitti jamatar 11.2.2017

Eppu Normaalin konsertti perjantaina Musapirtillä oli mahtava. Yli 2½ tunnin hittikavalkadi + väliaika = silkkaa nautintoa. Kun Eput aloittivat punk-bändinä 1976, jäbät eivät paljon osanneet soittaa eikä solisti laulaa, kuten punk-ideologiaan tietysti kuuluikin. Kauas on edetty ja edistytty niistä ajoista, sillä nykyään Eput tottavie osaavat soittaa ja solisti Martti Syrjä laulaa. Heidän melankolinen saundinsa ja kaipauksen täyteiset laulutekstinsä purevat Suomen mollikansaan niin, että Eppu Normaalista on tullut meille kansallisaarre. Yhtyeen 40-vuotisjuhlakiertue osoittaa, että äijien keikkakunto on kova ja saanemme nauttia kansallisaarteestamme vielä hyvän aikaa.

Helpotuksen huokaus: Tulessa!-biisien stemmat ovat netissä! Nyt niiden oppiminen on vain itsestä kiinni.

”Mieluummin reippaasti metsään kuin varovasti tiellä pysyen.” Näin ohjeisti meitä vinhalaisia Teija taas kerran. Olen 100%:sti samaa mieltä, ollut kai aina. Varovaisuus on hyvä liikenteessä mutta ei esim. laulamisessa. Viime treeneissä Teija antoi toisenkin mainion ohjeen: ”Kaikelle uudelle ja vieraalle on hyvä altistua.” Laulamisessa siis. Ettei pelätä outoja tyylejä ja äänenkäyttötapoja, vaan heittäydytään iloisesti. Tästä esimerkkinä saimme äänenavauksessa improta Teijan soittaman sointukierron päälle omia sävelkulkujamme. Kivaa!! Olo oli kuin kesälaitumelle päästetyllä vasikalla. Mikä siinä voisi pelottaa? Ei niin mikään.

Tämän hetken VINHA-nuottinippumme hienojen laulujen joukossa on yksi erityisen hieno, Anna-Mari Kähärän Ikävä omia maita. En ollut sitä koskaan ennen kuullut, nyt se iski heti kättelyssä. Treenaamme siitä peräti kolmiäänistä – Teija lisää ovelasti meille haastetta. Toinen spesiaali nuottinipussa on Emma Salokosken Veden alla. Ei todellakaan helppo laulaa ryhmänä saati äänissä. Ja juuri siksi innostava. Treeneissä joku tuli inahtaneeksi jotain siihen suuntaan että ”ei me osata, me mokataan”. Minä siihen välittömästi että ”ASENNETTA!” Pois kaikenlaiset itsensä vähättelyt. Tämäkin liittyy siihen reippaasti metsään menemiseen. Jos ei me itse uskota itseemme, kuka sitten uskoisi? Tämän olen sanonut blogissani ennenkin. Ja tulen sanomaan taas, jos aihetta ilmenee.

Hip heijaa! Suosikkilauluni Blackbird menee Euroviisuihin. Saa  nähdä kuinka tumma niukkaeleinen balladi pärjää niissä karkeloissa. Tällä kertaa edustajamme ainakin on musiikillisesti ja toivon mukaan myös esityksellisesti tyylikäs.

Tämän kirjoitti jamatar 5.2.2017