Käyttäjän Marita Jama lähettämä 23. marraskuu 2013 kello 12:00

Miksi laulan -juttuni innoitti Jaanan tekemään aiheesta oman postauksen, ja se taas sai useat muut maestralaiset oikein vyörynä muistelemaan omaa laulu- ja musiikkihistoriaansa. Ja tämä edelleen saa minutkin vielä palaamaan aiheeseen.

Olen kai tässä blogissani jo kertonutkin ensimmäisestä järisyttävästä musiikkielämyksestäni: Kotiimme eteläpohjalaisen maalaistalon tupaan tuotiin perintönä saatu yli satavuotias taffelipiano, joka lumosi minut täysin. Olin 7-vuotias ekaluokkalainen ja tekeydyin kipeäksi, että sain jäädä päiväksi pois koulusta tutustumaan tuohon soivaan ihmelaatikkoon. – Hämeenlinnaan muutettuamme soittelin taffelilla edelleen iloisesti kaikenlaisia omia ”etydejäni”, kunnes…

Hyvää tarkoittava äitini pisti minut pianotunneille. Mutta opettajalla ei ollut lainkaan tajua lasten  opettamisesta. Tunnit olivat ahdistavia ja lopetin ne lyhyeen. Samalla loppuivat vapaat seikkailuni vanhan taffelin sointimaailmoissa – koska nyt tiesin, että se miten hain ja keksin harmonioita oli ”väärin”. En osannut sanoa äidille että en minä pianonsoitta inhoa vaan opettajaa, jolloin hän olisi ehkä etsinyt jonkun toisen, ymmärtävämmän.

Koulun laulutunnit olivat 1950-60-luvuilla yhtä tyhjän kanssa. Kukaan opettajistani ei nähnyt vaivaa tehdäkseen oppiaineen kiinnostavaksi ja kannustavaksi. Kunnes…

Iltalukiossa Helsingissä kohtasin ensimmäisen innostavan ja asialleen omistautuvan musiikin opettajan. Hän oli säveltäjä Kari Rydman ja hän avasi portit selko selälleen musiikin eri lajeihin. Hänelle olen ikikiitollinen, että opin kuuntelemaan ja arvostamaan myös ”vaikeana” pidettyä nykymusiikkia ja sain perustietoa säveltäjistä ja säveltämistyyleistä.

Iltalukion aikoihin, tai jo ennen sitä, koin folk-herätyksen Bob Dylanin ja kumppanien kautta ja tein omia lauluja. Lauloin melodiat avokelanauhuriin, koska en osannut kirjoittaa nuotteja. Silloin pakostakin jouduin kuulemaan miltä oma laulaminen kuulostaa ja aloin kehittää omaa tyyliä – sitä paineella paahtamista, jota nyt yritän oppia keventämään.

Tällä keventämisen tiellä olen Maestran opissa. Tai että laulamiseni ainakin saisi lisää sävyjä ja ääniala laajenisi. Tie on kivikkoinen ja usein mietin, tuleekohan tästä enää mitään – tällä iällä. Hetkittäin nimittäin muistan että olen vuosiltani jo lähempänä 70 kuin 60. Onko tämän ikäisistä äänihuulista vielä ottamaan haaste vastaan?

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 16. marraskuu 2013 kello 13:44

Heti alkuun täytyy Jaanan ihanaan Nostalgiaa -postaukseen liittyen pahoitella: Mikä murhe ettei meikäläisen kouluaikana ollut musiikkiluokkia – ainakaan niissä kouluissa joita minä kävin. Meidän laulutunnit olivat mekaanista läpilaulamista opettajan unettavalla harmonisäestyksellä. Ei taustatietoja, ei pyrkimystä kehittyä mihinkään. Ja oppikoulun alaluokkien musiikinope oli sentään dir.cant. arvonimellä kruunattu ammattimies. Taisi olla koulutyöhön turhautunut ja intonsa kadottanut.

Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan! Maestran hoivissa olen vihdoin päässyt huimalle löytöretkelle äänenmuodostuksen maailmoihin. Tavoitteena on äänirekisterin vaihdosten automatisoituminen laulaessa, kuitenkin niin että itse koko ajan tiedän missä mennään. Siis oppia johtamaan omaa kurkkuorkesteriani.  Ei se helppoa ole. Ylä-ääniin kipuaminen on hasardihommaa, vaikka kuinka komennan: ohenna, lisää tvängiä, ankkuroi… Paras konsti on ponnistus, kun yritän nostaa tuolia jolla istun. Paha vain, sitä ei voi käyttää seisaallaan. Pitää siis oppia tuottamaan efekti ilman tuolia. Sama juttu sen punttisalivedon kanssa: ei näyttäisi moinen kehonliike kovin hyvältä laulun herkimmässä kohdassa…

Kärvistelen siis edelleen ylä-äänien kanssa maanitellen äänihuuliani: raottukaa nyt pliis, antakaa sen korkean sävelen tulla. Mutta se tulee – jos tulee – hallitsemattomana kiljahduksena ja alavireisesti. Huokoisesti laulaessa ääni saattaa särkyä ja on kuin revittyä reikäpitsiä. Tunnelmoi siinä sitten! Töitä riittää.

Minusta tuntuu, että Maestra-vuosinani vahvin alueeni on entisestään vahvistunut, mutta vasta nyt olen tosimielellä käymässä niiden heikompien alueiden kimppuun. Aiemmin ajattelin ettei korkealta laulaminen edes ”kuulu” minulle, niinpä en edes yrittänyt. Mutta vahva soul-laulajakin, jollaiseksi haaveilen vielä kouliutuvani, tarvitsee myös korkeita ääniä. Siispä taistoon puhtaiden ylä-äänien saavuttamiseksi! Seiväshyppääjän asenteella: siellä jossain se rima killuu…mutta minäpä leiskautan yli.

Loppukevennykseksi ilouutinen koskien ensi kesää. Meitä maestralaisia on lähdössä Tallinnan Laulujuhlille heinäkuussa 2014. Huippuhuikeaa päästä kokemaan noiden legendaaristen festarien tunnelma. Ne eivät ole mitkä tahansa kyläkemut vaan todella iso tapahtuma, vaikka niiden kotimaa on pieni. Pienestä kansasta lähtee iso ja itsetuntoinen ääni. Tässä meillä, ystävät, olisi virolaisilta oppimista.

Kommentoinut Jaana Turunen 19. marraskuu 2013 14:43

Tämähän alkaa mennä mielenkiintoiseksi! Lisää, kiitos. Kuka on seuraava?

Kommentoinut Sakari Konttinen 19. marraskuu 2013 09:35

Muisteloita niiltä osin kun vielä muistaa:

Musiikin harrastamisesta ensimmäiset muistot ovat 50-luvun lopulta kun ”sain” käydä pianotunneilla kirkonkylän kansakoulunopettajan luona. Samoin saivat käydä kaikki veljeni ja sisareni, kaikkiaan meitä on seitsemän.

Papin poikana varsinkin kirkkomusiikki tuli tutuksi, halusinpa tahi en ja se on varmasti luonut pohjaa nykyisellekin musiikkimaulle.

Varsinaiset muistot muusta kuin kotona ja kirkon piirissä laulamisesta ovat Lappeenrannasta 60-luvun puolivälissä. Siellä lauloimme lapsikuorossa veljieni kanssa. Samaan aikaan aloitimme soittamisen myös Nuoriso-orkesterissa, jossa soitin alttotorvea. Tosin ennenkuin sain alttotorven, toimin orkesterin ”rumpalina”, käytännössä soitin mm. partiolaisten paraatissa isoa mahan päällä kannettavaa rumpua.

Lapsikuoro esiintyi perinteisissä Joulu- ym juhlissa. Erikseen muistan kuitenkin tilaisuuden, joku Veteraanien juhla Lappeenrannan kirkossa. Lauloimme siellä veljieni kanssa kolmestaan Väinö Havaksen; Tänä aamuna poikani lähden. Emme ymmärtäneet, miksi juhlayleisö itki ennenkuin isämme jälkeenpäin meitä asiasta valaisi. Olimme tuolloin 10 – 12 vuotiaita ja lauluhan on sanomaltaan kovin koskettava.

Muutto Kuopioon -68 käytännössä lopetti harrastamisen. Sopivaa kuoroa eikä orkesteriakaan löytynyt käytännössä kuin varttuneemmille. Näin molemmat harrastamiset loppuivat.

Satunnaiset laulamiset perhekuorossa, karaokelaulaminen pienessä piirissä olivatkin sitten ainoa musiikillisen harrastamisen muoto vuoden 2011 alkuun saakka, jolloin löysin Maestran.

Kuorolaulu on ollut aina lähellä sydäntä ja nyt olen saanut pitkän tauon jälkeen olla osa hienoa yhteisöä, jonka kanssa on todella mukava kokoontua pari kertaa viikossa laulamaan.

Kehitystä on tapahtunut niin henkilökohtaisella tasolla kuin myös koko kuoron osalta. Jaanan tapa tuoda aina hieman haastavampaa laulettavaa pitää motivaation yllä pyrkiä aina hieman parempaan.

Kommentoinut Minna Kumpulainen 18. marraskuu 2013 21:57

Kiva kuulla nuoruusmuistoja, vaikka eihän meissä Vimmalaisissa vielä vanhoja olekaan- korkeintaan kypsiä! 🙂

Itsekin jäin muistelemaan parinkymmenen vuoden takaisia ala-aste aikoja. Ekasta tokalle meillä opetti musiikkia ihan luokanopettaja. Näistä en kyllä pahemmin edes muista mitään. Varmaan jotain Ukko-Nooaa laulettiin. Kolmannella meidät pantiin ruotuun ja otettiin nokkahuilut kehiin. Ensimmäinen oikea musaope oli mukava ja kerran kuussa taidettiin pitää levyraati, jossa lähes joka kerta äänestettiin voittoon ”Davy Crockett”, vaikka osa kappaleista tietenkin vaihteli. Seuraava musaope oli tiukka mies ja monesti jännitettiin, että mitähän tunnilla nyt tapahtuu. Kerran lukukaudessa myös meillä oli laulukoe, jossa luokan edessä laulettiin itse valitsema laulu ensin säestyksellä ja sitten ilman. Muistan laulaneeni ainakin ”Syksy” -nimisen englantilaisen kansanlaulun pari kertaa, koska se on lyhyt ja ”Kirppu ja härkä” kuului myös monen suosikkiin.

Viidennellä luokalla aloitin loppusyksystä kaverin innoittamana kantelekerhon, jota myös tuo sama tiukkis musaope piti. Meillä ehti olla pari harjoitusta ennen joulua. Opettelimme nuoteista soittamaan ”Kulkuset kulkuset”. Ryhmässä meitä taisi olla neljä tai välillä viisi. En tajunnut nuoteista mitään, mutta eihän sitä heti halunnut tyhmyyttään näyttää. Niin sitä vaan pokkana muiden kanssa joulujuhlissa kyseinen kappale soitettiin. Tai minä lähinnä olin soittavinani. Silloin ei kovinkaan naurattanut, mutta nyt kyllä jo hykerryttää koko tilanne. Todistuksessa musiikin kohdalla sain aina maininnan, että ”osallistunut innokkaana kantelekerhoon”. Hih. Vaikka tokihan ehdin ennen kuudennen luokan loppua paljon oppiakin. Tämän jälkeen meillä oli vielä ala-asteella pari eri musaopea, joista jäi vain mieleen, että pidimme paljon esitelmiä ja laulut jäi vähemmälle.

Yläasteella sitten melko heti tuli eksyttyä kuoroon (Niin ja siis olinhan ala-asteellakin ollut seurakunnan lapsikuorossa ja sitä ennen muskarin käynyt). Hienoin hetki oli kun pääsimme Musiikkikeskukselle laulamaan Linnanpellon koulun (olikohan) 70v juhliin. Lukiossa jatkoin samassa kuorossa ja mukaan tuli bändikurssitkin, joissa parin kaverin kanssa laulettiin. Yksin en kyllä olisi rohjennut..

Huh, tässähän ihan innostuu. Vieläkö joku muukin haluaisi jakaa muistelonsa kanssamme?

Kommentoinut Hanna Turkki 18. marraskuu 2013 16:36

Pia mahtavia ja karmiviakin muistoja! Sinullahan on suorastaan valtaisa musiikillinen tausta (vaikkapa minuun verrattuna). Musiikkiopistossa minunkin luokkakavereitani kävi laulu- ja soitto-opissa, mutta se tuntui olevan vain harvojen ”etuoikeus”. Mitä epätasa-arvoa 70- 80-luvulla! Tässä nähdään että koulussa olisi hieno mahdollisuus saada KAIKKI mukaan tässäkin asiassa, jos vaan resurssit olis kunnossa…

Kommentoinut Marita Jama 18. marraskuu 2013 15:17

Täytyy vielä todeta, että kyllä tämä dir.cant.sentään opetti myös musiikkiopin alkeita, mutta niin tylsästi että mieluummin kuin kuuntelin innotonta luentoa ”pallukoista ja väkäsistä” kirjoittelin lappuja luokkakamujeni kanssa. Niin jäi nekin tiedon jyväset noukkimatta…

Kommentoinut Pia Hakkarainen 18. marraskuu 2013 15:17

Hanna innoitti minunkin kertomaan musiikillista historiaani.  1 lk:lla muistan vain kokokohdan kun sain/jouduin enkelipuvussa laulamaan yksin Heinillä härkien kaukalon. Lähinnä jäi se puku siipineen ja joulunauhakruunuineen mieleen siitä ”keikasta”. Vau… se oli hienoa!

Sitten olikin epäpäteviä luokanopettajia jatkossa, toinen toistaan onnettomampia, töihinsä velvoitettuja, ja yläasteella ja lukiossa muusikko, joka tuli päivätöihin keikan jälkeen lepäämään. Oppilaat saivat viedä lempimusiikkiaan kuunneltavaksi, pakollinen kuoro kasattiin juuri ennen joulujuhlaa ja taisi joku laulukoekin olla olevinaan. Siis aivan surkeaa. No soitin pianoa ala-asteella kansalaisopistossa, vanha opettajasetä puhalteli korvaan. Muuta muistan siitä kun tämä tapahtui koulun naapurissa keittäjän asunnossa, jossa oli piano. Koulussahan tosiaan oli vain polkuharmooni, muutama nokkahuilu ja ksylofoneja(?), parit lautaset ja kastanjetit. Niillä mentiin.

Yläasteella hain ja pääsin konservatorion musiikkikouluun pianoa soittamaan. Kotiin hommattiin upo uusi piano. Minulla oli ihana pianonsoitonopettaja Silja Eskelinen, josta tykkäsin kovin. Myös musiikkitiedon tunnit olivat ihan mielenkiintoisia, siellä kuunneltiin klassisia musiikin helmiä. Painajaista oli sen sijaan teorian ja säveltapailun tunnit. Siellä minä tunsin itseni ensimmäistä kertaa vanhaksi. Masentavaa oli siellä pikkupoikien keskellä yrittää alkeita kun itse olin jo iso tyttö yläluokalla tai ehkäpä jo lukiossa. Ja esiintymistä jännitin oppilasilloissa niin että eihän siitä tullut mitään muuta kuin masentava kokemus. Sormet eivät kertakaikkiaan totelleet enkä muistanut miten se oikein meni. Katastrof! Viimeinen tikki lukiossa oli kun pianonsoiton opettaja vaihtui. Tämä oli nuori herra, pitkä kloppi, valtavan pitkät pianistin sormet oli hänellä,  ja hän hurmiossa venytteli niitä valtavalla vauhdilla ennen kuin soittotunti aloitettiin. Ja sitten harjasi hampaitaan selän takana olevan lavuaarin luona pakkomielteisesti, kun minä yritin soittaa. Karmivaa… Siihen loppui minun pianistin orastava ura, mistä nyt näillä tönkkösormilla mitään koskaan olisi tullutkaan. Kuorolaulu jäi minulle jotenkin mieluiseksi kokemukseksi musiikkileiriltä ja satunnaisesti kerätyistä kuoroista. Olin vallan ilahtunut kun Belgiassa suomiporukka pisti kuoron pystyyn. Sekin lopahti sitten alta aikayksikön osallistujien puutteen vuoksi. Mikä pettymys se olikaan. Mutta nyt olen saanut toteuttaa haavettani oikein kunnon kuoro-ohjauksessa. Ja se on ihan yköstä klubissa! Viime aikoina olen alkanut miettimään kuitenkin, että olenkohan väärässä äänessä, olenko sittenkin sopraano…?  Ei kai kuitenkaan? Pitäisikö meidän testata porukka, että miten paljon meitä oikeasti on ”väärässä jengissä”? 🙂 No niin… tämä vähän venähti kun oli niin mukava muistella nuoruutta… 🙂

Kommentoinut Hanna Turkki 18. marraskuu 2013 11:59

Maritalle kommenttina, ettei minunkaan kouluissani (ala- ja yläasteilla)  juuri satsattu musiikin opetukseen, vaikka suunnilleen Jaanan ”aikalaisia” olenkin. Ainakaan pienessä maalaiskunnan kyläkoulussa ei kummoisia resursseja ollut, polkuharmooni yhden luokan nurkassa, josta opettajaparka yritti runnoa ääniä ulos. Lieköhän nykyisessä alakoulussani (joka vielä on olemassa!) pianoa vieläkään…Yläasteelle mennessäni koulusta oli juuri lähtenyt pätevä musiikinopettaja pois, ja uutta ei saatu (?!) tilalle…seurakunnan kanttori piti musiikintunteja otona, ja silloin kyllä laulettiin paljon, mutta minkäänlaista teoriaopetusta ei saanut. Lukiossa Mikkelissä musiikin opetus olisi jo ollut eri tasolla, mutta silloin olin jo niin pudonnut kelkasta (=en ollut edes päässyt kelkan kyytiin), etten valinnut musiikkia ollenkaan. Harmi! Onneksi nyt on Maestra 🙂

Kommentoinut Jaana Turunen 18. marraskuu 2013 11:21

Pieni varoitus: tuolin nostaminen (kuten raskaiden tavaroiden nostaminen aina) kiristää taskuhuulia, mikä ei ole äänelle hyväksi. Sitähän voi välttää taskuhuulia ulospäin avaamalla…

Tallinnan laulujuhlista kiinnostuneille: lisätietoja saat Miettisen Reijolta ja hänen yhteystietonsa löydät täältä. Maestra ei reissua järjestä, vaan Reijo ja Reijon virolaisen tuttavan matkatoimisto.

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 9. marraskuu 2013 kello 18:00

Ennen Maestraa en koskaan pohtinut omaa laulajanlaatuani tai mitä laulaminen ylipäätään minulle merkitsee. Minä vain lauloin.

Lapsena opin iskelmät radiosta tai ostin kioskilta vihkoja joissa oli päivän hittien sanat. Koulussa laulettiin vain tylsiä lauluja. Folk-aallon myötä aloin tehdä omia viisuja, ja siinä vaiheessa tuli ajankohtaiseksi suunnata huomio siihen miten lauloin. Laulamisen tekniikasta en kuitenkaan edelleenkään tiennyt mitään. Teatterikoulussa kuvaan tuli stemmalaulu kuorossa, mutta vain näyttelijäoppilaat saivat opetusta äänenmuodostuksessa.

Sitten oli  pitkä laulamaton kausi, työn ja perheen ruuhkavuodet. Kunnes silmiini osui se pienen pieni lehtijuttu Vapaan laulukoulun alkamisesta Kuopiossa. Sinne!! Halu päästä mukaan syttyi silmänräpäyksessä. Enkä ole kauppojani katunut. Maestra antaa perustietoa ja tilaisuuden laulaa säännöllisesti viikoittain. Yhdessä laulaminen on sosiaalinen tapahtuma ja lisäksi tuottaa nautintoa ihan sinällään. Enää en osaisi kuvitellakaan elämää ilman Maestraa.

Nuoruuteni laulajaihanteita olivat vahvaääniset mustat naiset: Odetta, Mahalia Jackson, Nina Simone. Heiltä otin parhaani mukaan mallia omaan laulamiseeni. Maestran myötä alkaa myös valjeta miten tämä saundi saadaan aikaan. Se on edelleen tavoitteeni ja itselleni mieluisin laulutapa. Mutta haluan oppia muitakin Maestrassa harjoiteltavia tekniikoita, sillä kaikista niistä on hyötyä, mitä ja miten ikinä laulankin. Tekniikkatiedon karttuessa laulaminen saa uusia ulottuvuuksia ja oivallusten myötä into vain kasvaa.

Sunnuntaina Konkaritunnin lopuksi sain työstää hetken Brecht-Weill -laulua Seeräuber Jenny, jota treenaan parhaillaan kotona (kerrostalonaapureitteni ”iloksi”). Tällaiset väkevää tulkintaa vaativat kertovat laulut ovat mielikkejäni. Niihin pitää heittäytyä kuumasti, täydellä liekillä. Tekniikkaa en Merirosvo-Jenniä laulaessa miettinyt yhtään, mutta juuri sitä varten on Maestra Jaana, joka antoi palautetta joka säkeistön välissä. Erittäin hyödyllistä. Ensi kerralla on toisen kurssilaisen vuoro saada tämä käsittely, ja sen seuraaminen on yhtä antoisaa kuin oma laulaminen.

Yksi on varmaa: Laulan koska tykkään siitä, enkä aio lopettaa ennen kuin äänihuulet aikanaan sulkeutuvat lopullisesti. Mutta pop-biisin sanoin: ”Se päivä ei oo vielä tänään!”

Kommentoinut Marita Jama 18. marraskuu 2013 15:49

Muistin nimen väärin! Tottakai se oli Avoin laulukoulu. Ajatuksissani se oli kiepsahtanut ”vapaaksi”, sillä logiikalla että vapaan voi mieltää tarkoittavan myös kaikille avointa.

Kommentoinut Jaana Turunen 18. marraskuu 2013 11:10

Mistä tuo Vapaa laulukoulu tulee? Laitoin aikanaan lehteen pari ilmoitusta Avoimesta laulukoulusta enkä ole itse käyttänyt koskaan tuota toista nimeä. Oliko jossain lehtijutussa Vapaa laulukoulu vai onko se vaihtunut muistin syövereissä? Nimim. kiinnostaa tietää

Kommentoinut Jaana Turunen 10. marraskuu 2013 15:49

Marita, onnistuit avaamaan muistojen luukun. Pakko tehdä oma postaus jatkoksi pian…

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 2. marraskuu 2013 kello 19:30

Sunnuntaina alkoi innolla odottamani Konkarikurssi Maestran toimistolla. Kurssi keskittyy tekniikkaan eli siihen, miten saadaan lauluääneen haluttu väri ja voimakkuus. Olen ikäni ollut luomulaulaja, joka ei tiennyt eikä välittänytkään tietää miten ääni kurkusta tuli, kunhan tuli. Nyt voin jopa oppia tietoisesti hallitsemaan ääntäni…mutta siihen päästäkseni täytyy hallita ääni- ja taskuhuulten ja kilpiruston liikkeet. Näitä harjoittelimme yksin ja yhdessä Jaakko kulta ja Greensleeves -laulujen avulla. Ei aina kivaa, koska ei pysytä vain omalla mukavuusalueella.

Maanantaina laulutaidossa otettiin apuun ”itkevät ankat” kirkkaan ja vahvan saundin tuottamiseksi. Jaanalla noita konsteja riittää – ja hauskuus tulee kaupan päälle. Muistammehan myös Mikki-hiiren ja Mannen!

Torstain laulukoulussa tehdään myös tekniikkaa eli availlaan ja suljetaan niitä ääni- ja taskuhuulia ja nostetaan ja lasketaan kilpirustoa. On se aikamoista akrobatiaa…

TV:n Vain elämää -ohjelmassa vietettiin Juha Tapion päivää ja jäbä keräsi edelleen pointseja minun arvoasteikollani. Hänellä on jo takanaankin pitkä ura, josta meikä ei tiennyt mitään. Ja ruton hyviä lauluja tekee tämä kaljupää. Maarit lauloi Kaksi puuta, jota me Vimma-kuoron naiset parhaillaan treenaamme. Ja kuten Jaana päivänä muutamana totesi, nämä kokeneet kehäketut vetävät joka esityksen kybällä, keskittyen ja antautuen laululle. Valot on päällä vaikka silmät olisi kiinni!

Jatkan sitkeää nyky-suomipoppiin tutusteluani radion välityksellä. Kovin harvat biisit vain osuvat minun melodiakäsitykseeni. Useimmiten koen että sävelmä harhailee, etten sanoisi hortoilee vailla suuntaa. Ja sanat ovat jotain übersimppeliä tai ohutta yläpilveä. Parhaiten onnistuu, kun esittäjä tekee biisinsä itse. Silloin hänen on todella täytynyt miettiä mitä haluaa sanoa ja hänellä on juttuunsa omakohtainen suhde – ja sen kuulee.

Radiovinkki: Kare Eskolan Välilevyjä, Yle 1 maanantaisin klo 11, uusinta lauantaisin klo 14. Virkeää sukeltelua musiikin ilmiöihin, yllättää joka kerta aihevalinnoillaan.

Kommentoinut Marita Jama 5. marraskuu 2013 17:10

Joo, mulla on noi termit ja näköjään liikesuunnatkin vielä hakusessa. Mutta kun aina ja aina vain tehdään uudestaan ja jaksat toistaa mitä milloinkin on tarkoitus liikuttaa ja mihin päin, niin eiköhän ne poraudu muistiin. Se on tavoite!

Kommentoinut Jaana Turunen 4. marraskuu 2013 10:58

Pieni tarkennus: kurkunpää nousee ja laskee. Kilpirusto on joko pystysuorassa tai eteenpäin taittuneena. Ja taskuuhuulten sulkeutumista me ei haluta, vain keskiasentoa tai ulospäin vetäytymistä 🙂

Laulutekniikka ei ole laulamisen itsetarkoitus, mutta sieltä löytyy apu, kun kurkusta ei tulekaan sellainen ääni, jota toivoisi. Pienten lihasten kouluttaminen on pitkäjänteistä työtä eikä pikavoittoja ole tarjolla. Iloitaan siitä, mikä onnistuu ja opetellaan kärsivällisesti sitä, mitä halutaan!