Käyttäjän Marita Jama lähettämä 4. lokakuu 2012 kello 12:30

Joulukortti- CD:mme aineisto on nyt purkissa! Maanantain äänitykseen en päässyt, mutta tiistaina olin paikalla Petosen srk-talolla. Silloin työstettiin kuoron osuutena Hei joulu on tulossa -biisi. Äänittäminen on tarkkaa ja aikaavievää puuhaa, tarvitaan hienosäätöä ja monta monituista ottoa. Ja yhä uudestaan täytyy latautua kybällä ja säilyttää tuoreus. Monisäkeistöisessä laulussa on monta hervahtamisen paikkaa, ja kun yksi juttu saatiin ryhtiin, notkahti jossain toisaalla… Mutta parin tunnin uurastuksen jälkeen Jaana sanoi vapauttavat sanat: ”Se on siinä!” Ja niin oli työ tehty.

Mieleeni muistuu eräs toinen äänityssessio keväältä 1971. Tein lauluistani levyä Finnvoxin studiolla Helsingissä ammattimuusikoiden kanssa. Toiveeni mukaisesti sain äänittää 100%:sti eli livenä bändin kanssa. Toinen, minulle huonompi vaihtoehto olisi ollut, että bändi olisi tehnyt osuutensa erikseen ja minä laulanut valmiin taustan päälle luurit korvilla. Laulamisen tekniikasta en tuolloin tiennyt mitään, mutta niin vain pistettiin purkkiin 14 viisua kahdessa (muistaakseni) päivässä. Singer-songmakerin ”urani” kuitenkin loppui lyhyeen, sillä teatterikoulu vei mennessään eikä aikaa jäänyt enää musiikille.

Teijan pop-tunnit ovat osoittautuneet hauskoiksi. Olemme laulaneet soulahtavaa poppia, oikein mieluisaa – kaikki blues-pohjainen maittaa minulle. Teijan tyyli ja lähestymiskulma laulamiseen ovat virkeästi erilaisia kuin Jaanalla; kaksikko täydentää toisiaan loistavasti.

Viime laulutaitotunnilla Jaana selvensi riemukkaasti Aikuiset ja lapset -laulun rytmikuviota ”pulla-piirakka”-metodilla. Se tuntui kumman tutulta, ja kohta muistinkin: samaan tapaan havainnollisti opettajamme kerran eräällä rumpukurssilla itämaiden rytmejä – ”taki KAMALA taki KAMALA taki KAMALA KAMALA…” (Tämä siis liittyy tanssihommiini.) Aikuiset ja lapset -laulun teksti saattaa äkkiseltään tuntua oudolta, kun siinä kuvataan aikuisia niin tylyn kielteisesti. Mutta tämä varmasti liittyy elokuvaan, josta laulu on peräisin. Laulussa kärjistetään vastakohta lasten puhtaan viattomuuden ja ”elämän pilaamien” aikuisten välillä.

Vielä viime postaukseni flamenco-tuumailuihin liittyen: luulenpa että flamencolaulajat tykkäisivät kyttyrää, jos heidän perinteikästä cante jondoaan rinnastettaisiin länsimaisen pop-laulun tehokeinona käytettävään belttaukseen. Flamencolaulajien tekniikka siirtyy isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle, vaistonvaraisesti, kuten kaikki kansanomaiset musiikkityylit. Tekniikan mekanismi on ulkopuolisille salaisuus ja sellaisena pysyköön.

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 27. syyskuu 2012 kello 18:30

Helsingin Viiskulmassa on legendaarinen levykauppa Digelius, jazz- ja etnodiggarien olohuone. Aina Stadissa käydessäni koetan ehtiä penkomaan tämän mainion mestan hyllyjä. Nytkin kipaisin paikalle lähes suoraan bussilta, noukin kasan plattoja ja istuin tutulle kuuntelujakkaralle selaamaan niiden sisältöä. Siinä unohtui ajantaju kokonaan, ja puoli tuntia liikkeen virallisen sulkemisajan jälkeen (todella – tämä jos mikä on asiakaspalvelua!) poistuin kassissani viisi uutta CD:tä, joiden hankkiminen Kuopiosta olisi vaikeaa: Cesaria Evoraa, fadoa ja laulumusiikkia eri arabimaista. Digeliuksen isäntä Emu on symppis ja hänen musiikillinen sivistyksensä on ihailtavan laaja. Tervemenoa tutustumaan puotiin, jos pääkaupunkiin osutte ja  kyseisten genrejen musiikki kiinnostaa!

Tällä kertaa en löytöretkelläni metsästänyt flamencoa, mutta tuli tässä mieleeni että mahtavatko flamencolaulajat beltata? Heidän äänenmuodostuksensahan on raakaa, voimakasta ja käheää samaan tyyliin kuin belttaajilla. Aika mahdoton jäljitellä jos ei osaa tekniikkaa. Ja sitten vielä tunne, se tärkein, joka tekee flamencosta flamencoa.

Jaana toi laulutaitotunnille pahvikurkun, jonka avulla saimme tutkailla ääni-instrumentin toimintaa. Siitä vain taittamaan rengasrustoa tai kurkunkannen yläosaa toivotun äänenvärin aikaansaamiseksi… Helpommin sanottu kuin tehty. Täytyy mielikuvitella kyseiset lihakset ja sitten koettaa käskyttää niitä. Nyt kuitenkin on jo vähän hajua siitä mitä kurkussa tapahtuu, kun esim. ääni hirttää kiinni korkealle laulaessa. Joskus ohikiitävänä hetkenä onnistun vahingossa, mutta tietoisesti ei tämä minulta vielä suju. Pitää vain treenata niitä kurkun lihaksia, että saisi ne tottelemaan.

Laulutaidossa laulettiin muun muassa vuoden 1970 Ranskan euroviisua Marie-Blanche. Oikein tyylikäs vanhan hyvän ajan chanson, kaunis kuin mikä. Samalta vuosikymmeneltä on myös Pekka Strengin Perhonen, josta Jaana aprikoi onko se oikeasti lastenlaulu. No jaa, minä olen aina kuunnellut sitä puhdasmielisesti vain kukista ja perhosista ilman piiloviestejä kertovana pikku laulelmana. – Pekka Strengistä olen kirjoittanut tässä blogissa aiemminkin, postaus löytyy joulukuulta 2009 otsikolla ”Isänmaallisissa tunnelmissa”.

Joulu on tulossa! -laulun tekijä Juuso Happonen oli kuoroharkoissa säestämässä meitä kitaralla ja kuuli ensi kerran Jaanan sovituksen livenä. Hän oli kovasti otettu, kiitteli ja kumarteli ja nakkeli lentosuukkoja. Ilo on myös meidän puolellamme, sillä laulu on todella kiva ja sitä on mukava laulaa. Sävelmässä ei ole yhtään päkistämisen makua ja teksti on hauska. Laulusta tulee hyväntuulinen olo niin esittäjille ja kuin kuulijoillekin. Äänityssessio on jo ensi tiistaina, jännittää miten hyvin olemme iskussa silloin… Mutta eiköhän me hoideta homma kotiin – kantaesitys sentään!

Kommentoinut Jaana Turunen 28. syyskuu 2012 14:11

Hm… en ole belttauksen asiantuntija, mutta jotenkin tekisi mieli vastata, että ei flamencolaulajat belttaa… mutta toisaalta miksi ei…

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 20. syyskuu 2012 kello 18:00

Uudet laulukirjat saapuivat – ja omakin lauluharrastukseni sai lisää painoa, kun nyt kuskaan kahdesti viikossa Steinerkoululle kaksi ”tiiliskiveä”.  Laulutaitotunneilla käytämme Suurta toivelaulukirjaa ja pop-tunneilla Suurta pop-toivelaulukirjaa. Käytännössähän molemmat sisältävät populaarimusiikkia, joka on yleisnimike kaikelle kevyelle musiikille. Radiokanaviakin on Suomessa nykyään lähes joka alalajille: on Suomi-pop, iskelmä, rock, groove, jopa classic. Mutta missä ovat jazz ja etno? Ilmeisesti niiden kuulijakunta on niin pieni, että olisi kaupallisesti kannattamatonta perustaa oma kanava niiden varaan. Sääli…

Uusissa tuhdeissa laulukirjoissamme kyllä riittää materiaalia pitkäksi aikaa, ja nimen omaan uutta ennestään tuntematonta. Huomaan taas kerran että 2000-luvun lauluja en tunne juuri lainkaan. Meikäläisen kulta aikaa ovat 50-60-70-luvut, jolloin vielä kuuntelin paljon musiikkia radiosta. Sitten tulivat perhe ja lapset ja musailu jäi taka-alalle. Kunnes tyttäret tulivat teini-ikään ja poikabändit astuivat kuvaan. Kannettavassa soittimessa raikuivat Nyykkärit, Tekarit, Petsarit ynnä muut. Olin taas hetken ajan hermolla. Nykyään kuuntelen enemmän levyjäni kuin radion musatarjontaa. Ja  minun kokoelmani sisältää enimmäkseen tuon kulta-aikani musiikkia. Viimeisin nykypop-hankinta on Tuure Kilpeläisen ja Kaihon karavaanin Erämaa. Siinä onkin kelpo ralleja!

Uusista kirjoista olemme makustelleet mm. Juicen itseironista Mimosan hipiää. Juice oli lahjakas biisinikkari, mutta hänen ”tunnustuksellisista” viinalla läträys- ja naissuhdemelodraamoistaan en järin perusta. Esiin otettiin myös täysin mauton, hajuton ja sävelmänäkin mitätön Idols-tuote nimeltä Tuulet puhaltaa. Hohhoijaa! Kai tehty tilauksesta kisaa  varten. Mutta joskus tällainen tilaustyö voi onnistuakin: hämmästyttävä esimerkki on Voice of Finland -kisaan Jesse Kaikurannalle tehty Vie mut kotiin. Ikävä kyllä se on liian tuore että olisi ehtinyt näihin toivelaulukirjoihin. Pari muutakin hienoa nykypop-biisiä on viime aikoina tarttunut kriittisiin korviini: Jenni Vartiaisen esittämä Missä muruseni on ja Mariskan Liekki. (Murunenkin muuten on Mariskan tekstittämä.) – Niin etten minäkään täysin fossiiliksi ole jumiutunut!

Kaiken kaikkiaan: meitä  maestralaisia odottaa ilmeisen moni-ilmeinen loppusyksy ja kevät populaarimusiikin parissa.

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 13. syyskuu 2012 kello 17:26

Edetessään lauluharrastuksemme alkaa painottua yhä enemmän myös laulamisen tekniikkaan. Syksyn teemana meillä tuntuu olevan ”njä-njä-njää” ja tvängi, joiden avulla Jaana-maestra pyrkii lisäämään ääniimme läpitunkevaa voimaa. Sitä tarvitaan eritoten Manauksessa. Omalta osaltani ymmärrän asian niin, että saadakseen tämän saundin aikaan täytyy laulaa mahdollisimman etisesti, ”maskista”, ja pitää ne paljonpuhutut äänihuulet leveälti yhdessä. Nenääni en halua laulaa, sillä inhoan sitä. Nykyään joka toinen naispuolinen poppari laulaa nenäänsä ja/tai pikkutyttömäisesti sieväillen, mitä inhoan jos mahdollista vielä enemmän. On se jännä miten muodit vaihtuvat. Minun nuoruudessani iskelmälaulajat lauloivat aikuisen äänellä, ja etenkin naisista monilla oli raffinoitua jazz-otetta. Ja laulutkin olivat tietysti parempia! 😀

Joka tunnilla tsekkailemme nyt kurkunpään asentoa ja äänen ohentamista ja huokoistamista sekä vibraton tuottamista. Enpä ennen tiennytkään, että nyyhkimällä saa vibraton aikaan. Toinen (minun käyttämäni) konsti on parodioida oopperaa. Kaikki tämä on hurjan kiinnostavaa ja johdattaa askel askelelta kohti lauluäänen hallinnan salaisuuksia. Siis että kaiken voi tosiaan tuottaa tietoisesti eikä vain luonnonmenetelmällä, missä kurkku joutuu koville kun kaikki täytyy mutkien kautta kokeilla.

Olen ruvennut käymään myös keskiviikon laulutaidossa ja molemmilla pop-tunneilla saadakseni kaiken mahdollisen ilon irti laulutreeneistä. Toivon että lisääntynyt harjoittelu alkaa jossain vaiheessa myös kuulua äänessä. Kuorossa uudet laulut pitävät aivotkin hereillä, kun stemmoja ajetaan sisään. Viimekeväiset ovat näköjään pysyneet hyvin mielessä, huomaan osaavani ne edelleen ulkoa. Kyllähän ne muistissa säilyvät, kun ne sinne työllä ja vaivalla juntataan! Siihen luotan nytkin, näiden uutukaisten kanssa. Ja erityisellä innolla odotan luvattuja negro spiritualeja ja Faurén Requiemia. Negro spiritualit korvaavat kirvelevää menetystä, kun en muiden sitoumusteni takia voi osallistua jazz-pienryhmään. – Hei JAZZTYTÖT, voisiko joku teistä kertoa täällä sivuillamme, miten balladien kanssa sujui?

Kommentoinut Jaana Kilpi 15. syyskuu 2012 16:54

Aivan huippubiisit  oli jazzeissa. Ei ollut helppoa, mutta se oli kirsikka kakun päälle keskiviikon lauluiltaan!  My Funny Valentine oli minulle outo, joten se tietty oli vaikeampi. Mutta niiiiin kaunis kappale! Nyt olen kuunnellut sitä netistä eri laulajien esittäminä ja kyllähän tämä pitää opetella.

Cry Me a River oli ennestään tuttu, mutta en ole sitä koskaan laulanut. Taas lisää opeteltavaa.  You Tubessa Barbra Streisandin versio vuodelta 1967 on kyllä aika täräkkä.

Kommentoinut Jaana Turunen 14. syyskuu 2012 13:53

Jazz-pienryhmästä on tihkunut minun tietooni ainakin se, että siellä laulettiin My funny Valentine ja Cry me a river.