Viime viikonloppuna Berliinissä oli ensimmäinen Euroopan Estill-verkoston kokoontuminen. Kahden vuorokauden tapaamiseen liittyyi runsaasti koulutusta ja tulevan suunnittelua. Erityishaastetta toi ylimmän kerroksen ilmastoimattomat kokoustilat, kun ulkona oli täysi auringonpaiste ja 36 astetta lämpöä. Kukapa olisi uskonut, että intiaanikesä iskee Keski-Eurooppaan elokuun lopussa.

Pedagogisia keskusteluja käytiin mm. siitä, miten Estilliä käytetään aloittajien koulutuksessa, kuorolaisten koulutuksessa, lasten ja nuorten koulutuksessa, musiikkiteatterikoulutuksessa ja puheterapiassa. Kiinnostavaa oli myös tutustua suomalaisen ääniterapeutin Marketta Sihvon kehittämään Lax Voxiin. Siinä on toimiva ja yksinkertainen laite ihan mattimeikeläisillekin äänen rentouttamiseen.

Vedin itsekin yhden työpajan, jonkä lopputuloksena haettiin uusia tapoja hyödyntää Estill-mallia laulu- ja äänikoulutuksessa. Hyvään alkuun päästiin, mutta lopputuloksia kehitetään vielä.

Kotimatka sujui rattoisasti kollegan seurassa Helsinkiin saakka samalla työpajan muistiinpanoja tutkien. Ja kuten pikkukaupungissa on tapana, tuttuja alkaa tulla joka paikassa vastaan. Niin nytkin. Kuopion koneeseen sain mukavaa seuraa ja löytyipä sieltä yksi VIMMA-kuorolainenkin.

Kuva: Leon Trayman

Tämä on  tosiaan Maestra-blogini postaus numero 222, lähtien siis keväältä 2009. Meininki on jatkaa edelleen, vaikka alku uudella alustalla (?) on aika risukkoa…  Postaamaan en päässyt tänäänkään tosta vaan. Esiin läimähti vain WorldPressin W-logo tyhjässä tilassa vaikka miten yritin klikkailla. Vihdoin onnisti – mutta pelkäänpä että samat kiemurat on edessä taas ensi kerralla.

– Mutta eteenpäin sanoi mummo lumessa, Jaanaa lainatakseni. Kuoroharkoissa ei enää tarvottu umpihangessa, vaan polku alkaa jo tamppaantua selvemmäksi. Tehtiin alustava asemointi eli ryhmien sijoittelu stagelle. Ja yhä enemmän ”laput pois”. Oma henk.kohtainen murheeni on miten opin susisoolojeni ajoitukset, nousut, laskut ja vibratot. Toistaiseksi jännittää niin että tuskin edes kuulen mitä muut laulavat, mikä tietysti edelleen vaikeuttaa oman osuuden nivomista kokonaisuuteen. Mutta musiikillisesti  hieno konsertti on tulossa,  se on varmaa.

Lauluryhmätunti alkoi riemukkaasti uudella Sopineekos, syntyneekös -loilotuksella. Sari Kaasisen pajasta on peräisin tämäkin. Tykkään todella! Ja ryhmä huitelee jo jotain 20 osallistujan vaiheilla. Kokonsa puolestahan se voisi olla myös kuoro. (Mikä muuten mahtaa tässä tapauksessa olla ryhmän ja kuoron ero? Ehkä se että VIMMA-kuoro on neliääninen, VINHA-ryhmä taas maltillisesti kaksiääninen.)

Löysin kesällä Ylen Radio Suomesta supermainion musiikkiohjelman, jota suosittelen väkevästi kaikille: Pekka Laineen Ihmemaa, sunnuntaisin klo 10. Mies soittelee mitä milloinkin ja juttelee biisien välillä oivaltavasti musiikin olemuksesta. Koskaan ei tiedä mitä tulee, mutta pettymään ei joudu. Vaikket tietäisi käsillä olevasta aiheesta höhhäsen pöläystä, Pekka kyllä saa korvasi höristymään. Tällainen yleissivistynyt, rajaton musiikkitoimittaja on aarre. Ja tällainen ohjelma vastakohtana kaupallisten kanavien tasapaksulle hittimössölle on oikea kultakimpale. Yksi kaupallisista heitti pihalle Heikki Harman ja hänen Pop eilen ja toissapäivänä -ohjelmansa. Perskeles! Uskomatonta kuulijoiden aliarvioimista.

Tämän kirjoitti jamatar 1. syyskuuta 2016.

Maestran 7. syksy käynnistyi ja samalla uudistuivat nettisivut. Onpas jännä aloittaa blogihomma taas ikään kuin alusta, uudessa ympäristössä. Tästä se lähtee…

VIMMA piti jo sunnuntaina 21.7. kuoroleirin tukikohdassamme Steiner-koululla. Käytiin heti kiinni uuteen lauluun Lasinen vuori, johon Jaana on tehnyt hienon sovituksen. Ja tietysti kerrattiin vanhoja, ulkoa niin paljon kuin mahdollista. Aikaa ei ole hukattavaksi, sillä Unikuvia-konsertit ovat Sotkulla jo 30.9. ja 1.10. Jaana ja minä luimme myös läpi kesällä kynäilemäni puheosuudet, tarkkaan ottaen 119 onelineria, jotka ripotellaan lauluryppäiden väleihin. Esiintymisasuiksi tulee pyjamat/yöpaidat. Yritämme ehkä saada Nanson sponssaamaan meille puvut, mutta jollei se onnistu niin omat monimuotoiset uniasut ovat minusta myös erinomaisen persoonallinen ratkaisu.

TEEMAtunnit alkoivat SuomiLOVE-lauluilla. Kyseinen tv-ohjelmaa tarjoaa tositarinoita ystävyydestä/rakkaudesta ja toivelauluesityksiä laidasta laitaan. Meidänkin biisilistastamme tulee varmaan kirjava… Kaiken sorttista lauletaan myös MAESTRALAULAJAT-tunnilla heti Teeman jälkeen. Näin aluksi tunnit eivät oikein erotu toisistaan – odotan profiilien terävöityvän kun päästään eteenpäin. Jaetaanko Teema-tunneilla enemmän taustatietoa ja keskitytäänkö Maestra-tunneilla enemmän tekniikka- ja tulkintapuoleen?

Myös uusi lauluryhmämme VINHA aloitti taas tutun terhakasti Teijan johdolla. Ohjelman teemaksi näyttää muodostuvan kansanlaulut eri maista, suomeksi laulettuina. (Arvaatteko kuka tätä ehdotti? Juu,  meikä se oli.) Heti ensimmäisestä satsista erottui Sari Kaasisen & Liisa Akimofin jännittävä Niin korkea oli taivas. Laulun sisältö herättää pohtimaan mistä se oikein kertoo. Hukuttautuvatko onnettomat rakastavaiset synkkään suolampeen?? Toisaalta alussa pariskunnan toinen osapuoli muistelee tapahtunutta. Mystinen juttu…

Sokeriksi pohjalle vielä pari kesäistä löytöäni. Tässä kotimainen vaan ei kotikutoinen laulaja-kantelisti Ida Elina: https://youtu.be/CADVNXAozzo. Ja Chilestä suuren Violeta Parran perintöä uljaasti jatkava Evelyn Cornejo: https://youtu.be/M__oyzIMRfU. Nauttikaa!

 

Käyttäjän Jaana Turunen lähettämä 18. heinäkuu 2016 kello 09:38

Kesän yhteislauluiltojen lauluja valitessa törmään jatkuvasti samaan asiaan: 80-luvulle saakka löytyy helposti lauluja, jotka suurin osa tuntee ja jotka sopivat yhteisesti laulettaviksi eli eivät ole liian haastavia. Siitä eteen päin tilanne muuttuu, vaikka toki joukossa sopiviakin lauluja on. Syy ei ole siinä, etteikö enää tehtäisi hyviä kappaleita, vaan siinä, että musiikin kulutus on muuttunut rajusti.

Monet ikivihreät kappaleemme ovat niiltä ajoilta, jolloin koko Suomi kuunteli yhdeltä tai kahdelta radiokanavalta musiikkia. Musiikkia kuunneltiin (ja usein myös tanssittiin) elävänä eikä äänentoistosysteemit tunteneet digiajan vitkuttimia tai taustanauhoja. Laulaminen oli myös yleisempää kotona, kouluissa ja illanvietoissa. Ei ihme, että ”kaikki” tunsivat ja osasivat samat kappaleet.

Musiikki, varsinkin populäärimusiikki, on jakautunut 50-luvulta eteenpäin lukuisiin eri tyyleihin eli genreihin. Radiosta JA televisiosta JA netistä voi kuunnella mitä vaan eikä kukaan voi millään tuntea kaikkea. Sadassa vuodessa meistä on myös tullut pelkästään kuuntelijoita. Moni vaikenee yhteisissä lauluhetkissä: ylioppilasjuhlissa Gaudeamuksen aikana, kirkossa jouluna tai rippijuhlissa, onnittelulaulussa synttäreillä. Satunnaiset huvikseen laulajat ovat lähestulkoon kadonneet lauluharrastajien tai kuuntelijoiden joukkoihin.

Mitä yhteistä laulettavaa löytyy 90- ja 2000-luvuilta? Moni tuntee ainakin Ultra Bran helposti korviin tarttuvat kappaleet. Juha Tapion Kaksi puuta ja Jenni Vartiaisin Missä muruseni on? ovat myös monille tuttuja, mutta eivät lähellekään samassa mittakaavassa kuin vaikkapa Satumaa-tango tai Kesäpäivä Kangasalla. Musiikin kirjon moninaistuessa monet nuorille tutut kappaleet lauletaan englanniksi. Bändin osuus on usein laulussa niin merkittävä, ettei kappale oikein elä laulettuna pelkästään haitarin, pianon tai kitaran kanssa. Aika näyttää, mitkä uudet kappaleet jäävät elämään yhteislauluina Syksyn sävelen ja Sankareiden rinnalle.

Tänään laulamme satamassa lauluja tanssilavoilta ja ensi viikolla on vuorossa lauluja rannoilta. Ehkä seuraavaksi on nuorten laulujen vuoro silläkin riskillä, että kaikki eivät tunne niitä ja kieli voi olla suomen sijaan englanti. Musiikkimaailma muuttuu joka tapauksessa. Laulut, jotka tämän illan yhteislauluporukka tuntee, eivät ole tuttuja enää muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Ehkä jonain päivänä räpätään ja lauletaan (jopa vanhainkodissa) JVG:n tahtiin: ”koeta muistaa, tää ei oo ikuista!”

Kommentoinut Marita Jama 28. heinäkuu 2016 23:25

Niin totta!! Tavallaan sääli että tämä laulamisen yhtenäiskulttuuri on pirstoutunut, mutta ei sille mitään voi. Aika muuttuu ja elämä ilmiöineen sen mukana. Omalta kohdaltani olen iloinen että olen saanut elää ja kokea tuota aikaa, jolloin todellakin kaikki tunsivat samat laulut ja niitä myös laulettiin kotona ja kaveriporukoissa. Uudet iskusävelmät opittiin radiosta ja sanat kioskeista myytävistä iskelmävihoista. Osaan niitä vieläkin kilometrikaupalla! Nykypop ei ole samalla tavoin laulettavaa vaan on tehty kai enemmänkin kuultavaksi. Ja tanssittavaksi, silloin kun rytmi on keskeisenä elementtinä.

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 4. kesäkuu 2016 kello 18:00

Vaikka pistin blogini jo kesäteloille, tämän haluan vielä jakaa kanssanne:

Kävin Tampere Filharmonian kevään päätöskonsertissa, jonka ohjelmana oli Beethovenin 9. sinfonia. Siis juuri se, jonka huipentuma on kuoron ja solistien esittämä komea Oodi ilolle. Kapellimestari Santtu-Matias Rouvali on aikaansaanut Tampereella ilmiön: kaikki hänen johtamansa konsertit myydään loppuun alta aikayksikön. Kaupungissa asuva tyttäreni onnistui saamaan meille tammikuussa liput tähän konserttiin, johon paikat jo silloin olivat vähissä. No – hyvää kannatti odottaa, todellakin.

Beethoven oli jo lähes umpikuuro viimeistä sinfoniaansa säveltäessään. Sitäkin ihmeellisemmältä tuntuu kuunnella teoksen mahtavia sävelvyörytyksiä. Tällä kertaa oli erityisen kiinnostavaa myös katsella esitystä. Meillä oli hyvät paikat salin viimeisellä permantorivillä, mistä sekä näki että kuuli hyvin kokonaisuuden.

Tampereen sinfoniabändi on iso, laskin käsiohjelmasta 81 nimeä. Niinpä sointikin oli täyteläinen. Kuoro oli vaikuttava näky istuessaan hievahtamatta paikoillaan vuoroaan odottaen. Panin merkille, että kaikilla oli kädetkin samalla tavoin sylissä – olikohan tämäkin yksityiskohta sovittu. Solistit saapuivat estradille vasta toisen ja kolmannen osan välissä. Daamien (Jenni Lättilä ja Lilli Paasikivi) puvut olivat minun makuuni tönkön tätimäiset. Mutta eivät he toki puvuilla laulaneetkaan vaan äänillään, joissa ei ollut moittimista. Miessolistit olivat Tuomas Katajala ja Jyrki Korhonen.

Mutta pääasiaan! Santtu-Matias, tuo velmun näköinen pörröpää, tuo mieleen nuoren Simon Rattlen. Molemmilla on villin tukan lisäksi välittömyyttä ja poikamaista intoa. Santtu-Matias tanssi orkesterinsa edessä mustassa tunika-asussaan (ei frakkia!) ja tahtipuikkokin tanssi sulavasti hänen kädessään. Arvaan että myös kasvot elivät ja näyttivät soittajille joka hetki, mitä kapu heiltä halusi. Oli hienoa seurata, kuinka iso aparaatti totteli johtajansa pienintäkin viitettä. Tauot, vaimennukset ja voimistukset tulivat piiruntarkasti, kuin taiottuina.

Tulin vakuutetuksi, että tämä Rouvali on muutakin kuin hetken tähti ja klassisen puolen ”rokkistara”. Jäbä osaa johtaa!!

Kommentoinut Jaana Turunen 6. kesäkuu 2016 11:34

Tampereella on satsattu orkesteritoimintaan ja se näkyy tietysti orkesterin koossa ja kapellimestareissa erittäin hyvällä tapaa.

Beethovenin 9. sinfonia on hieno teos ja aikamoinen mullistus sinfoniamusiikissa aikanaan. Suurkuoro neljännessä osassa solistien kanssa saa aikaan huikean pauhun. Ei ihme, että kappale on suosittu.

Itse olen ollut laulamassa sitä kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran Sibelius-Akatemian orkesterin ja kuoron kanssa (olisiko ollut SibAn 100-v. juhlat) Eri Klasin johdolla. Toisen kerran lauloin sitä Kuopiossa 2009 (juuri ennen Maestran toiminnan alkamista!). Toinen kerta toden sanoi ja osasin silloin stemmani ulkoa. Kapellimestari Sascha Goetzel ihmetteli sitä esityksen jälkeen.

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 11. toukokuu 2016 kello 17:13

Beat-kuoron eiliseen kevätkonserttiin Kaupungintalolla on hyvä lopettaa tämä bloginpito taas kesän ajaksi. Kuoro esiintyi 13 tytön vahvuudella ja harkitun monipuolisella ohjelmalla. Enkunkielinen poppihan heiltä sujuu, tämä tiedetään ennestään. Nyt oli kiintoisaa kuulla millaisen käsittelyn heiltä saavat vanhan ajan kevätlaulut. Hyvin lauloivat, ilman kommervenkkeja. Kiitos tästä kuuluu tietysti myös Jaanalle, joka on saanut nuoret motivoiduksi ulos heidän mukavuusalueeltaan. Kuoron on hyvä laulaa monenlaista, silloin kehittyy ja voi myös löytää oman erityislaatunsa.

Beat esitti osan lauluja säestyksettä, jolloin sen kirkas sointi pääsi parhaiten esiin. Parissa laulussa yllättäen yksi kuorolainen soitti ukulelea. Sitä katsellessa heräsi mielihalu, että tuota minäkin voisin kokeilla. Ukulelella pääsee helposti soittamisen alkuun ja sen äänikin on mukavan hyväntuulinen. Lisää rohkeutta vain Beatin hawaijinkitaristin otteisiin. Turha ujous pois, kun kerran osaa!

Tunnin mittaisen konsertin lopulla yksi tytöistä alkoi voida pahoin ja joutui syöksymään salista kättä suun edessä pidellen. Muut eivät menneet paniikkiin – konsertin otsikkohan oli ”Kevät, ei paniikkia” – vaan jatkoivat tyynesti loppuun. Hyvin veivät läpi pitkän ohjelmansa – ja ulkoa tietysti. Jossain kohdin häivähti epävarmuutta tekstissä, mutta se on pieni (ja korjattavissa oleva) kauneuspilkku muuten onnistuneessa esiintymisessä.

Toivon Beatille hyvää jatkoa ja intoa nostaa rimaa entisestään. Ja meille kaikille maestralaisille aurinkoista, leppeästi svengaavaa kesää Bobby Darinin laulaman Lazy River’in sävelin. Jos ei tämä nosta sykettä niin ei mikään! https://youtu.be/46b4ur66TLs

– Ehkä nähdään sataman yhteislauluilloissa; ohjelma ainakin on mitä houkuttavin…

Kommentoinut Jaana Turunen 16. toukokuu 2016 13:25

Kiitos Marita taas kerran postauksistasi! Välitän tämän postauksen myös Beatin laulajille, jotka tekivät hyvää työtä taas kerran. Ensi vuosi on Beatin 5-v juhlavuosi ja hienot on suunnitelmat!

Scroll to Top