Käyttäjän Marita Jama lähettämä 3. maaliskuu 2010 kello 11:42

Maanantairyhmä aloitti tällä kertaa vanhalla svengaavalla Istanbul-iskelmällä. Hassua ja hauskaa huomata osaavansa vieläkin nuo 50-luvulla radiosta oppimansa viisut ulkoa, vaikkei ole niitä vuosikymmeniin edes hyräillyt. Tuohon aikaan radiosta tuli vain vähän kevyttä musiikkia – lauantain toivotut oli viikon kohokohta. Ne kuunneltiin aina hartaasti ja jännittäen, tuleeko omia suosikkeja. Iskelmävihko oli radion vieressä ja siihen kirjoitin sanoja lennosta kappaleen soidessa – jopa ”englanniksi” eli foneettisesti niin kuin sanat kuulin. Suosikkibiisin tullessa piti vihosta äkkiä plarata keskeneräinen teksti esiin ja täyttää aukkoja minkä ehti. Nykypenskoilla on pelit ja vehkeet ja parempi kielitaitokin, ja tuskin edes viitsisivät tällä tavalla huhkia jonkin laulutekstin saadakseen.

Istanbul-verbaaliakrobatian (paljon sanoja nopeassa tahdissa!) jälkeen tunnelmoimme Hopeisen kuun parissa. Italialainen triolikomppi puree aina, niin nytkin. Komea klassinen iskelmä, hyvin laulullinen kuten italobiisit tuppaavat olemaan. Ovat laulukansaa ja sen kuulee myös heidän iskelmistään. Muistan vielä lapsuudestani saksalaisen iskelmän valtakauden, sitten tuli voimallinen italobuumi, roppakaupalla hienoja kertovia lauluja, joilla usein oli naisen nimi: Maruzzella, Lazzarella, Marina, Carmela… Englanti tuli kuvaan oikeastaan vasta rautalankamusiikin myötä. Cliff Richard & The Shadows… ja sitten hyökyaaltona The Beatles ja kumppanit. Liverpoolin moppitukat myös aloittivat sen, että yhtye tekee itse laulunsa. Sitä ennen biisit nikkaroitiin hittitehtaissa ja levy-yhtiö valitsi laulut artistille. Nykyinen laulaja-lauluntekijä -suuntaus on hyvä, se tuo esiin persoonallisia tekijöitä.

Lopputunnista jammailtiin taas afro-työlaulua peräti kuutena ryhmänä ja siten, että jäsenet vaelsivat ryhmästä toiseen ja sitä mukaa stemmatkin vaihtuivat. Kivaa mutta myös hieman kaoottista opintojemme tässä vaiheessa. Rytmit hajoilivat ja sävelkudoskin välillä katkeili. Mutta harjoittelemalla harjaannumme!

Ryhmämme on edelleen täysi, osanotto on kiitettävää. Miten ihmeessä kukaan ei aiemmin keksinyt tällaista laulun opiskelun muotoa?! Meidän onnemme että Jaana on täällä ja pääsimme hänen koulittavikseen.

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 24. helmikuu 2010 kello 15:00

Maanantain 22.2. teemaksi oli Jaana valinnut lastenlaulut, joissa pääsee tekemään ”äänirooleja”. Vanha tuttu Jänöjussin mäenlasku pitää sisällään kertojan, ylimielisesti uhittelevan jänön ja ”besserwisser”-oravan lauluosuudet. Hottentottilaulu taas on pitkä tarina, jonka jännittävissä käänteissä laulajalla riittää ilmaistavaa. Näitä laulaessa saa iloisesti heittäytyä lapselliseksi, leikkiä omalla äänellä, värittää ja väristellä. Kivaa!

Aiemmasta repertuaarista laulettiin Minä suojelen sinua kaikelta ja Onnelliset (Jo valkenee kaukainen ranta). Komeasti kalskahtaa, kun äänet soivat tasapainoisesti yhteen. Ja omasta kurkusta tuntuu se pitkänsitkeä tulppa hellittävän, ääni kulkee taas vapaammin.

Kaiken kansan lauluinnostus leviää kulovalkeana; Turusen Jaanan projektin sukuisia juttuja pulpahtelee esiin ympäri maata. Lahdessa on paikallinen kanttori Marjaana Turunen (sic!) käynnistänyt ”Laulamattomien kuoron”, johon pääsevät kaikki halukkaat ilman tasovaatimuksia. Television kuoro-ohjelmilla on tietysti osuutensa lauluharrastuksen suosion nousuun, kuten Tanssii tähtien kanssa nostatti seuratanssibuumin. Hienoa että aktivoidumme katsomon puolelta tekemään ja kokemaan itse. Näin meistä tulee myös katsojina, taiteen asiakkaina, entistä parempia ja asiantuntevampia.

Ilman suoranaista yhteyttä edelläolevaan mieleeni tulee kaksi omaa nuoruusajan laulajaidoliani: Kaisa Korhonen ja Joan Baez. He tulevat aivan eri kulttuureista ja ovat laulajina hyvin erilaiset. Korhosta ihailin hänen suoran, selkeän ja koruttoman (körttiveisuun perinteestä lähtevän, kuten myöhemmin opin) laulutapansa johdosta, Baez taas hurmasi metallinkirkkaalla, silti sävykkäällä äänellään. Yksi asia kuitenkin oli heille yhteinen – molemmille oli tärkeää mitä he lauluillaan sanoivat. He lauloivat sisältöä, ei vain säveliä ja tunnetta. Tämä on minulle edelleen hyvän laulajan kriteeri. Ja siksi esim. Frank Sinatra on niin riivatun hyvä. Hänessä yhdistyi briljantti, välittömästi tunnistettava ääni ja taito ilmaista laulun sisältö. Sama pätee Korhoseen ja Baeziin: äänen tunnistaa heti ja sanoma tulee timantisti esiin. Tässäpä haastetta meillekin!!

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 17. helmikuu 2010 kello 18:22

Maanantaina 15.2. Laulukoulussa eläydyttiin amerikkalaiseen viihdemusiikkiin. Hehän sen osaavat – jenkit siis, viihdemusiikin. Iki-ihanaan elokuvasävelmään As Time Goes By (leffasta Casablanca) on tehty myös suomenkieliset sanat, joita en tosin ole ikinä missään kuullut. Yllättävä havainto: kaikille tutun laulun b-osaa ei muistanut juuri kukaan, en minäkään. Mutta tuo kohtaus, jossa Sam ottaa pianostaan akordin ja alkaa jammailla tätä katkeransuloista laulua Ingrid Bergmanin esittämälle Ilsalle… ja Humphrey Bogart eli Rick saapastelee paikalle… Oh, oh…

Myös Frank Sinatra -hittiin Strangers in the Night löytyi nuoteista suomalaiset sanat. Mutta käännösteksti vaikutti kököltä eikä olisi antanut samaa tunnelmaa. Niinpä me lauloimme englanniksi. On kyllä olemassa onnistuneitakin suomalaisia versioita, kuten esim. Juha Vainion legendaarinen Kolmatta linjaa takaisin, jolla tekstinä ei enää ole mitään tekemistä alkuperäisen (Beautiful in the Rain) kanssa. Iskelmärunouskin on taidetta, kun tekijällä riittää taitoa.

Katsoessani uutisvideota Aija Puurtisen tohtorintutkinnosta Sibiksessä tuli mieleen takavuosien ääni-ihme Yma Sumac, joka pystyi laulamaan käsittämättömän matalalta ja korkealta. Puurtinen tuottaa kimakat ylä-äänensä ilmeisesti samalla tekniikalla kuin Sumac. Varsinaisia äänivelhoja ovat myös tuvalaiset höömei- eli kurkkulaulajat. Kuulin sellaisia kerran Falunin kansanmusiikkijuhlilla ja lumouduin aivan. Nuo veijarit soittelivat äänillään kuin huilulla, tosi matalalta, ja samaan aikaan samasta kurkusta tuli myös hyvin korkeita ääniä. Hämmästyttävää!

Neljänneksi lauluksi ”salaattiin” lisättiin Asikkalan puiset rattaat, ja hyvin toimi. Paitsi että oman äänen voima ei tahtonut riittää. Ääni tukkoilee taas, en tiedä miksi, mutta tulppa on kurkussa eikä lähde rykimällä. Jospa se ensi viikoksi kirkastuisi.