Muuttuvat yhteislaulut

Käyttäjän Jaana Turunen lähettämä 18. heinäkuu 2016 kello 09:38

Kesän yhteislauluiltojen lauluja valitessa törmään jatkuvasti samaan asiaan: 80-luvulle saakka löytyy helposti lauluja, jotka suurin osa tuntee ja jotka sopivat yhteisesti laulettaviksi eli eivät ole liian haastavia. Siitä eteen päin tilanne muuttuu, vaikka toki joukossa sopiviakin lauluja on. Syy ei ole siinä, etteikö enää tehtäisi hyviä kappaleita, vaan siinä, että musiikin kulutus on muuttunut rajusti.

Monet ikivihreät kappaleemme ovat niiltä ajoilta, jolloin koko Suomi kuunteli yhdeltä tai kahdelta radiokanavalta musiikkia. Musiikkia kuunneltiin (ja usein myös tanssittiin) elävänä eikä äänentoistosysteemit tunteneet digiajan vitkuttimia tai taustanauhoja. Laulaminen oli myös yleisempää kotona, kouluissa ja illanvietoissa. Ei ihme, että ”kaikki” tunsivat ja osasivat samat kappaleet.

Musiikki, varsinkin populäärimusiikki, on jakautunut 50-luvulta eteenpäin lukuisiin eri tyyleihin eli genreihin. Radiosta JA televisiosta JA netistä voi kuunnella mitä vaan eikä kukaan voi millään tuntea kaikkea. Sadassa vuodessa meistä on myös tullut pelkästään kuuntelijoita. Moni vaikenee yhteisissä lauluhetkissä: ylioppilasjuhlissa Gaudeamuksen aikana, kirkossa jouluna tai rippijuhlissa, onnittelulaulussa synttäreillä. Satunnaiset huvikseen laulajat ovat lähestulkoon kadonneet lauluharrastajien tai kuuntelijoiden joukkoihin.

Mitä yhteistä laulettavaa löytyy 90- ja 2000-luvuilta? Moni tuntee ainakin Ultra Bran helposti korviin tarttuvat kappaleet. Juha Tapion Kaksi puuta ja Jenni Vartiaisin Missä muruseni on? ovat myös monille tuttuja, mutta eivät lähellekään samassa mittakaavassa kuin vaikkapa Satumaa-tango tai Kesäpäivä Kangasalla. Musiikin kirjon moninaistuessa monet nuorille tutut kappaleet lauletaan englanniksi. Bändin osuus on usein laulussa niin merkittävä, ettei kappale oikein elä laulettuna pelkästään haitarin, pianon tai kitaran kanssa. Aika näyttää, mitkä uudet kappaleet jäävät elämään yhteislauluina Syksyn sävelen ja Sankareiden rinnalle.

Tänään laulamme satamassa lauluja tanssilavoilta ja ensi viikolla on vuorossa lauluja rannoilta. Ehkä seuraavaksi on nuorten laulujen vuoro silläkin riskillä, että kaikki eivät tunne niitä ja kieli voi olla suomen sijaan englanti. Musiikkimaailma muuttuu joka tapauksessa. Laulut, jotka tämän illan yhteislauluporukka tuntee, eivät ole tuttuja enää muutaman kymmenen vuoden kuluttua. Ehkä jonain päivänä räpätään ja lauletaan (jopa vanhainkodissa) JVG:n tahtiin: ”koeta muistaa, tää ei oo ikuista!

Kommentoinut Marita Jama 28. heinäkuu 2016 23:25

Niin totta!! Tavallaan sääli että tämä laulamisen yhtenäiskulttuuri on pirstoutunut, mutta ei sille mitään voi. Aika muuttuu ja elämä ilmiöineen sen mukana. Omalta kohdaltani olen iloinen että olen saanut elää ja kokea tuota aikaa, jolloin todellakin kaikki tunsivat samat laulut ja niitä myös laulettiin kotona ja kaveriporukoissa. Uudet iskusävelmät opittiin radiosta ja sanat kioskeista myytävistä iskelmävihoista. Osaan niitä vieläkin kilometrikaupalla! Nykypop ei ole samalla tavoin laulettavaa vaan on tehty kai enemmänkin kuultavaksi. Ja tanssittavaksi, silloin kun rytmi on keskeisenä elementtinä.

Beethovenin 9.

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 4. kesäkuu 2016 kello 18:00

Vaikka pistin blogini jo kesäteloille, tämän haluan vielä jakaa kanssanne:

Kävin Tampere Filharmonian kevään päätöskonsertissa, jonka ohjelmana oli Beethovenin 9. sinfonia. Siis juuri se, jonka huipentuma on kuoron ja solistien esittämä komea Oodi ilolle. Kapellimestari Santtu-Matias Rouvali on aikaansaanut Tampereella ilmiön: kaikki hänen johtamansa konsertit myydään loppuun alta aikayksikön. Kaupungissa asuva tyttäreni onnistui saamaan meille tammikuussa liput tähän konserttiin, johon paikat jo silloin olivat vähissä. No – hyvää kannatti odottaa, todellakin.

Beethoven oli jo lähes umpikuuro viimeistä sinfoniaansa säveltäessään. Sitäkin ihmeellisemmältä tuntuu kuunnella teoksen mahtavia sävelvyörytyksiä. Tällä kertaa oli erityisen kiinnostavaa myös katsella esitystä. Meillä oli hyvät paikat salin viimeisellä permantorivillä, mistä sekä näki että kuuli hyvin kokonaisuuden.

Tampereen sinfoniabändi on iso, laskin käsiohjelmasta 81 nimeä. Niinpä sointikin oli täyteläinen. Kuoro oli vaikuttava näky istuessaan hievahtamatta paikoillaan vuoroaan odottaen. Panin merkille, että kaikilla oli kädetkin samalla tavoin sylissä – olikohan tämäkin yksityiskohta sovittu. Solistit saapuivat estradille vasta toisen ja kolmannen osan välissä. Daamien (Jenni Lättilä ja Lilli Paasikivi) puvut olivat minun makuuni tönkön tätimäiset. Mutta eivät he toki puvuilla laulaneetkaan vaan äänillään, joissa ei ollut moittimista. Miessolistit olivat Tuomas Katajala ja Jyrki Korhonen.

Mutta pääasiaan! Santtu-Matias, tuo velmun näköinen pörröpää, tuo mieleen nuoren Simon Rattlen. Molemmilla on villin tukan lisäksi välittömyyttä ja poikamaista intoa. Santtu-Matias tanssi orkesterinsa edessä mustassa tunika-asussaan (ei frakkia!) ja tahtipuikkokin tanssi sulavasti hänen kädessään. Arvaan että myös kasvot elivät ja näyttivät soittajille joka hetki, mitä kapu heiltä halusi. Oli hienoa seurata, kuinka iso aparaatti totteli johtajansa pienintäkin viitettä. Tauot, vaimennukset ja voimistukset tulivat piiruntarkasti, kuin taiottuina.

Tulin vakuutetuksi, että tämä Rouvali on muutakin kuin hetken tähti ja klassisen puolen ”rokkistara”. Jäbä osaa johtaa!!

Kommentoinut Jaana Turunen 6. kesäkuu 2016 11:34

Tampereella on satsattu orkesteritoimintaan ja se näkyy tietysti orkesterin koossa ja kapellimestareissa erittäin hyvällä tapaa.

Beethovenin 9. sinfonia on hieno teos ja aikamoinen mullistus sinfoniamusiikissa aikanaan. Suurkuoro neljännessä osassa solistien kanssa saa aikaan huikean pauhun. Ei ihme, että kappale on suosittu.

Itse olen ollut laulamassa sitä kahteen otteeseen. Ensimmäisen kerran Sibelius-Akatemian orkesterin ja kuoron kanssa (olisiko ollut SibAn 100-v. juhlat) Eri Klasin johdolla. Toisen kerran lauloin sitä Kuopiossa 2009 (juuri ennen Maestran toiminnan alkamista!). Toinen kerta toden sanoi ja osasin silloin stemmani ulkoa. Kapellimestari Sascha Goetzel ihmetteli sitä esityksen jälkeen.

Kesää kaikille!

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 11. toukokuu 2016 kello 17:13

Beat-kuoron eiliseen kevätkonserttiin Kaupungintalolla on hyvä lopettaa tämä bloginpito taas kesän ajaksi. Kuoro esiintyi 13 tytön vahvuudella ja harkitun monipuolisella ohjelmalla. Enkunkielinen poppihan heiltä sujuu, tämä tiedetään ennestään. Nyt oli kiintoisaa kuulla millaisen käsittelyn heiltä saavat vanhan ajan kevätlaulut. Hyvin lauloivat, ilman kommervenkkeja. Kiitos tästä kuuluu tietysti myös Jaanalle, joka on saanut nuoret motivoiduksi ulos heidän mukavuusalueeltaan. Kuoron on hyvä laulaa monenlaista, silloin kehittyy ja voi myös löytää oman erityislaatunsa.

Beat esitti osan lauluja säestyksettä, jolloin sen kirkas sointi pääsi parhaiten esiin. Parissa laulussa yllättäen yksi kuorolainen soitti ukulelea. Sitä katsellessa heräsi mielihalu, että tuota minäkin voisin kokeilla. Ukulelella pääsee helposti soittamisen alkuun ja sen äänikin on mukavan hyväntuulinen. Lisää rohkeutta vain Beatin hawaijinkitaristin otteisiin. Turha ujous pois, kun kerran osaa!

Tunnin mittaisen konsertin lopulla yksi tytöistä alkoi voida pahoin ja joutui syöksymään salista kättä suun edessä pidellen. Muut eivät menneet paniikkiin – konsertin otsikkohan oli ”Kevät, ei paniikkia” – vaan jatkoivat tyynesti loppuun. Hyvin veivät läpi pitkän ohjelmansa – ja ulkoa tietysti. Jossain kohdin häivähti epävarmuutta tekstissä, mutta se on pieni (ja korjattavissa oleva) kauneuspilkku muuten onnistuneessa esiintymisessä.

Toivon Beatille hyvää jatkoa ja intoa nostaa rimaa entisestään. Ja meille kaikille maestralaisille aurinkoista, leppeästi svengaavaa kesää Bobby Darinin laulaman Lazy River’in sävelin. Jos ei tämä nosta sykettä niin ei mikään! https://youtu.be/46b4ur66TLs

– Ehkä nähdään sataman yhteislauluilloissa; ohjelma ainakin on mitä houkuttavin…

Kommentoinut Jaana Turunen 16. toukokuu 2016 13:25

Kiitos Marita taas kerran postauksistasi! Välitän tämän postauksen myös Beatin laulajille, jotka tekivät hyvää työtä taas kerran. Ensi vuosi on Beatin 5-v juhlavuosi ja hienot on suunnitelmat!

Yhteislaulua kesäillassa

Käyttäjän Jaana Turunen lähettämä 2. toukokuu 2016 kello 12:00

Mitä olisi kesä ilman yhteislaulua?

Näiltä osin kesän pelastaa Lauluklubi Maestran yhteislauluillat, joihin kokoonnutaan maanantaisin klo 18 heinäkuun ajan. Lauluillat järjestetään Satamankulmassa (Tulliportinkatu 1), joten sää ei tilaisuuksia säikytä.

Jokaisella yhteislauluillalla on oma teemansa:

4.7. Oi niitä aikoja! – Ihania ikivihreitä
Suosittuja lauluja vuosikymmenten varrelta. Ikivihreiksi kutsutaan lauluja, jotka ovat jääneet elämään, eli joiden suosio ei ole laskenut uutuudenviehätyksen haihduttua.

11.7. Besame mucho – Ulkomaisia sävelmiä
Musiikki käännösiskelmineen on ollut kansainvälistymisen airut ja uusien tuulahdusten tuoja aikana, jolloin uutuudet kuultiin radiosta!

18.7. Hopeinen kuu – Lauluja tanssilavoilta
Lavatanssit ovat vahvaa suomalaista kesäkulttuuria, niiden suosio on uudessa nosteessa. Miten monta suosittua laulua, miten monta romanttista muistoa!

25.7. Sataman valot – Lauluja rannoilta
Vesistöt ja rannat ovat runoilijoiden ja laulusanoittajien ehtymättömiä inspiraation lähteitä. On merta, järveä ja jokea, ne peilaavat koko ihmiselon!

TERVETULOA LAULAMAAN YHDESSÄ!

Liput ovelta 10 euroa (alle 12-vuotiaat maksutta)

Lisätietoja:  Jaana Turunen, 050 5638458, jaana.turunen@maestra.fi

www.maestra.fi

Melkein paketissa

Käyttäjä Marita Jaman lähettämä 29. huhtikuu 2016

Maestran kevätkausi on melkein paketissa. Jäljellä on ensi viikon
laulutunnit, kuoron karonkka ja Beatin konsertti. Sitten kesälaitumille!

Teija piti Jaanan sijasta maanantain Maestra-tunnin. Ohjelmana oli –
eikä taatusti sattumalta – poppia. Kaksi peräjälkeen laulettua biisiä
antoivat oivan esimerkin laulunteon tyylimuutoksesta 1980-luvulta
2000-luvulle: Juice Leskisen Musta aurinko nousee ja Terhi Kokkosen –
Joel Melasniemen Hölmö rakkaus. Juicen teksti on aika tiukkaan
riimitetty ja rytmitetty, Kokkosella riimit ja rytmit ovat vapaampia.
Myös aiheen käsittelyssä on selvä ero – Juice tilittää tapansa mukaan
omakohtaisesti, Kokkonen havainnoi yleisemmin. Tunnilla syntyi
keskustelu siitä, mitä Juice kryptisellä tekstillään lopulta tarkoittaa.
Itse olen aina mieltänyt laulun sanomaltaan lohduttomaksi: Rakkauskaan
ei riitä poistamaan sotia. Voit olla hetken turvassa, mutta ennen
sarastusta musta aurinko nousee…

Olen ennenkin tällä areenalla kehaissut nykypop-tekstien mutkattoman
realistista otetta elämään. Ei itsesääliä, imelöintiä eikä
hämäröintiä
vaan kirkkaita tuokiokuvia todellisuudesta. Tästä pisteet
nyky-biisinikkareille. Mutta sävellyspuolella saundit usein menevät
melodian huolellisen rakentamisen edelle – tuloksena huteraa
sävelhortoilua.

Eilen Maestran kevätlaulajaisissa VINHA esiintyi ensi kerran uudella
nimellään. Viiden laulun settimme sujui nätisti, tekstitkin kuta kuinkin
Teijan huulisynkkausta seuraten. Tintarellassa kyllä pistelin vähän
omiani, kun se ”che fa bianca la tua pelle / ti fa bianca tra le belle”
säepari ei millään ilveellä tarttunut nuppiini. Jaanan johdolla sitten
yhteislauloimme perinteisesti kevät- ja kesälauluja. Mutta Anttilan
keväthuumauksen ”Katso isi tanssii, hän morsian on kai – – ” säkeistö
puuttui screeniltä kuten viime vuonnakin. Hihi, perinne sekin?

Jaana antoi minulle kauniin Pink Kiss -ruukkukukan vastalahjaksi näistä
löpinöistä ja muusta mukana hoo-saamisesta. Kiitos!! Nyt parvekkeellani
on muutakin kuin katupölyä.

Menkää immeiset Beatin konserttiin Kaupungintalolle 10.5. Teineillä on
tosi kiinnostava setti!

Suomalaisia ääniä

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 21. huhtikuu 2016 kello 15:47

TV Nelosen Voice of Finland -laulajakisa on enää finaalia vailla. Kaikki neljä finalistia ovat tällä kertaa naisia ja kiinnostavasti erilaisia laulajapersoonia. Monta teknisesti valmiimpaa ja hiotumpaa on putoillut matkan varrella, mutta näissä voittoa kärkkyvissä on ”sitä jotakin”, mikä menee ohi tekniikan. Meri Vahtera edustaa tyylipuhtaasti iskelmälinjaa, taitava Suvi Åkerman hätkähdyttää syvällä Tanita Tikaram-äänellään, Riikka Jaakkola on raikkaan rouhea rokkimimmi ja pakistanilaistaustainen Ilona Gil säteilee vahvaa läsnäoloa. Mikä hämmästyttävintä, kaksi viimemainittua ovat  vain 16-vuotiaita ja silti löytäneet jo tyylinsä laulajina. En edes yritä veikata voittajaa – kansa päättää, ja kansa voi yllättää.

Yle Teemalla jatkuu Klassinen Suomi -dokumenttisarja. Kehotan ehdottomasti katsomaan! Kukin jakso käsittelee suomalaista klassista musiikkia, sen tekijöitä ja esittäjiä eri kantilta. Esillä ovat jo olleet mm. musiikin opetus, voimallinen lauluharrastuksemme ja Suomen ”kapellimestari-ihme”. Ohjelman suola ovat muusikoiden eläväiset puheenvuorot, jotka samalla jakavat tietoa viihdyttävässä muodossa. Sarja on samaa taattua laatua kuin aiempi Iskelmä-Suomi.

VIMMAn uusi konserttiohjelma etenee hitaasti mutta varmasti. Heti kun Jaana pääsee irti pianosta, me kaikki skarppaamme ja laulamiseen tulee lisää sähköä. Tosiasiahan (ainakin minusta) on, että kuoro kuulostaa parhaalta a cappella, ilman säestystä. Piano on hyvä ja välttämätönkin alkuvaiheessa tukiessaan tempossa ja äänissä pysymistä. Mutta esiintymistilanteessa siitä pitäisi voida luopua – paitsi milloin soitin on olennainen osa sovitusta. Toivon että harjaannumme niin, että pystymme esittämään valtaosan Unikuvia-lauluistamme vain Jaanan maagiset kädet johtotähtenämme. Se nostaisi meidät uudelle tasolle edellisen Pihapuu-projektimme jälkeen.

VINHAn esiintymiset Kevätlaulajaisissa ja mahdollisesti myös VIMMAn kevätkaronkassa taitavat vielä vaatia Teijan pysymisen pianon takana.  Olemme sen verran kokemattomia yhtyelaulajina. Mutta eiköhän mekin tähdätä tulevaisuudessa puhtaaseen a cappella-lauluun, jossa yhteissointi pääsee täyteen kukkaansa. Se onnistuu, kun harjoitellaan, harjoitellaan ja harjoitellaan… (Ja tämä ei tietenkään sulje pois mahdollisia keikkoja bändin kanssa!)

Valoa näkyvissä

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 14. huhtikuu 2016 kello 21:01

Viime lauantaina näin Tuomiokirkossa Kivi kiveltä -näytelmän, joka elävöitti 200-vuotiaan jyhkeän kivikirkkomme historiaa. Esitys oli onnistunut kooste faktaa, huumoria ja vakavuutta sekä hienoja musiikkinumeroita. Viimemainituista vastasi kanttori Anna Pöyhönen, joka näytelmän eri vaiheissa soitti harmonia, flyygeliä ja kirkon kuoriurkuja – ja ennen kaikkea lauloi kuin enkeli. Ihana ääni!

VIMMAn Unikuvissa alkaa jo olla valoa näkyvissä: Vaikeimpienkin laulujen stemmat ovat Jaanan sinnikkään harjoituttamisen myötä selkenemässä. Huomasin tämän, kun käytiin läpi Rautavaaran Lähtöä – enää se ei olekaan täyttä kaaosta. Korealainen kaanonkin alkaa hahmottua kokonaisuutena, kun osat loksahtavat kohdilleen. Harjoitteleminen tuntuu heti mukavammalta, kun on jyvällä siitä mitä ollaan tekemässä ja mitä kohti pyrkimässä. Alkuvaiheessa tässä silti vielä ollaan, mutta raskain sokkohapuilu on takanapäin.

VINHAkin (siis isoilla kirjaimilla tämäkin!!) harjoittelee esiintymistään Kevätlaulajaisten ”lämppärinä”. Viisi laulua on työn alla ja ahkerasti niitä viilaamme Teijan johdolla. Teija innostaa, yllyttää ja vaatii meitä laulamaan tarkasti ja jämptisti, kuten pitääkin. Tasapainoinen  yhteissointi on tavoitteemme – ilman sitä emme ole lauluryhmä vaan sattumoisin yhdessä laulava porukka. Ja siinä on VINHA ero!

Amerikan populaarimusiikin kertauskurssillani olen edennyt bluegrassiin. Rytmikkäästi helisevät banjot, pelimanniviulut ja venyvällä nasaaliäänellä lauletut simppelit melodiat muodostavat hyväntuulisen kokonaisuuden. Jos joku on sattunut näkemään Coen-veljesten mainion leffan Voi veljet missä lienet,  tietää millaisesta musasta on kyse. Ostin aikanaan ekan bluegrass-levyni Hämeenlinnassa Vexi Salmen ja Irwinin putiikista, ja nyt on tuokin rahiseva Lester Flatt & Earl Scruggs -EP päässyt kuunteluun vanhasta kaljakorista, jossa 45-kiekkojani säilytän.

Kirja on jo melkein lopussa, jäljellä enää Nashvillen uusi soundi ja rockabilly. Mutta ei hätää, seuraava kirja on jo jonossa: Kaupungin syke, joka kertoo rock’n’rollin varhaisvaiheista.

Täyttyivätkö odotukset?

Käyttäjän Sakari Konttinen lähettämä 4. huhtikuu 2016 kello 19:39

Jo viime syksynä varattu ja hyvissä ajoin maksettukin matka Kansallisoopperaan katsomaan/kuulemaan paljon puhuttu ja hypetetty Oopperan kummitus on nyt tehty.

Matka oli kaikin puolin mukava, sää suosi, aikataulut pitivät. Mukavaa matkaseuraa, illallinen todella hyvä, edelleen mitä mukavimmassa seurassa.

Itse oopperasta.

Henkilökohtaisesti tuntuu siltä, että jotain jäi puuttumaan. Oliko odotusarvo liian suuri.

Koko esityksen ajan tuntui siltä, että jotain puuttuu, edellenkään en tiedä mitä.

Laulajat olivat todella hyviä, Rusanen eturivissä, mutta missään vaiheessa ei tullut sellaista tunnetta, että olisin näkemässä ja kuulemassa jotain todella suurta.

Paluumatkalla Eila kertoi, että mm Carlottan roolin laulanut Kaisa Ranta oli kommentoinut esityksen olleen poikkeuksellisen hyvän. Jos näin on, olisinko jonkun muun näytöksen jälkeen ollut pettynyt. Nyt en sitä ole, mutta en ehkä saanut sitä, mitä odotin.

Kommentoinut Pertti Antero Sormunen 5. huhtikuu 2016 21:15

Puhut Sakke asiaa eli olen samaa mieltä kokonaisuudesta. Pidin todella pääosan esittäjien laulusta, mutta muiden osien esittäjien laulu ei saanut väristyksiä aikaan. Liekö ollut jopa tarkoituskin?? Sekavat kilpalaulut isolla porukalla toivat mieleeni joita kuinkin vaaliväittelyn, jossa koko porukka huutaa keskenään kilpaa, eikä kukaan saa mistään selvää.

Ensimmäinen erä meni tosin taistellessa vatsakipuja ja möyrimistä vastaa, olisiko vihersalaatin aineosa sisältänyt laktoosia. En kuulemma ollut ainut samasta vaivasta kärsinyt. Tästä tuli (ooppera)oppia sen verran, että seuraavalla kerralla en syö ennen esitystä. Toinen erä oli jo huomattavan helppo seurata.

Tunnetasolla mulle enempi antoi perjantai-iltana kuulemani ja näkemäni Maaninkalaisten kansalaisopiston lasten ja nuorten pianoesitykset Maaninkajärven koululla. Olivat hienoja, vaikka esittäjiä selvästi jännitti ja varsinkin ujostutti pianon äärelle tulo ja sieltä poistuminen.

Odotellaan Maestran hyvää seuraavaa matkaa ja sinne hyvää matkaseuraa!

Salskea kummitus

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 3. huhtikuu 2016 kello 22:00

Nyt on pitkään odotettu reissumme tehty! Maestra-poppoo kävi viikonloppuna Helsingissä katsastamassa Oopperan kummituksen. Oman kylän poika Ville Rusanen lauloi meidän iltanamme nimiroolin – ja upeasti lauloikin. Me haukoimme henkeä ykkösparven istuinsijoillamme. Korvia hyväili myös naispääosan laulaneen virolaisen Hanna-Liina Võsan suoritus. Ei heikkoa lenkkiä muutenkaan, tietenkään, Kansallisoopperassa kun oltiin.

Olin erityisen utelias näkemään tämän tulkinnan, koska olen nähnyt originaaliversion Los Angelesissa 1991, ja tiesin että säveltäjä ja hänen yhtiönsä ovat tällä kertaa antaneet ohjaajalle vapaat kädet. Sellaista ei Lloyd Webberin kohdalla yleensä tapahdu, vaan tuotannot ovat kaikkialla alkuperäisen klooneja. Rahasta tietenkin on kyse – koko paketin myymällä tienaa paremmin. Brittimusikaalin kultasormella tosin ei liene punnista pulaa, hänen teoksistaan kun tuppaa tulemaan megahittejä.

Miten nyt vertaisin näitä kahta Kummitusta toisiinsa? Losin versiosta muistan kaksi erityisen vaikuttavaa yksityiskohtaa: lavan alta taianomaisesti nousseet oikeat, isot palavat kynttilät, joiden lomitse Kummitus ja Christine lipuivat veneessä, ja valtavan kristallikruunun romahtamisen katosta suoraan keskelle näyttämöä henkilöiden paetessa alta viime hetkellä. Se pelästytti katsojankin oikeasti. Ja Kummitus itse oli uhkaavan synkeä ja rujo. Hahmon arvoitus säilyi siihen hetkeen asti, kun Christine paljasti hänet tempaamalla naamion hänen kasvoiltaan. Kohtaus oli paljon rajumpi kuin Kansallisoopperassa.

Niin komeasti ja sävykkäästi kuin Rusanen lauloikin, kaipasin hänen hahmoonsa uskottavampaa hylätyn epätoivoa. Miten noin salskeaa nuorta miestä on kukaan voinut inhota ja syrjiä? Ei kasvoissakaan (ainakaan parvelta nähtynä) ollut mitään vastenmielistä. Voin kuvitella että ohjaaja ei halunnut mennä ”helpon kautta”, mutta silti… Tämä Pariisin vanhan oopperatalon kellarikatakombeissa lymyävä desperado oli oudon hyväkuntoinen.

No, nämä ovat lillukanvarsia, kun Kansallisoopperan esitys musiikillisesti ja visuaalisestikin oli erittäin hieno. Yhden mieltä vaivaamaan jääneen kysymyksen haluaisin silti selvittää: Mitä Christine antoi Kummitukselle musikaalin loppukohtauksessa? Kummitus sai häneltä jotain käteensä ja – fiuh, päätti jättää nuoren parin (Christinen ja varakreivin) ja koko oopperan väen rauhaan ja haihtui kimallepilveen. Mitä siinä oikein tapahtui??

Olen nähnyt Lontoossa Andrew Lloyd Webberin musikaalit Starlight Express, Cats ja Sunset Boulevard, kaikki huikeita esityksiä ja huikeaa musiikkia. Se mies haistaa hienot aiheet ja osaa punoa niistä huipputason musiikkiteatteria. Riuduttavan kauniiden melodioiden luojana hän on mestari vailla vertaa. Suurin elossa oleva musikaalisäveltäjä, sanoisin.

Kommentoinut Marita Jama 6. huhtikuu 2016 18:20

Käsiohjelman juoniselosteesta ilmeni, että Kummitus jossain vaiheessa antoi Christinelle sormuksensa – joten se pieni esine loppukohtauksessa oli tietenkin tämä sormus. Mutta tekijöille moitteita siitä että sormuksen antaminen tehtiin niin vaivihkaa, ettei me katsomossa sitä edes huomattu, eikä näin myöskään voitu tajuta sen palautusta. Näyttämöllä pitää tarinan kannalta tärkeät jutut tehdä niin isosti että katsoja takuulla ne huomaa ja ymmärtää!!

Kommentoinut Pia Hakkarainen 6. huhtikuu 2016 13:12

Täysin samoja ajatuksia Hannan kanssa oopperan parhaista paloista! Lopussa varmaankin kummitus sai syanidi-paukun, jonka pisti kurkustaan alas kituliaan ja surullisen elämänsä päättämiseksi… Siihen loppui hänen ”helvettinsä”. Oliko synkkä ratkaisu? 😉

Minä olen nähnyt tämän kummituksen Lontoossa joskus vuosikymmeniä sitten. Mielestäni tämä oli parempi. Toki lavatekniikka on kehittynyt vuosien mittaan ja kansallisoopperalla on meidän veromarkkojen ansiosta pelimerkkejä panostaa lavastetekniikkaan enempi kuin Lontoon piskuisella teatterilla. Joka kyllä omalla ahtaalla intiimillä olemuksellaan antoi elämykselle oman leimansa. Hieno reissu taas kerran. Kiitos!

Kommentoinut Hanna Turkki 4. huhtikuu 2016 20:06

Samaa mieltä olen kuin Marita, komea oli esitys ja reissu oli kaiken odottamisen arvoinen! Rusanen Kummituksena veti komeasti, ja oli välillä niin pahis että selkäpiitä karmi. Ja Christine kuulosti ihanalta, niin kaunis ääni!

Itselleni jäi vaikuttavimpana mieleen porraskohtaus, jossa Kummitus vie Christinen ensi kerran kellariloukkoonsa. Liikkuvat portaat ja Kummituksen ja Christinen ilmestyminen sitten ihan eri puolelta kuin mihin menivät…taianomaista kerrassaan! Itselläni leuka loksahti kun sitä katsoin, oli se niin hienon näköistä. Kummituksen kellariloukko oli myös vaikuttava, punainen vuode oli piste iin päällä.

Toinen itseäni erityisesti koskettanut kohtaus oli Christinen laulu jossa hän ikävöi isäänsä. Myös uudenvuoden naamiaisjuhlat näyttivät hienolta, kun väkeä oli lavalla paljon ja suuri kuoro lauloi. Paljon muutakin mieleenjäävää oli, soutamiskohtaukset sumuineen, rakastavaisten laulu katolla, ja Charlotta suurena oopperadiivana oli mainio! Kattokruunukohtaus oli myös sykähdyttävä, mutta olisi siinä enemmänkin voinut olla näyttävyyttä. Ehkä turvamääräykset esityksissä on niin tiukkoja, että pauketta, poksautuksia ja lieskoja ei voinut olla enempää!

Tarinasta olin etukäteen ajatellut, että juttu on klassinen kolmiodraama, mutta enemmän se jäi minulle mieleen Christinen kasvutarinana. – Ja se loppukohtaus, minä en myöskään nähnyt mitä Christinen ja Kummituksen välillä siinä tapahtui, mutta kimaltelevasta tähtipölystä ymmärsin, että Kummitus oli häipynyt…

Se on VINHA!

Käyttäjän Marita Jama lähettämä 25. maaliskuu 2016 kello 20:00

Lauluryhmä äänesti keskiviikkona nimekseen VINHA. Sanan ovat löytäneet käyttöönsä myös monet yhteisöt ja firmat, mutta sekaannuksen vaaraa ei liene, kun me olemme tiettävästi ainoa sen niminen laulupoppoo. – Kävi muuten ilmi, että Teija on joskus muinoin käynyt minun tanssitunneillani. Voi hämmästys! Minulla ei ole siitä pienintäkään muistikuvaa. Niinhän se on, että ”apinan tuntevat kaikki mutta apina ei tunne ketään”.

Jos kelataan edelleen viikkoa takaperin, tullaan tiistaihin ja Nuottikouluun. Nyt on sitten koettu paniikkikohtaus kesken tunnin: Äkkiä en tajunnut taululla olevista merkeistä mitään enkä osannut hahmottaa, pitikö laulaa ylös vai alas. Nupissa löi tyhjää – onneksi se meni pian ohi. Nuottikoulu muuten on jäämässä syksyllä pois ja tilalle tulee teematunti. Minä kyllä ottaisin mieluummin musiikkiopin, se olisi hyödyllisempää kuin sinänsä kivat teematunnit. Mutta pomo päättää.

VIMMA sai tällä kertaa hiukka kepeämmät treenit, kun jammailimme aboriginaali- ja inkkarikaanoneita. Ne ovat hauskoja eivätkä vaadi niin hirmuisia aivoponnistuksia kuin esim. Lähtö ja Suen synty. Lähtö on vaativaa nykymusiikkia, Suen synnyssä taas soolojen tarkka ajoitus pistää lujille. Saa nähdä miten alttosusi pärjää…

Maestralaulajissa kolutaan vihonviimeisetkin viisut Hopeisesta laulukirjasta. Nyt osui mukaan minulle rakkaan Evert Tauben Min älskling (tosiaan tunnen nämä paremmin på svenska). Arvailtiin onko sen keinuva rytmi rumbaa vai mitä. Lattarivaikutteilla on kyllä vahva sija kaukomeriä seilanneen merimies-trubaduurin tuotannossa.

Palmusunnuntain Matteus-passio soi upeasti, vaikka solisteista Soile Isokoski ja Olavi Hautsalo olivat joutuneet perumaan tulonsa. Anna Kristiina Kaappola ja Jouni Kokora hoitivat sijaisina homman kotiin. En ole ennen tätä passiota kokonaisuudessaan  kuullut, niinpä minut yllätti useaan kertaan toistunut virren Oi rakkain Jeesukseni melodia. Eihän se oli Bachin! Teoksessa on ilmeisesti ajan tavan mukaan hyödynnetty vakiintuneita kirkkosävelmiä. Toinen minkä tunnistin oli iki-ihana alttoaaria Erbarme dich. Sekä teos että sen esitys olivat syvällekäyvä elämys, joka ei hevin unohdu.

Kommentoinut Marita Jama 30. maaliskuu 2016 16:11

Juu näinhän se tietty on, että asiakkaista riippuu firman tarjonta. Siis meitä hulluja sisupusseja tarvittaisiin lisää nuotinlukuun! – Ymmärsin että ”kasaria” on myös toivottu teemoihin, laskettaneenko Juice siihen? Laulelmat, mistä tahansa maista, olisi myös kivoja. Siis näitä jotka eivät ole iskelmiä eikä klassista vaan siltä väliltä. Toivonpa siis niitä!

Kommentoinut Jaana Turunen 29. maaliskuu 2016 14:35

Vinha on hieno nimi!

Pomo päättää, mutta sen perusteella, mitä eniten toivotaan. Siksi nuotinluku jää tauolle ja teematunnit palaavat. Kaikkea kun ei saa kerralla. Teema-toiveita voi laittaa vielä tulemaan. Tähän mennessä on toivottu etnoa, Juicea ja klassista. Neljä teemaa mahtuu yhteen vuoteen.