Mennyttä ja tulevaa

Kansalaisopiston karaokeryhmät viettivät eilen pikkujouluaan – mitenkäpä muuten kuin karaokelaulun merkeissä. Ei kuitenkaan ravintolassa vaan Puistokartanon tutussa musaluokassa. Tutkimusmatkani tähän supersuosittuun lajiin on ollut ihan jees, joskaan aktiivista karaokeharrastajaa minusta ei ole kuontunut. Mekaaninen säestys on mekaanista säestystä vaikka voissa paistaisi… Jännittävintä on aina se millainen sovitus kajareista kajahtaa, kun tarttuu mikkiin. Voi tulla raikkaan tyylikäs, omituinen tai (useimmiten) sovinnainen, johon sitten täytyy oma laulaminen sopeuttaa.

Missä piilee karaoken suosion salaisuus? Luulen, että meistä yksinkertaisesti vain on kiva leikkiä hetki lavatähteä ja esittää biisimme samanhenkisten hyväksyvässä seurassa. Jokaista laulajaa kannustetaan, taitotasosta riippumatta, ja parhaat yltävät varsin vaikuttaviin suorituksiin. Mukava hobbyhan se on, kehittäväkin.

Aion jatkaa Puistokartanolla myös kevään, seikkaillen eri tyylilajeissa ja nauttien vapaudesta laulaa hetken tunnelman mukaan. Improvisoidakin voi, mikä tässä yhteydessä yllätti minut. Välisoittojen päälle voi laulella omiaan ja poikkeilla videon ehdottamista sanarytmityksistä. Säveliäkin voi muunnella. Kokeilen kuinka paljon formaatti sietää ”kurittomuuksia”.

Ei ehkä ollut maailman briljantein idea pistää VIMMA opettelemaan joululauluja kesken spirituaalien. Mutta hyvä tarkoitus kai on, että VIMMA saa mainosta esiintymällä Maestran joululaulajaisissa. Nyt kaihertaa joululaulujen oppiminen ulkoa tätä yhtä ainokaista esitystä varten. Niin kuin ei tässä jo muutenkin olisi tarpeeksi askaretta spirituaalinipun kanssa… Mutta näin tehdään ja mutinat seis.

Loppukeväästä 2019 juhlitaan Maestran 10-vuotistaivalta ja VIMMA esittää kimpun lauluja vuosiemme varrelta. Jännä nähdä, mitä biisejä Jaana valitsee. Ensimmäisessä varsinaisessa konsertissamme keväällä 2013, silloin vielä nimellä Kuopion Maestralaulajien kuoro, esitimme eri aiheisia lauluja, jotka ylipäänsä oli saatu esityskuntoon. Teeman tapaistakaan ei vielä ollut. Sitten syntyi VIMMA ja alkoi kunnianhimoisempi ohjelmansuunnittelu.

Keväälle 2020 pitäisi saada aikaan ”paras ikinä” juhlaohjelma, kun kuorotoimintamme täyttää 10 vuotta. Siinä riittää ideariiheilyä ja pähkäilemistä. Mutta eiköhän jotain päräyttävää keksitä. Kunhan ei prässätä vaan annetaan ajan kulua ja aivojen tuulettua. Parhaat jutut syntyvät pakottomasti, kuin puolivahingossa.

Tämän kirjoitti jamatar 30.11.2018

 

 

Suosituin vai taitavin?

TV:n Tanssii tähtien kanssa ei ole lauluohjelma – paitsi laulusolistiensa Johanna Förstin ja Sami Pitkämön osalta. Molemmat ovat tuhattaitureita, joilta luontuu mikä tyylilaji ja äänenkäyttötapa tahansa. Silti he eivät ole suuren yleisön lemmikkejä kuten eturivin poplaulajat. Ennen tanssiohjelmaa minäkään en tiennyt näistä kahdesta mitään. Suosittu tanssishow on nostanut heidät valokeilaan, mutta popparit ajavat yhä ohi kansansuosiossa. Miksi ihmeessä?

All-round-laulajien kuten Försti ja Pitkämö taitoja ihastellaan, mutta heitä ei faniteta. He eivät ole ”tuotteita”, eivät rakennettuja, tunnistettavia idoleja. Ei Förstiä ja Pitkämöä tanssikisassakaan paljon näytetä eikä pidäkään, sillä pääosassa ovat toki tanssijat. Tässäkin kisassa, kuten esim. Voice of Finland -laulukisassa minua on närästänyt juontajien estoton tapa kannustaa yleisöä äänestämään ”omaa suosikkia”, ei häntä jota pitävät taidoiltaan parhaana. Paremmuudesta kisataan, tavallaan, mutta kyse on suosion mittaamisesta. Tällä meiningillä paras ei välttämättä voita vaan se josta tykätään eniten, ehkä aivan eri syistä kuin taitojen puolesta.

Tämä on niin väärin, niin väärin niitä oikeasti parhaita kohtaan. Paremmuutta tosin ei kevyessä musiikissa voi absoluuttisesti määritellä. Mitä mahtaisi tapahtua, jos juontajat alkaisivatkin usuttaa kansaa äänestämään parasta, ei suosikkia. Luulenpa että kansa jatkaisi vanhaan malliin, sillä tunnetasolla suosikki on aina paras, vaikka omin silmin näkisi ja korvin kuulisi että taidoissa on puutteita. Suosikkiasemaan pääsy on mystiikkaa; tyypissä täytyy olla säteilyä – vetovoimaa, luonnetta, läsnäoloa. Eikä hän tietysti ihan toope saa laulajanakaan (tai tanssijana) olla.

Försti ja Pitkämö ovat kovan tason ammattilaisia, jotka eivät ole välittäneet rakentaa itselleen tähtihabitusta. Heille riittää että alalla arvostetaan ja me vanhat diggarit ihailemme heidän loistavia tulkintojaan mistä tahansa biisistä, mikä eteen lykätään tanssijoiden säestykseksi. On näitä huippulaulajia muitakin, vaikkapa Ikosen sisarukset Aili ja Osmo, joita heitäkin näkee televisiossa – mutta ei pop-listoilla.

Poplaulajat ovat kaupallisia. Heidän hommansa on myydä, ja sillä silmällä heidän musiikkinsakin tehdään, usein kimppatyönä. Voice of Finlandin tapaisissa kykykisoissa löydetyt lahjakkuudetkin syötetään tähän mankeliin. He menettävät tuoreutensa mutta parhaassa tapauksessa saavat sen mitä himoavat – menestyksen. Ainakin hetkeksi. Onko se sen väärtti?

Suosio on oikullinen, mutta saavutettu taito kestää. Soisin, että taito arvostettaisiin ohi pinnallisten suosikkiominaisuuksien.

Tämän kirjoitti jamatar 23.11.2018

 

Laulua teatterissa

Kuopion kaupunginteatterissa esitetään tosipohjaista näytelmää nimeltä Suurenmoista! Florence Foster Jenkinsistä, rikkaasta naisesta joka rakasti laulamista mutta ei osannut laulaa. Näyttelijältä rooli edellyttää taitoa laulaa ”oikein väärin”. Parodian puolelle ei saa luiskahtaa, sillä tarkoitus ei ole pilkata vilpitöntä Florencea, joka konsertoi nuotin vierestä täysin sydämin. Virpi Rautsiala teki roolin suurenmoisesti ja tuhosi loppuhuipennuksena Mozartin Yön kuningattaren aarian loisteliaasti.

Näyttelijöiden Cantores Actores -kuoron joulukonsertti teatterin Minna-näyttämöllä sisälsi kimpun tuttuja joululauluja hartaista kepeisiin. Vakavahenkisen alun jälkeen tonttulakit pistettiin päähän ja esitys sai lisää leikkisiä sävyjä. Räppäävä joulupukki oli hullunhauska yllätys, ja enpä olisi ikinä osannut odottaa kuulevani Silent Night -laulua gospelsovituksena. Se toimi aivan mahtavasti! Näyttelijät osaavat laulaa, mutta heidän laulamisensa painottuu aina enemmän tulkintaan ja tekstin esiin tuomiseen. Niinpä kuoro oli täyden puhdassointisuuden sijasta ryhmä taitavia yksilöitä, jotka tarjosivat meille katsojille nautittavan ja paikoin riemukkaan shown. Toivottavasti saamme teatterilaisilta joulukonsertin ensi vuonnakin ja siitä eteenpäin.

Tiistain kuorotekniikassa oli jodlausharjoitusten vuoro. Jaana näytti miten sen voi tehdä oikeasti tai feikaten. Minulta se syntyy tahattomasti, kun äänessä on tarpeeksi volyymia. Treenaamalla nuo kiksaukset eli äkilliset äänirekisterin vaihdokset voinee oppia hallitsemaan kuten esim. kantrilaulajat ja tässä lajissa suvereeni M.A. Numminen. Jodlaus olisi makea tehokino – ja yllättävän monipuolinenkin, kun ajattelee miten värikkäästi laulajat sitä käyttävät.

Joululaulutreenin jälkeen VIMMA sai uuden spirituaalin Down in the Valley to Pray, joka on tuttu Coen-veljesten hulvattomasta vankikarkurileffasta Voi veljet, missä lienet. Elokuvassa harras laulu yhdistyy kutkuttavan koomisiin juonenkäänteisiin. Me esitämme sen tietenkin totisella naamalla – joskaan pieni pilkkeen poikanen silmäkulmassa ei liene pahasta. Esitys joka elää ei ole koskaan kuolemanvakava!

Tämän kirjoitti jamatar 18.11.2018

 

Kuorokoulussa

Eilen (lauantaina 10.11.) oli Jynkän koululla Sulasolin järjestämä kuorokoulutus klo 10-14. Osallistujia oli hyvä joukko lähiseudun kuoroista. Kouluttajana meidän Maestra-Jaanamme, joka vei ohjelman läpi erittäin tehokkaasti aikataulussa pysyen. Saimme maistella kuorolaulun eri tyylejä: keskiaika, barokki, romantiikka, pop, etno, gospel, jazz… Lauloimme esimerkkipätkiä kustakin tyylilajista niiden tyypillisyyksiin keskittyen. Tuntui komealta laulaa osana näin isoa kuoroa – etenkin miesäänet, lukumäärältään hyvinkin 3-kertaisina VIMMAAN nähden, soivat muhevasti.

Tällaiset tiiviskurssit, etenkin näin hyvin toteutettuina, ovat todella antoisia. Saimme kertausta ja muistin virkistystä jo tuttuihin asioihin ja paljon uutta tietoa ja apuja omaan laulutekniikkaan. Sain vaikutelman, että muiden kuorojen jäsenet olivat taidoissaan meitä vimmalaisia pidemmällä. Mutta me olemmekin matalan kynnyksen yhteisö, johon kaikki halukkaat voivat tulla kokemaan kuorolaulamisen iloa. Ja myös meillä on edellytykset kehittää taitojamme sekä yksilöinä että kuorona. Käytetään siis tilaisuudet hyväksemme!

Maestralaulajien lyhennetty syyskausi päättyi maanantaina lähes kahden tunnin ”maratoniin”, jossa käytiin läpi Pienen toivelaulukirja 3:n sisältöä niin pitkälle kuin ehdittiin. Olen ennenkin huomannut selvän eron siinä, onko esillä itselleni rakkaita kappaleita vai muita, joihin suhteeni on etäisempi. Laulu voi olla kaikin tavoin hieno ja hyvin tehty, mutta jos se ei kosketa, oma laulaminen jää pinnalliseksi. Esitän eläytymistä mutta tunne ei ole mukana. Se on raskaampaa kuin jos laulan äänielinten lisäksi sydämellä. Sydän taitaakin olla tärkein äänielimeni…

Ymmärrän niitä, joita minun lempparini eivät sytytä. Heistäkin tuntuu tylsältä laulaa sellaista mikä on itselle merkityksetöntä. Olisi kiinnostavaa tutkia maestralaisten laulumieltymyksiä ja miten kukin perustelee mieltymyksensä. Tätä on tavallaan tehtykin Jaanan gallupeissa, mutta ei niin tarkasti kuin minun ajatukseni olisi. Siis että kartoitettaisiin genreittäin kuka tykkää mistäkin ja miksi. No juu, mielihalunsa kullakin. Pääasia että haluja on!

Tämän kirjoitti jamatar 11.11.2018

 

Oopperasta palattua

Anton Tshehovilla on novelli Oopperasta palattua, joka kuvaa nuoren tytön romanttista hurmiota oopperaelämyksen jälkeen. Itse en  ole enää ihan nuori enkä järin romanttinenkaan, mutta hurmioon minut sai eilen Musapirtillä näkemäni Iiro Rantalan ja Minna Lindgrenin ooppera Pikaparantola. Se on moderni teos, mutta Rantalan musiikki on helposti lähestyttävää ja Lindgrenin libretto älykkään huumorin riemujuhlaa. Säveltäjä hyödyntää mehukkaasti oopperan konventioita ja sanoittaja on ripotellut aarioihin lainauksia iskelmälyriikan puolelta. Ovelaa!

Vakavaa aihetta, nykyihmisen addiktioita, Pikaparantola käsittelee terävästi ja samalla lämpimästi. Kaikki roolit ovat uskottavia ja – kissa vieköön – nykyään oopperalaulajat osaavat myös näytellä. ”Kotikylän tyttö” Johanna Rusanen keräsi lopussa tietenkin muhevimmat aplodit, mutta koko joukkue pelasi briljantisti ja ansaitsi yleisön äänekkäät kiitokset. Meitsi intoutui huutamaan bravota, mitä en yleensä juurikaan tee. Sekä Rantalasta että Lindgrenistä olen aina tykännyt, ja nyt yhä enemmän. Tehkää lisää tällaista!

Lisää halutaan myös jazzlaulua Teijan johdolla. Swing-kurssin viimeisessä sessiossa päästimme irti jazz-eläimen itsessämme. Jokainen lauloi valitsemaansa biisiä antaumuksella ja sitten skätättiin vuorotellen sydämen kyllyydestä. Aivan mahtavaa! Ja koko kööri oli sitä  mieltä että tämä ei saa jäädä tähän. Jatkokursseilla voisi tutustua muihin jazzlaulun tyyleihin ja kaivautua aiheeseen yhä syvemmälle. Löytämistä riittää. Maestran pomo Jaanakin on jo saanut kurssista kiittävää palautetta ja sanoo, ettei estettä jatkolle ole – jos vain tulijoita on tarpeeksi ja aikataulut luonnistuvat.

Tekniikkatreenien äänenväri- ja puhtausharjoitteet ovat innostavia ja antavat potkua VIMMA-kuoron kehittymiselle. Yksinkertaisissa mutta tehokkaissa ”Jaakko kulta” -harjoitteissa kuulemme tuloksen omin korvin: Äänet alkavat soida yhteen. Se on myös hauskempaa kuin pelkät yksittäiset ääntö- ja artikulaatiodrillit, joita niitäkin tietysti tarvitsemme.

Kesken laulutreenien mieleeni saattaa pulpahtaa ajatus: Mitä jos en olisikaan aikanaan nähnyt pientä lehtijuttua Avoimen laulukoulun alkamisesta ja lähtenyt mukaan. Ilman Maestraa ja kuoroharrastusta olisin paljoa vailla. Olisinko ehkä keksinyt jonkin muun harrastuksen eläkepäivieni ratoksi? En voi tietää. Mutta tätä en enää vaihtaisi!

Tämän kirjoitti jamatar 2.11.2018

 

Se on jatsii!

Lomaviikolla olin Ricky-Tick Big Bandin & Julkisen Sanan konsertissa – ja kylläpä maistui! Valtteri Laurel Pöyhösen johtama jazzorkesteri ja räppitrio Karri ”Paleface” Miettinen, Lasse ”Redrama” Mellberg ja Tommy Lindgren ovat äkkiseltään aivan eri paria – mutta ei, ne pelaavat yhteen loistavasti. Tulos on herkullinen kombo svengaavaa puhallinjazzia ja millilleen rytmitettyä räp-nakutusta. Räppitrio tulittaa kuin konekivääri, hurjia verbaaliakrobaatteja joka ukko. Jazzissa on draivia ja räpissä myös, joten tarkemmin ajatellen yhdistelmä ei olekaan niin kummallinen.

Teijan swing-kurssilla toteutui se mitä toivoin: Me lauloimme soolona vuorotellen. Ja hienosti meni! Jokaisella oma persoonallinen ote lauluun (Bye Bye Black Bird) ja oma ääni joka ei jäljitellyt ketään muuta. Swing-laulu on hauskaa, luovaa ja musiikillisesti innostavaa. Jazzia laulaessa (tai kuunnellessa) ei ikävysty vaan pysyy hereillä ja valppaana. Ja mitä syvemmälle lajin hienouksiin pääsee, sitä helpompi on lisäillä laulamiseensa omia kujeita ja nauttia vielä enemmän. Tämä kurssi saisi jatkua vielä piiiiitkään… Mutta ensi maanantain sessio on tällä erää viimeinen.

Jaana valitsi VIMMAn jouluohjelmaan kahden sijasta kolme eniten ääniä saanutta laulua. Ne ovat amerikkalainen Joululaulu (Chestnuts roasting…), brittiläinen Walking in the Air iki-ihanasta Lumiukko-animaatiosta, ja kotimainen Joulun odotuksessa. Mukavasti eri tyylisiä. Hämmästyin kun kuulin joidenkin pitävän Joulun odotuksessa -laulua synkkänä. Minulle sen sanoma on aina ollut valoisa; esiin nousee lempeän lohdullinen, lapsenuskoinen ajatus tuonpuoleisesta ”ikuisena jouluna” taivaan kodissa. Tämäkö synkkää??

”Joululaulu” on maailman tylsin nimi joululaululle. Ymmärrän kyllä ettei ”Kastanjoiden paahtaminen avotulella” tullut käännöksen nimenä kysymykseen. Mutta jotain laulun ihastuttavaan tunnelmaan liittyvää olisi suomentaja voinut vaivautua keksimään. Laulu itsessäänhän on hieno – mutta Suomessa sitä ei erota muista samannimisistä.

Näiden kolmen laulun stemmasovituksissa meillä riittää opettelemista. Ja tämä tulee keskelle uusien spirituaalien oppimistalkoita. Hankalaa. Harmittavaa. Mutta totta kai haluamme nämäkin oppia ja esittää. Esityksiä tosin on vain yksi! Odotan hiipivällä kauhulla kevätpuolta ja spirituaaliurakan kasaantumista tammi-helmikuun lyhyille viikoille. Siinä tulee hiki, ehkä itkukin.

– Mutta vielä ei surra eikä itketä. Nyt päästetään Ricky-Tick ja räppärit valloilleen: Se on jatsii! https://youtu.be/i7RcnpMCIP4

Tämän kirjoitti jamatar 25.10.2018

 

Nuoret mimmit

Aiemmin sotkin autuaasti nykypopin Evelinat ja Ellinoorat – mutta en enää, ainakaan näitä kahta, katsottuani tv:n Vain elämää -ohjelman uusinta kautta. Kyseiset nuoret mimmit ovat osaavia biisintekijöitä ja esiintyjiä. Mutta he eivät tee biisejään minulle vaan omalle sukupolvelleen, kuten kaikki kollegansa kautta aikojen. Tunnustan heidän taitonsa, mutta heidän maailmansa ei ole minun. Ja näinhän pitää ollakin. Taiteilijan, myös viihdeartistin, kuuluu puhutella omaa yleisöään tässä ja nyt. Kaikkein parhaista tulee klassikoita, jotka ylittävät ajan rajat. Jää nähtäväksi, miten käy Evelinan ja Ellinooran.

Nuorten popparien musiikillinen anti ei siis osu minuun, kun en ole kohderyhmää. Mutta jotkut nuoret voivat silti saada vanhan rouvan innostumaan. Joku ehkä muistaa minun kehua retostaneen Haloo Helsinki! -bändiä ja sen solistia Elliä. Ei heidänkään laulujensa sisältö minuun osu – mutta se aito rokkimeininki ja kahleeton energia osuu. Kundien soitossa ja Ellin laulussa pulppuaa elämänilo ja kimppamusisoinnin riemu. Elli on edelleen suosikkini näistä nuorista mimmeistä. Bändi on juuri jäänyt tauolle ja Elli valmistelee sooloprojektia. Odotan mitä tulee!

Mikä ero on Evelinan ja Ellinooran tapaisten nuorten pop-mimmien ja Elli Haloon välillä? No tämä: E ja E sekä kaltaisensa tekevät sooloshowta taustabändien kanssa, kun taas Elli ja kundit ovat yhdessä bändi, kaikki lavalla tasavertaisia. E, E ja kumppanit laulavat äänitteillään enimmäkseen tietokonetaustojen kera, Haloo Helsinki! soittaa oikeita soittimia. En sano että tietsikkamusa olisi ”vähemmän” musiikkia kuin perinteinen. Se vain ei sivele minun korviani niin kuin perinteiset soittovälineet.

Keitä toivoisin Vain elämää -ohjelman tuleville kausille? Jos J. Karjalaisen ja Dave Lindholmin saisi suostutelluksi, se olisi jymyjuttu. Mutta epäilen… Toisaalta en olisi uskonut Hectorinkaan koskaan suostuvan. Tai Pepe Willbergin. Nuorista mimmeistä Litku Klemetti ja Vesta ovat tällä hetkellä kiinnostavia. Mutta jatkuuko myötätuuli, kestääkö kantti?

Tämän kirjoitti jamatar 17.10.2018

 

Swingin kutsu

Olen kuunnellut jazzia 60-luvun radiovuosistani alkaen ja, uskallan sanoa, imenyt sen sykkeen sisääni. En voi kuunnella jazzia (tai muutakaan rytmimusiikkia) ilman että jalka alkaa naputtaa ja koko keho elää mukana. Ella Fitzgerald on lajissaan ylivertainen, miehistä diggaan Sammy Davis Junioria, joka tosin on enemmän American Songbook- kuin varsinainen jazzlaulaja.  Ääni hänellä on loisteliaampi kuin Ratpack-kamullaan Sinatralla. Ja tangokin taittuu. Kuunnelkaapa tätä: https://youtu.be/EF-Jwq-LKcg
Frankie-Boyn originaali jää kakkoseksi…

Miksi moinen johdanto? Koska Teijan swing-kurssi alkoi! Meitä on viisi swingin kutsuun vastannutta antautumassa jazzlaulun lumoon. Teija selostaa tyylin perusteita ja teemme siihen liittyviä harjoitteita. Nuottejakin saimme ja kokeilemme laulaa niistä yhdessä. Jazzissa tällainen yhteislaulu tosin on aika mahdotonta, kun jokaisen olisi samalla tarkoitus tehdä omaa fraseerausta ja tulkintaa. Mutta luotsiimme luottaen teemme kuten hän sanoo. Itse laulaisin  mieluiten vuorollani yksin, mutta ymmärrän että kynnys voi olla korkea vähemmän jazziin tutustuneelle. Toivon että kurssin lopulla jokainen uskaltaa – eikä ”mokia” tarvitse pelätä, sillä oppimassahan täällä juuri ollaan.

VIMMAN treenien aluksi äänestettiin kahdesta jouluohjelmaan otettavasta joululaulusta. Jaana oli esivalinnut tusinan verran biisejä joista lauloi ja soitti meille näytteitä. Ehdotin vielä mukaa Wilho ja Impi Siukosen Joulun odotuksessa, ja se pääsikin lopulta kärkiviisikkoon. Kaikki ovat hyviä, joukossa ei yhtään imellystä eikä tingeltangelia. Jaana päättää mitkä kaksi otetaan.

Tekniikkatunnilla tehdään tuttujen juttujen lisäksi sävelpuhtausharjoitteita. Laulamme ryhminä eri ääniä ikään  kuin klusterina, pyrkien tarkasti pysymään kukin omassamme. Korva oppii kuulemaan, sävelmuisti tallentamaan ja äänielimet toistamaan kuullun. Erinomaisen hyödyllistä kuorolaiselle – ja laulajalle muutenkin.

Ensi viikon Maestra syyslomailee. Sen jälkeen Jaana tuo uusia lauluja VIMMA Sings Spirituals -ohjelmaamme. Tähänastiset alkavat jo pikkuhiljaa hahmottua. Sanoja kannattaa myös opetella ettei tule hoppukiire, kun ehkä jo helmikuun lopulla esitämme nämä uudet spirituaalit Kallaveden kirkossa. Täysimittaiset konsertit, mukana ne aiemmat biisit, ovat kai keväämmällä?

Tämän kirjoitti jamatar 10.10.2018

 

Sinisiä säveliä

Alkuviikosta meidät Charles Aznavourin ihailijat tavoitti suruviesti: Ranskalaisen chansonin yksi suurimmista mestareista on kuollut 94 vuoden iässä. Pieni armenialaistaustainen mies teki suuria lauluja ja esitti niitä suurella sydämellä. Ja ääni – sehän oli aivan ainutlaatuinen. Muistokappaleeksi valitsen Aznavourin laulun Hier encore (”Vielä eilen”), jonka monet ehkä tuntevat paremmin suomen- tai englanninkielisinä versioina. Ne eivät, niin hienoja kuin ovatkin, yllä alkuperäisen sielukkuuteen. Tässä linkki: https://youtu.be/bHokx2L1wi4

VIMMAN Harjoitusten edetessä spirituaalien hieno sointimaailma alkaa avautua. Nuo siniset sävelet… mustien lahja valkoiselle musiikille. Jaana on saanut treenivauhtia koskevat terveiset ja vei meitä nyt eteenpäin maltillisesti. Mutta häneltä on myös toivottu että ”ei yhtään nykyistä hitaammin”. Täytä siinä sitten kaikkien tarpeet! Mutta stemmat ovat nyt netissä ja oppiminen helpottuu. Kaltaiseni jähmeä tankkaajakin saa nyt rauhassa kertailla kotikoneen ääressä minkä ehtii, eikä tarvitse moittia johtajaa liiasta livakkuudesta.

Kuoron varmat osaajat eivät ehkä voi kuvitella, miltä tuntuu hiihtää koko ajan perässä ja eksyillä ladultakin tuon tuosta. Se turhauttaa ja käy itsetunnolle. Olenko minä tosiaan näin huono! Mutta se myös sisuunnuttaa opettelemaan. Ja tulee päivä, jona se hankala stemma sujuu ja mieliala kohoaa. En olekaan niin huono! Ja tähän mennessä se päivä on tullut aina. Tulee siis varmasti nytkin.

Olin viikonloppuna erikoisessa konsertissa pääkaupungissa. Helsingin kaupunginorkesteri soitti  Hatrwall-Arenalla tunnettujen pop-puolen solistien kera trance- ja house-biisejä. Kyseinen genre ei ole minun heiniäni, tunnistin biisilistalta vain Aviciin Hey Brother’in ja Daruden Sandstorm’in. Mutta olipahan reipas kokemus! Joka kipaleelle oli rakennettu oma näyttävä valoshow pyrotehosteineen. Solisteista positiivinen yllätys oli Reino Nordin – jäbässä on soulia! Myös Kasmir hoiti hommansa hyvin, ja tietenkin lempiräppärini Paleface. Saara Aalto ei teknisestä taituruudestaan huolimatta minuun kolahda. Liian teflonia. Respektit sinfoniapumpulle, joka soitti normaalityylilleen vierasta musiikkia kaksi tuntia putkeen, ilman välispiikkejä. Ja soitti komeasti!

Kuinka tulin eksyneeksi  moiseen konserttiin? Koska halusin vihdoin tsekata Hartwall-Arenan ja koska tämä hullu konsepti sytytti uteliaisuuteni. Trancen ja housen ystävää minusta ei tullut, mutta aina kannattaa altistaa itsensä uudelle – kuten Teija-maestramme sanoo.

Tämän kirjoitti jamatar 4.10.2018

Harras pyyntö

Vanha tuttumme Riku eli Kallaveden kirkon kanttori Richard Nicholls piti tekniikkatunnin ja VIMMA-treenit Jaanan sijasta. Tekniikassa hiottiin omassa stemmassa pysymistä kolmeksi ryhmäksi jakautuneina. Materiaalina meille ennalta tuntematon spirituaali. Kuorolaulajillehan vahva ja varma stemmalaulu on ydintaito, jota ei koskaan voi treenata liikaa.

VIMMA-harkoissa työstettiin uusia spirituaalejamme, kutakin stemmaa vuorollaan rauhassa läpikäyden, niin monta kertaa kuin oli tarpeen, vaikeita kohtia vielä erikseen viilaten. Tämä oli luksusta! Lauloimme myös paljon ilman pianoa ja hyvin meni. Kuulimme selvemmin mitä lauloimme, ja kapumme kuuli myös, kun hänen ei tarvinnut hajottaa huomiotaan säestämiseen. Lauluja ei vedetty alusta loppuun, vaan keskityttiin alkuosiin. Siitä on hyvä jatkaa, kun alkuihin on saatu tukeva ote. Uskon, että näin pala palalta huolellisesti opetellen opimme tehokkaammin kuin yrittämällä haukata kokonaisuuksia liian nopeasti.

Edellä kerrotusta juontuukin harras pyyntö maestrallemme Jaanalle: Hidasta etenemisvauhtia meidän kanssamme! Kiireen tuntu poistuisi, huolen rypyt siliäisivät otsalta, ja opeteltava aines painuisi levollisesti mieleen. Enkä ole yksin pyyntöni kanssa. Tästä puhuttiin porukalla treenien jälkeen. Toivomme lisää stemmojen toistoja pätkittäin – ei ole niin hoppu päästä laulamaan laulua kokonaan. Harjoitusten tunnelmalle on tärkeää, ettei tarvitsisi kovasti stressata. Aluksi tämä hitailu vie aikaa, mutta se korvautuu jatkossa varmana ja vapautuneena osaamisena.

Kun Maestra-tuntien tarjonta väheni, otin ja menin kansalaisopiston karaokeryhmään. Minuahan ei kyseinen taidelaji ole koskaan järin kiehtonut, mutta nyt otan selvää sen olemuksesta. Onneksi biisilistoilta löytyy popin ja triviaali-iskelmien seasta minullekin mieleistä laulettavaa. Ope Heidi tosin heittää meitä myös mukavuusalueittemme ulkopuolelle, mikä on hyvä. Ensi kerraksi saimme tehtävän valita kukin itsellemme biisin 80-luvulta. Hmmm? Minun osaltani juuri sitä aikaa, kun en perhekiireiltäni paljon uutuusmusaa kuunnellut. Katsotaan mitä löytyy.

Tämän kirjoitti jamatar 27.9.2018