Vielä kerran kabaree

Jaana laittoi ”tippalootaan” (dropbox) ääntä ja kuvaa VIMMAN viimeisistä kabareeharjoituksista. Siis niistä, joissa meillä oli näyttämöpuvut ja bändikin mukana. Tunnelma oli haikean iloinen. Haikea, koska näin hyvästelimme toteutumatta jääneen juhlaohjelmamme – ja iloinen, koska oli niin hauska laulaa kabareeasuissa ja vihdoinkin bändin kanssa. YouTubessa on nyt myös Jaanan editoima mainio kooste kabareemme vaiheista. Siitä näkee mitä olisi ollut tulollaan, jos…

Syyslomaviikon aikana olen pitänyt kertausharjoituksia. Ehei – ette voi arvata! Kävi niin, että kirjastoreissulla törmäsin kahteen teatteri-CD:hen, joita en tiennyt olevan olemassakaan. Kaj Chydenius säveltäjänä kummassakin. Toinen sisältää legendaarisen LAPUALAISOOPPERAN laulut, toinen yhtä legendaarisen SEITSEMÄN VELJEKSEN laulut, molemmat alkuperäisesityksinä. Olen muinoin nähnyt ne Helsingissä ja Turussa – ja kyllä, ne ovat ikonisen maineensa veroisia. Ja näiden laulujen äärellä olen nyt haikean iloisesti kerrannut nuoruuteni huippuelämyksiä.

Vielä toinenkin kertausharjoitus samalta kirjastoreissulta: Erikseen etsimättä sain näppeihini koirankorville luetun, halvalle paperille painetun kirjan BLUESIN TARINA, tekijänä Paul Oliver. Jos on kirjan ulkomuoto vaatimaton, ei ollut ylellistä myöskään niiden miesten ja naisten elämä, joista opus kertoo. Mustat bluesin pioneerit olivat köyhistä köyhimpiä maatyöläisiä, tehtaiden hanttityövoimaa ja kiertolaisia. Mutta he lauloivat ja soittivat bluesia! Tallensivat sinisiin säveliin murheensa ja harvat ilonsa. Kirjan sisältö on minulle osin ennalta tuttua, mutta mieluisaa asiaa myös kertaan mielelläni. Aina tulee vastaan jokin uusi tiedon muru. Ja CD-kokoelmistani löydän helmiä: ”Ahaa, tää on tää!

Tällä viikolla ei ollut Miniatyyri-harjoituksia, koska Jaana oli kipeänä (EI koronaa!), enkä osallistunut Zoomissa palautekeskusteluun, koska en tiennyt siitä. Mutta ensi tiistaina toivottavasti ollaan taas livenä Muisto-laulujen kimpussa. Dum-dum siihen asti!

Tämän kirjoitti jamatar 21.10.2020.

Rytmi ja tahti

VIMMAN korona-ajan kuoroharjoitukset turvavälein ovat tosi haastavia, koska emme kuule toisiamme kunnolla. Tahdissa pysyy kun seuraa johtajaa – mutta entäs rytmi? Dum-dumeissa on tärkeää, että stemmat kulkevat oikea-aikaisesti suhteessa toisiinsa. Monrepos’issa naisten dum dumit tulevat miesten puolta hitaampien väleihin, tyyliin yks – KAKS-KOL, jossa ”yks” on miehet. Muisto-laulussa taas naiset iskevät synkoopilla dum-sarjansa miesten tasaisen tikkauksen väleihin. Tai näin minä sen miellän. Musiikkiopillisesti selitykseni lienee päin honkia, mutta… Tärkeintä kai on että asian jotenkin ymmärtää.

Mutta siis. Johtaja määrää tahdin, kun taas laulajien tulisi luoda ja säilyttää rytmi, laulun hengitys. En tiedä miten Jaana kuulee meitä Jynkän hehtaarihallissa. Omalta alton paikaltani kuulen miehiä vähän, sopraanoja huonosti ja omia stemmakavereita takanani tuskin lainkaan. Löydä siinä sitten yhteinen rytmi! Uskon kuitenkin, että tämä kohenee kun varmuutemme näiden uusien laulujen kanssa kasvaa. Kun laulamme itsevarmasti, myös kuulemme – ja aistimme yhteisen pulssin – paremmin.

Yle-tv tarjoili minulle taas kerran mahtavan musiikkielämyksen ja uutta tietoa. Kun brittiläisen glamrock-yhtye Queenin solisti Freddie Mercury kuoli v. 1991, tuntui varmalta ettei kukaan voisi korvata loistokasta Mercurya. Vaan kuinka kävikään: Vuodesta 2012 lähtien bändi on jälleen täyttänyt stadionit uuden solistin Adam Lambertin kanssa. Mies löytyi Queenia ajatellen erittäin yllättävästä paikasta: American Idols -kilpailusta! Teema-kanava näytti Queen-konkarien ja Lambertin kohtaamisesta dokkarin. Ja voi pojat… Lambert ei ole Mercury, mutta hän pärjää täysin omillaan. On ulkonäköä, asennetta ja ennen kaikkea ääntä. Vai mitäpä sanotte tästä: https://youtu.be/mPifrtucHBQ – Ja katsokaa tuota väenpaljoutta! Se tuntuu tänään unennäöltä.

Tämän kirjoitti jamatar 8.10.2020

Beatles vai Stones?

Susanna Vainiola pohdiskeli Popradio-ohjelmassaan rock-musiikin olemusta ja käsitteen laajenemista. Alkuperäinen rock’n’roll on aivan  muuta kuin se, mitä nykyisin rockiksi kutsutaan. Muutos alkoi 1960-luvulla, kun tulivat The Beatles ja The Rolling Stones. Teininä pidin Beatle-poikia harmittomina hauskanpitäjinä, Rollarit taas olivat rumia ja epäilyttäviä. Enpä tiennyt mitä tuleman piti! Siis että ”Kuoriaisista” kuoriutui rock-musiikin uudistajia – ja että ”Vierinkivet” rokkaavat yhä vieläkin.

Popimpaa vai rokimpaa? Täällä Koti-Suomessa voisi kysyä: J. Karjalainen vai Kauko Röyhkä? Omaan ranking-listaani mahtuvat molemmat. Jii on monipuolisempi, mutta Koo on parhaimmillaan todella tylyn hyvä. Mutta rock ei enää ole nuorisomusiikkia; nuorille maistuu pop ja rap. Eipä silti, maistuu räppi minullekin, valikoidusti. Arvostan sitä sanataiteena.

Saatiin koronakevään katkaisema Voice of Finlandkin vihdoin päätökseen. Voittajaksi nousi Juffi Seponpoika, finaalinelikon persoonallisin. Häntä minäkin olisin (siitä joukosta) äänestänyt. Saapas näkee mihin omaperäisyys ja asialliset äänivarat riittävät. Huipulla on ahdasta ja harva yltää kiintotähdeksi.

VIMMAN Muisto-miniatyyrien kanssa ollaan nyt siinä vaiheessa kun pitäisi alkaa jo osata. Mutta kun ei osaa… Syyskuun ja Sunnuntain laulan jo kohtuullisesti. Mutta ne muitten laulujen hyminät ja dumittelut sysäävät minut armotta ammuvainaan nuotille. Se kiukuttaa. Miksi nuottikorva pettää? Siksi kai, että se ei ole tarpeeksi harjaantunut. Ei siis kymmenessä kuorovuodessakaan! Pitää vain odottaa että sävelkeitto kypsyy muistissani. Mutta aikansa se ottaa…

Tämän kirjoitti jamatar 30.9.2020. 

Miten muistaa muistaa

Viiden laulutekstin opettelu ulkoa ei ole iso urakka kahdeksaantoista kabareelauluun verrattuna. Mutta juuri nyt minulla on vaihe, jolloin nuotit vaativat päähuomion. Vaikka osaisinkin tekstit, minun täytyy seurata noita pikku pallukoita nähdäkseni ja painaakseni mieleen miten se ”vaihtoehtoinen melodia” kulkee. Minulle on luontevampaa ottaa haltuun sävelet ennen sanoja.

Siispä tuijotan laulaessa tiukasti nuotteja. Toiset stemmat ovat ”muistiystävällisempiä” kuin toiset. Hankalimpia tässä satsissa ovat sanattomat dum-dumit. Miten voisi hahmottaa niiden polut? Siten, että jaottelee koko dum-dum-köntän neljän tahdin mittaisiin jaksoihin eli ”säkeisiin”, jolloin niistä muodostuu tajuttava kokonaisuus. Se auttaa mutta ei nopeuta oppimisprosessiani, joka kestää sen minkä se kestää. ”Hiljaa hyvä tulee” pätee meikäläiseen.

Turvavälein laulamiseen kuoroharjoituksissa alkaa jo tottua, mutta toistemme kuuleminen on todella haastavaa. Lähinnä sitä kuulee itsensä – ja erityisen kiusallisesti ne epävarmat kohdat, joissa oikea sävel katoaa tykkänään. Kamalaa!! Kun kotona yksin jo osasi mutta joukon mukana ei… Seuraava haaste tulee eteen, kun Jaana jättää pianon kokonaan pois ja laulamme a cappella. Silloin täytyy toden totta muistaa miten ne sävelet (ja sanatkin, tietty) menee.

Onnistuin pääsemään kansalaisopistolle Päivi Wellingin yksinlaulun pienryhmään. Omaksi materiaaliksi otin – kuinkas muuten! – Merirosvo Jennyn. Nyt tehtäväni on laulaa sitä aivan paljaasti, kuin kansanlaulua. Pois kaikki tulkinta ja esittäminen. Näin haetaan tekniikkaa, jonka pitää olla kaiken tulkinnan ja esittämisen pohjana. Erittäin tarpeellista meikämimmille, joka syöksyy aina suin päin ”tulkitsemaan”, vaikka eteeni lyötäisiin Ukko Nooa. Odotan uteliaana mitä tästä kehkeytyy.

Tämän kirjoitti jamatar 24.9.2020.

Vaihtoehtoisia melodioita

Uusia stemmoja opetellessani ajattelen niitä ikään kuin ”vaihtoehtoisina melodioina”. Tämä auttaa hahmottamisessa – mutta ei aina. VIMMAN miniatyyrisarjan Lilja, ruusu -laulussa altto vetää hyvin pitkään yhtä ja samaa ääntä ilman sanoja. Siitä ei ”melodiaa” saa parhaalla tahdollakaan! Ainut tuki on kuunnella mitä muut äänet samaan aikaan laulavat ja napata ne kohdat, joissa meillä altoillakin on melodianpätkä ja sanoja. Ei helppoa, mutta kuulostaa varmasti hienolta sitten kun se on opittu.

Näistä lauluista minulle läheisin on Muistatko Monrepos’n. Tuon puiston käytävillä tuleva isäni talutteli nuorikkoaan (isosiskojeni äitiä) ennen sotaa. Sitä nuorta miestä minä en koskaan tuntenut, sillä minut saadessaan hän oli jo sodankäynyt nelikymppinen. Kun laulu oli muodissa en tätä perhetarinaa tiennyt, kuulin sen siskoilta vasta joskus aikuisiällä. Siitä lähtien Monrepos-laulu tuo aina mieleeni isäni nuorena, siloposkisena ja rakastuneena. Olisi kiva käydä Viipurissa katsomassa, miltä puisto tänään näyttää.

Koronakevät sai minut tarttumaan nuoruuden päiväkirjoihini. Ne ovat joltinenkin lukuelämys! Teinin muistiinpanoissa oli myös musiikilla tärkeä sija. Tein kuukausittain oman ”hittilistan” arvioiden joka kipaleen. Ja skaalaa riitti cool-jazzista Elviksen kautta teinipoppiin. Suhteeni musiikkiin oli jo tuolloin intohimoinen. Vaanin yökaudet Radio Luxemburgia ja jokainen levyostos oli merkkitapaus. Monet listojeni ”hitit” olen jo unohtanut, mutta tosisuosikit eivät ruostu: Dave Brubeck, MJQ, Bobby Darin…

Enää en listoja tee, koska en aktiivisesti seuraa nykypoppia. Mutta mielenkiintoisia tyyppejä sieltäkin pompahtelee esiin, olen huomannut. Ne tekevät lauluja persoonallisella otteella ja esittävätkin niitä omintakeisesti. Sellaiset vähän karut ja karheat ovat minun mieleeni. Ei ulkoista koreutta vaan todenmakuista raporttia elämästä. Tyylit vaihtuvat ja ilmaisutapa muuttuu, mutta musiikki jatkuu ja on voimissaan. Hurraa sille!

Tämän kirjoitti jamatar 16.9.2020.

Miniatyyreja

VIMMA-kuoro käänsi uuden lehden: Alamme valmistaa vartin mittaisia minikonsertteja, joita voi säestyksettöminä esittää missä vain, myös ulkona. Yhteisotsikko on Miniatyyreja, kullakin oma teemansa. Ensimmäinen on Muisto – viisi laulua ko. aiheesta. Tuttuja melodisia lauluja, joiden parissa ”sielu lepää” voimia kysyneen kabaree-ponnistuksen jälkeen. Vaikeusastetta tosin löytyy näistäkin. Rytmilliset dum-stemmat pistävät aivot aluksi ihan kiharalle, mutta kyllä ne siitä taas oikenee… Jaana laittoi jo stemmat nettiin meille avuksi. 

Ylen Areenassa on Kansallisoopperan koronahulluttelu Covid fan tutte, Minna Lindgrenin uusi libretto Mozartin musiikkiin. Oopperan tähdet Karita Mattila etunenässä tekevät hulvatonta pilaa itsestään ja tämän koronatodellisuutemme tunnetuista ilmiöistä. Siis aivan raivoriemukasta!! Voiko vakavaa aihetta käsitellä tällä tavalla? Tsekatkaa itse! Joka tapauksessa upeasti ylöspantu, laulettu, soitettu, näytelty (todellakin!) ja johdettu. Esa-Pekka Salonen montussaan absoluuttisesti mies paikallaan.

Eilen tiistaina tuli surusanoma iskelmäsanoittajamestari Vexi Salmen kuolemasta. Nuori mies perusti 60-luvulla Hämeenlinnaan levykaupan, jossa minäkin kävin kuuntelemassa uutuuksia. Vexi esitteli minulle myös frendinsä Irwin Goodmanin, joka suostui opettaan minulle kitaransoittoa. Vexi oli hieno mies, laajasti yleissivistynyt, taiteita rakastava. Ja tekstinikkarina parasta A-luokkaa. Valtava nippu lauluja jää iloksemme elämään ikivihreinä.

Tämän kirjoitti jamatar 9.9.2020.

Jäähyväiset kabareelle

Kokoonnuimme sunnuntaina Jynkän koululle ”täydessä tällingissä” taltioimaan parhaita paloja esittämättä jääneestä juhlakabareestamme. Myös bändi pianistia lukuun ottamatta oli paikalla – näin ollen Jaana hoiteli piano-osuudet kuoron liidaamisen ohella. Hänellä oli säkenöivä (sananmukaisesti!) klensa. Näin sen nyt ensimmäisen (ja viimeisen?) kerran. Manailin kun kamera unohtui kotiin, sillä nyt missasin ainutlaatuisen tilaisuuden saada kuorokamuista upeita kuvia.

Laulettiin hajamuodostelmassa ruokalan pöytien väleissä biisejä random-järjestyksessä. Oli aika hurjaa laulaa bändin kanssa noin vain pienen pruuvin jälkeen. Pekka Toivasen saksofoni soi silkkisesti, Jarmo Hiekkala bassotteli maukkaasti ja rumpali Tomi Kämäräinen piti meidät tempossa. Kyllä ammattimuusikot on ammattimuusikoita… Jaksaisin katsoa ja kuunnella niiden työskentelyä vaikka kuinka kauan.

Neljä tuntia paahdettiin ilman taukoja. Siinä ei paljon ehtinyt jännittää eikä haikailla, piti vain keskittyä aina käsillä olevaan biisiin. Erillään laulaessa ei saa apuja stemmakavereilta, on vain luotettava omaan osaamiseensa. Etäkuviossa myös hämärtyi taju siitä, millä volyymilla pitää laulaa että kokonaisuus olisi balanssissa. Tuloksen kuulee sitten taltioinneista… Sanalla sanoen tämä turvavälilaulaminen ei tunnu kuorolaululta. Mutta näin on nyt pakko toimia ja sillä selvä.

Haikeus tuli oikeastaan vasta pois lähtiessä, kun värikäs joukkomme hajaantui autoihinsa. Tapaamme taas tiistaina, mutta kabaree on nyt kuopattu ja uudet veisut edessä. Lupasin viime postauksessa kertoa niistä lisää ”ensi kerralla”, mutta enpäs kerrokaan. Sillä tiistai on vasta huomenna enkä todellakaan tiedä, mitä Jaana on ehtinyt meille keittää.

Vielä loppukaneetiksi vähän paikallisten kuorojen ”Venetsialaisista” eli lauantaisista ulkoilma-minikonserteista eri puolilla kaupunkia. Veljsiskojen epäonneksi Puistokartanon kentällä oli Rompepäivät samaan aikaan. Ihmistungos oli enemmän kiinnostunut romppeista kuin kuorolaulusta. Sen sijaan Valkeisen ruusuportaat ja teatterin ulkolava olivat oivia laulunäyttämöitä – myös kiitollisen yleisön mielestä. Kuopio-Kvartetti, Veljmiehet, Sawotta ja Sawo Ensemble tarjoilivat tasokasta ja monipuolista kuorotaidetta. Toivon tälle konseptille jatkoa!

Tämän kirjoitti jamatar 31.8.2020.

 

Takaisin Jynkkään

VIMMA-kuoro kokoontui tiistaina Jynkän koululla ensi kerran sitten maaliskuun, jolloin korona iski meidät(kin) kanveesiin. Viikolla on sulateltu juhlakabareemme peruuntumisen aiheuttamaa shokkia. Nyt laulettiin laulut läpi valmentautuen sunnuntaihin, jolloin osia jutusta videoidaan bändin kera dokumentiksi tehdystä työstä.

Koronariski on jonkin verran harventanut joukkoamme. Silti, pitkin suurta hallia levittäytyneinä, olimme edelleen iso porukka. Vähän erikoistahan se oli laulaa näin hajamuodostelmassa, mutta ”Safety First” on päivän slogan. Varotoimista ei tingitä. Pääasia että päästiin vihdoin laulamaan yhdessä! Se tuntui valtavan hyvältä.

Omalta kohdaltani voin ylpeänä todeta, että kesän aikana opin lopultakin sen ”uu-uu”-stemman. Nyt kun sen osaa, sitä onkin kiva laulaa. Niin aina… Jos mielit nauttia siitä mitä teet, opettele se kunnolla. Koreot (joita en kesällä vilkaissutkaan) täytyy vielä sunnuntaiksi runtata kuosiin, vaikkei oikein huvittaisi. Vielä tämä viimeinen ponnistus, siten saa BERLIINI – PARIISI – NEW YORK jäädä haudan lepoon.

Toisaalta, ”Never say never”. Jaana väläytti että vielä voi tulla päivä, jona VIMMA-kabaree kokee ylösnousemuksen. Jos olosuhteet ovat suotuisat, saatamme esittää kabareen vaikka 13- tai 15-vuotissynttäreillämme! Sitten kaivetaan puuhkat ja paljetit esiin ja pistetään show pyörimään. Mutta sitä odotellessa… Niin, mitä? Siitä enemmän ensi kerralla.

Tämän kirjoitti jamatar 26.8.2020.

 

Kesä meni, mitä nyt?

Olipahan kesä! Ei konsertteja, ei festareita, ei matkustelua… eikä paljon muutakaan. Kotoilua, sauvakävelylenkkejä, laimennettua elämää omassa seurassa. Muu maailma näyttäytyy outona koronafiltterin läpi. Toivottavasti ensi kesä ei tule olemaan tätä lajia!

Onneksi Maestra-klubi käynnistyi. Ekat VIMMA-harkat piti oleman eilen tiistaina livenä Jynkän koululla. Vaan eivät olleet. Jaana siirsi varotoimena harjoitukset Zoomiin. Eikä laulettu nuotin nuottia vaan käytettiin aika juhlakabareemme tilanteen pohtimiseen. Siinä riittikin pohtimista:

Me ei päästäkään 20.9. teatterille, sillä hekin ovat varotoimena peruneet ulkopuoliset keikat tiloissaan toistaiseksi. Tarjoavat tilalle päivämäärää 13.12. Olisiko koronatilanne silloin suotuisa? Ei voi tietää. Se kuitenkin tiedetään, että Harrietille (MC:llemme) tuo aika olisi sikahuono. 20.9. pääsisimme Musiikkikeskukselle, jolloin esityspäivää ei tarvitsisi enää vaihtaa. Katsomo on isompi (voi myydä enemmän lippuja) mutta näyttämö pienempi kuin teatterilla. Vilautettiin myös ideaa tehdä kabareesta videotallenne nettiin, alan opiskelijoita kysyttäisiin toteuttajiksi. Hmm? Silloin työmme ei ainakaan haihtuisi taivaan tuuliin.

Monipolvisen fundeerauksen jälkeen päädyttiin Musiikkikeskus-vaihtoehtoon. Se on kuitenkin yksinkertaisin ja show saataisiin vihdoin viedyksi läpi. Motivaation ylläpitäminen joulukuulle asti olisi tapporaskasta. Nyt valintamme merkitsee työn ilon ja innon kaivamista koipussista äkkiä ja shown viilaamista esityskuntoon kuukaudessa. Ei helppoa sekään, mutta tyrmäävin vaihtoehto olisi koko prujun hylkääminen ”epämääräiseksi ajaksi” eli tosiasiassa lopullisesti. Ei ikinä, kaiken uurastuksen ja hartaan paneutumisen jälkeen!

Entä VIMMA-kuoron tulevaisuus juhlakabareen jälkeen? Se on vielä hämärän peitossa, mutta lopettaa emme ainakaan halua. Yhdessä laulaminen on meille tärkeää, tässä tilanteessa jopa tärkeämpää kuin uusien brokkisten tekeminen. Mietitään niitä sitten, kun BERLIINI – PARIISI – NEW YORK on viety kunnialla maaliin.

Tsemppiä, kamut! Nyt tarvitaan sisua, uskoa itseemme ja yhteiseen tekemiseemme. Tästä mennään läpi komeasti – kuten oli alun alkaenkin tarkoitus.

Tämän kirjoitti jamatar 19.8.2020.

 

Surabaya Johnny

Olen kesätauolla, kyllä juu – mutta tätä en malta olla jakamatta kanssanne:

Onko teille käynyt niin, että jostain laulusta voi tulla vuosikausien, ehkä koko elämänajan kumppani? Päiväkirjani kertovat, että opettelin Brecht-Weillin Surabaya Johnnya ensi kerran v. 1966, Lotte Lenyan levy apunani. (Auf Deutsch, natürlich.) Sitten v. 1975 sain kuin sainkin laulaa sitä alan mestarin Gisela Mayn ohjauksessa. Tämän olin ihme kyllä unohtanut, muistelin olleeni vain kuunteluoppilaana. (Mutta sain paikan kun joku näyttelijä perui.) Ja vihdoin, v. 2015, otin Johnnyn jälleen esiin Päivi Wellingin pienryhmässä kansalaisopistossa.

Happy End -musikaalista peräisin oleva kirpeä balladi petollisesta Surabaya Johnnysta on toden totta säilynyt meikämimmin suosiossa. Itse asiassa luulin esittäneeni sitä myös jossain Maestran King’s Crown-illassa, mutta enpäs olekaan – toistaiseksi! Mikä siinä niin kiehtoo? Tarinan dramaattisuus tietysti, Brechtin piiruntarkka teksti ja Weillin sävelet. Tykkään valtavasti Brecht-lauluista muutenkin, myös Eislerin ja Dessaun säveltämistä.

Tuumin että jospa seuraavassa jälleensyntymässä (?) saisin omistautua musiikille, erityisalanani kertovat, dramaattiset näyttämölaulut ja laulelmat. Anton Tshehovia mukaillen voisin sanoa, että tässä elämässä teatteri on ollut laillinen puolisoni (Tshehovilla lääketiede) ja musiikki rakastettuni (Tshehovilla kirjallisuus). No, puolisokin oli ihan okei ja tuli hyvin toimeen rakastetun kanssa…

Olen onnellinen siitä tulesta, joka syntymässä sisääni sytytettiin. Se roihahtaa aina kun kohtaan jotain erityisen mieluisaa. Sen loimussa on Johnny-roikalekin kaikki nämä vuodet lämmitellyt eikä näköjään lähde mihinkään, vaikka laulussa jättääkin tyttönsä kylmästi rannalle.  Eläköön laulut, laulaminen ja kaikki sen hyvät vaikutukset!

Tämän kirjoitti jamatar 18.5.2020