Sisäinen kuuleminen

VIMMAN kuorotekniikan tunneilla lauletaan nyt harmonioita: Kolme tai neljä ryhmää laulaa yhtä aikaa kukin omaa annettua säveltään, tarkoituksena pysyä näissä sävelissä mahdollisimman puhtaasti. Kun se onnistuu, yhteissointi on kirkas ja selkeä. Jos vireet huojuvat, sointi on samea ja epämääräinen. Kuorona pyrimme tietenkin ensinmainittuun. Tätä varten harjaannutamme sävelmuistiamme, ”sisäistä kuulemista” joka auttaa tuottamaan oikean sävelen.

Sävelmuisti on jännä kapistus. Minulla se alkaa toimia harjoittelun siinä vaiheessa, kun uskon omaksuneeni uuden stemman. Kuulen sisäisesti miten se menee – mutta muiden kanssa laulaessa en niin vain saakaan oikeita säveliä ulos. Kurkusta tulee jotain muuta kuin sitä mitä kohti pinnistän. Ärsyttävää! Sulkemalla korvat saatan onnistua. Mutta silloin lakkaan kuulemasta muita, ja toistensa kuuleminen on kuorolaulussa a ja o.

Kun on tarpeeksi harjoiteltu, homma helpottuu. Tarvitsee vain laulaa sisäisen nauhurinsa mukaan ja stemma kulkee niin kuin pitääkin. Mutta siihen pääseminen kysyy työtä ja aikaa. Juuri nyt havahdun tosiasiaan, että Spirituals-konserttiimme on enää reilu kuukausi. Riittääkö se? Riitti tai ei, konsertti lauletaan niinä päivinä jotka on kalenteriin merkitty ja sillä taitotasolla, joka siihen mennessä on saavutettu.

Stemmiksistä on tällä erää luovuttu ja kuorotreenit pidetään alusta loppuun kaikille yhteisinä. Tarvitsemme kaiken mahdollisen ajan laulujen yhteisharjoitteluun. Ja urakkaa totisesti riittää. Rytmitykset ja tulkinnalliset nyanssit ovat vielä aivan levällään. Minusta voisimme kautta linjan lisätä spirituaaleihimme rikumaista (Nicholls) svengiä. Esim. Nobody Knows saisi pontta eläväisemmällä tempolla vedettynä. Toivomus: Veisuu vähemmälle ja sykettä kehiin! Mutta pomo päättää, tietenkin.

Teijan jazztunneilla ei sykettä ja svengiä tarvitse pyydellä, kun koko kurssi on silkkaa rytmi-ilottelua. (Sivumennen sanoen, myös negro spirituaalit ovat samaa juurta jazzin kanssa.) Tällä viikolla käsittelyssä oli Gershwin-standardi I Got Rhythm. Teimme siitä kukin oman tulkinnan, puhuen ja laulaen. Jokainen käsittelee tekstiä ja melodiaa omalla tavallaan – ja juuri se on kiinnostavaa. Muuntelu kuuluu jazziin olennaisena, mutta rajansa silläkin: Säveltäjän alkuperäinen melodia täytyy voida tunnistaa muuntelujen alta.

Viikon suru-uutinen: Yö-yhtyeen laulaja-liideri Olli Lindholm poistui äkisti keskuudestamme. Miten tästä selviää Voice of Finland -ohjelma, jonka koutseihin Olli kuului? Nauhoitetut ”Ääni ratkaisee” -jaksot lähetetään normaalisti. Mitä tapahtuu sen jälkeen ja kuka mahdollisesti ottaa Ollin laulajatiimin hoteisiinsa, emme vielä tiedä. – Kevyet mullat jämerälle vanhan liiton rokkistaralle.

Tämän kirjoitti jamatar 15.2.2019

 

Se soi ja se soi…

Olen spirituaalien oppimisprosessissa edennyt vaiheeseen, jossa laulut alkavat soida päässäni. Iltaisin ennen nukahtamista sisäinen sävelradioni soittaa jotain (mitä milloinkin) biiseistä over and over again. Tämä auttanee myös tekstien mieleen painumista. Sitä mukaa kun laulut käyvät tutummiksi, niiden laulaminen kevenee. Mutta uuden konserttiohjelman oppiminen on aina iso työ.

Swing-jatkokurssi alkoi juohevasti. Aluksi kuunneltiin jazzlaulun kuningatar Ella Fitzgeraldia: Kuinka vaivattomasti hänen äänensä soi ja taipuu pienimpiinkin nyansseihin – ja scat-improvisaatio virtaa vuolaana niin pitkään kuin daami haluaa sitä jatkaa. Ella on ylittämätön. En tiedä toista yhtä sytyttävää skättääjää – paitsi ehkä Louis Armstrong.

Jazz-standardien esittäjät ja nuottien julkaisijatkin jättävät usein laulujen alun verse-osan kokonaan pois. Huono homma, sillä verse sisältää melodisen ja sanallisen johdannon itse lauluun. Pohdiskelimme mistä tämä ikävä ilmiö voisi johtua. Ajattelevatko laulajat ja nuottien julkaisijat, että pelkkä korvaan tarttuva chorus-osio riittää kuulijoille? No, minä nipotan taas kerran tekijänoikeuksista. Teos ei ole kokonainen ilman kaikkia osiaan; intron puuttuminen jättää meidät vaille jotain, mitä tekijät ovat tarkoittaneet siihen kuuluvan. Ja laulun julkaiseminen torsona loukkaa säveltäjän ja sanoittajan oikeuksia. Ugh, olen puhunut!

Tähdet, tähdet -ohjelma on palannut televisioon uudistuneena. Uutta on se, että artistit valitsevat nyt biisinsä itse ja joutuvat perustelemaan, miten ne liittyvät heihin itseensä. Toinen uutuus on, että kisaan ei ilmeisesti enää löytynyt todellisia tähtiluokan artisteja. Vähemmän tunnetut saavat nyt tilaisuutensa. Kiinnostavaa, tavallaan. Mutta miksi helkutissa jokaiseen laulunumeroon täytyy ympätä tanssiryhmä heilumaan? ”Show” on pelkkää levotonta höseltämistä, jolla on tuskin lainkaan yhteyttä laulun sisältöön. Mieluummin näkisin solistin ottavan lavan haltuun yksin ja kuuntelisin häiriöttä mitä ja miten hän laulaa. Voi olla, että väkinäisten tanssiosuuksien takia en viitsi jatkaa ohjelman seuraamista ollenkaan. Sääli, sillä laulajissa on hyviä tyyppejä.

Tämän kirjoitti jamatar 7.2.2019

Särmää

Jaana julkisti VIMMA 10 vuotta -äänestystuloksen. Kyse on siis juhlakonserttimme teemasta. Voiton ehdokkaista ”Kabaree”, ”Henkilökuvia” ja ”Kaukokaipuu” vei selkeästi ensinmainittu. Ohjelmamme tulee siis koostumaan lähinnä musikaali- ja teatterilauluista, pois lukien hempeät tunnelmabiisit. Kabareetyyli tarkoittaa (ainakin minulle) lauluja, joissa on terää sekä sanoissa että sävelissä. Särmää siis! Joudumme myös tavallaan kilpasille Kuopion kaupunginteatterin kanssa, jonka ensi syksyn musikaali on Cabaret. Pärjäämme valitsemalla valovoimaisia lauluja jotka esitämme omaperäisesti, riman korkeutta pelkäämättä.

Viime sunnuntain Spirituals-keikka Kallaveden kirkossa meni kuulemma hyvin, ja yleisöäkin oli kivasti rippikoululaisten ja heidän omaistensa muodossa. Itse vietin samaan aikaan toisaalla perhejuhlaa. Kohokohta: Ratsuvaellus lumisessa metsässä, musiikkina täysi hiljaisuus.

Kansalaisopiston karaokeryhmässä kuulin vasta paikan päällä, että meille kaikille oli annettu tehtäväksi laulaa eräs tietty Jari Sillanpään kappale. Valkea unelma oli minulle uppo-outo. Kuultuani sen nyt kolmesti oli minun vuoroni. Niin sanottu ”oma sovitushan” siitä tuli, mutta pysyin sentään tyyli- ja sävellajissa – heh heh. Karaoketunneilla lauletaan paljon minulle vieraita iskelmiä, jotka kaikki muut tuntevat. Huomaan tuntevani poppiakin hiukan paremmin kuin nykyiskelmää. Tästä kiitos kuntosalilleni, jossa soi voittopuolisesti Suomi-pop…

Ensi viikolla pääsen taas jazzlaulun pariin, kun Swingin jatkokurssi käynnistyy. Teijan tunneilla on aina hauskaa, innostavaa ja väliin riehakastakin. Meitä oppilaita on toistaiseksi vain neljä – sen parempi tietysti meille, kun jokainen saa enemmän aikaa. Mutta pari tyyppiä lisää olisi hyväksi tämänkin toiminnan jatkumiselle. Kamoon kimmat + kundit, tulkaa mukaan!

Tämän kirjoitti jamatar 31.1.2019

 

Vaihtelu virkisti taas

Silloin tällöin saamme kuoroharjoituksiin tuuraamaan Rikun eli Richard Nichollsin, Kallaveden kirkon kanttorin. Näin kävi viime tiistainakin. Rikulla on omat metodinsa niin tekniikan kuin kuoronjohdonkin suhteen, ja taas kerran vaihtelu virkisti. Jaakko kulta -laulun avulla houkuteltiin esiin ”pää-ääntä” korkeiden äänien helpottamiseksi. Minulle tämä on vaikeaa eikä muuksi muutu. Tietyn rajan jälkeen ei tule ulos pää- eikä muutakaan ääntä… Mielenkiintoista oli kokeilla miten laulukieli vaikuttaa – eri kielissähän äänteet sijoittuvat eri tavoin. Englanti menee suomea kevyemmin, ranska vielä kevyemmin. Ylä-äänet siis. Ranskaa puhutaankin korkeammalta kuin suomea.

Työn alla olevien spirituaaliemme tulkinnoista Rikulla on omat versionsa. Tempot ovat nopeampia kuin Jaanalla, ja Rikun ote on svengaavampi. Hän kiinnitti huomiotamme myös laulujen syvempään sisältöön, mitä on sanojen taustalla. ”Motherless Child” ei kuvaa pelkkää uskonnollista kaipuuta vaan myös orjiksi Afrikasta tuotujen mustien kaipuuta menetettyyn kotimaahan ja elämäntapaan. Jaanan tapaan Riku tähdensi johtajan seuraamisen tärkeyttä. Meidän täytyy ymmärtää johtajan elekieltä voidaksemme toteuttaa pienimmätkin nyanssit, kuten tempon ja volyymin vaihtelut.

Jokainen harjoituskerta vie eteenpäin kohti päämäärää eli ohjelman saamista esityskuntoon. Mitä varmemmaksi oma suoritus tulee, sitä mukavampi on laulaa. Aina kun jokin kohta kirkastuu, se on ilo.

Jouduin jättämään jazzballadit, koska lomareissun takia olisin menettänyt 1/3 kurssista. Arvaa harmittiko! Sen sijaan swingin jatkokurssille olen innolla menossa. Mitähän uusia lauluja Teija valitseekaan meille oppimateriaaliksi? Aarteisto on valtava… Seuraavaksi toivoskelen kurssia, jolla laulettaisiin vanhojen blues-pappojen ja mammojen karheita kipaleita tunteella. Löytyykö maestralaisista samanmielisiä?

Tämän kirjoitti jamatar 24.1.2019

Kertausharjoitus

VIMMAN kevätkausi alkoi eilen kertausharjoituksella. Käytiin läpi KAIKKI spirituaalit – ”Goes Gospel” -ohjelmasta periytyvät mukaan lukien – ja Maestra 10 vuotta -koosteeseen aiemmista esityksistämme poimitut laulut. Olipa mukava tavata taas kuorokavereita ja verrytellä äänihuulia. Äänenavauksessa huomasin että vähän ruosteeseen ovat joulun aikana päässeet… omalta osaltani ainakin.

Kertausharjoitus, tällainenkin jossa kukin biisi käytiin läpi vain kerran, tuli todella tarpeeseen. Hämyisiä, jopa umpipimeitä kohtia ilmeni aivojeni musiikkimuistissa pitkin matkaa. Täytyy tsekkailla kotona… Uusista biiseistä riemastutti etenkin Climbin’ up the Mountain – siinä on lujasti rokkenrollia. Usein pääsee unohtumaan, että USA:n maallisten musiikkityylien pohja lepää voimakkaasti uskonnollisissa, eritoten mustan väestönosan, kirkkohymneissä ja ylistysveisuissa. Taas kerran tämä tuli kirkkaasti mieleen vuorelle kiipeämislaulua jammatessa.

Joulun aikaan tuli Yle-TV:stä dokkari ”Beibi ollaan ikuisii” laulaja-lauluntekijä J. Karjalaisesta. Hieno!! Jii on minulle kotimaisten laulunikkarien ykkönen, ennen Ismo Alankoa ja Tuomari Nurmiota. Vanavedessä seuraavat Dave Lindholm ja Hector. Tätä viisikkoa ei nuoremmat tekijäpolvet hevin päihitä. Tai varmaan tämäkin on sukupolvikysymys. Nuoremmissa on hyviä tyyppejä, joiden tuotantoa vain en tunne tarpeeksi. Anyway, suosittelen vahvasti Jii-dokkarin katsomista Areenasta – kuten myös sen kylkiäisen ”Lännen Jukka Amerikassa”.

Areenassa lienee vielä myös ”American Epic”, 3-osainen sarja USA:n populaarimusiikin etnisistä juurista. Huolella tehty ohjelma monine historiallisine filmi- ja ääniotoksineen. Vanhoilta levyiltä tutut legendaariset nimet ovat yhtäkkiä siinä edessäsi ”ilmielävinä” laulaen, soittaen ja kertoen musiikistaan. Kulta-aarre katsottavaksi tämän sortin musiikin ystäville!

Tämän kirjoitti jamatar 9.1.2019

 

Paketissa

Nyt on Maestran syyskausi 2018 paketissa! Rusetti paketin päälle oli joululaulajaiset Kaupungintalon juhlasalissa. Ja väkeä tuolit täynnä. VIMMA avasi tilaisuuden laululla Joulun odotuksessa, juhlan kunniaksi punamustissa asuissa. Sitten alkoi yhteislaulujen hurmos! Me todellakin rakastamme laulaa yhdessä tuttuja lauluja – sen kuulee mahtavasta soinnista, joka salillisesta ihmisiä lähtee.

Yhteislauluohjelmassa oli ilahduttavan paljon muita kuin niitä tuiki tutuimpia. Hienoja lauluja, jotka nyt yhdessä laulaessa palautuivat mieleen. Väleihin Jaana spiikkasi mukavasti taustatietoa. Enpä tuntenut sitäkään tarinaa, joka liittyy Tuikkikaa oi joulun tähtöset -laulun tekstin syntyyn. Mies purki kihlauksen kun morsian sairastui keuhkotautiin…

Session puolivälissä VIMMA marssi uudestaan lavetille. Walking in the Air sai huomattavan innostuneet aplodit, ja kyllä Joululaulullekin (Hiljaa leijuu maahan hiutaleet) taputettiin. Vaikka etukäteen marmatin näiden opettelemisesta juuri tässä saumassa, nyt niitä olikin tosi kiva laulaa. Ihan jopa suorastaan nautin!

Maestran lähestyvästä 10-vuotisjuhlasta kertoessaan Jaana muisti minutkin ja blogini, joka alkoi samalla kuin Maestran toimintakin. Sain kukkapuketin, josta kotona paljastui upea punaliila Aphrodite-orkidea. – Kivahan tätä blogipäiväkirjaa on pitää, tykkään pähkäillä ja ihmetellä laulumaailman ilmiöitä.

Tavaksemme on tullut päättää joululaulajaiset Maa on niin kaunis -lauluun. Se aloitetaan salissa, josta kuoro siirtyy jatkamaan kaikuisaan portaikkoon. Ja yleisö saa kulkea sävelkylvyn läpi alas ja ulos talosta. Kokemus jää varmasti mieleen.

Sunnuntaina lauloin taas kerran muiden mukana Vackraste julsånger Puijon kirkossa. Lämminhenkinen tilaisuus on kuin perhejuhla. Kuopiosta löytyy seurakuntasalillinen ruotsia puhuvia ja ruotsiksi laulavia ihmisiä, joilla kaikilla on kieleen jokin sidos. Minulla se tulee isäni suvusta. Tämä perintö on minulle rikkaus – mutta kielen taito kaipaa harjaamista.

GOD JUL OCH GOTT NYTT ÅR! Vi ses igen i januari.

Tämän kirjoitti jamatar 11.12.2018

 

 

 

Mennyttä ja tulevaa

Kansalaisopiston karaokeryhmät viettivät eilen pikkujouluaan – mitenkäpä muuten kuin karaokelaulun merkeissä. Ei kuitenkaan ravintolassa vaan Puistokartanon tutussa musaluokassa. Tutkimusmatkani tähän supersuosittuun lajiin on ollut ihan jees, joskaan aktiivista karaokeharrastajaa minusta ei ole kuontunut. Mekaaninen säestys on mekaanista säestystä vaikka voissa paistaisi… Jännittävintä on aina se millainen sovitus kajareista kajahtaa, kun tarttuu mikkiin. Voi tulla raikkaan tyylikäs, omituinen tai (useimmiten) sovinnainen, johon sitten täytyy oma laulaminen sopeuttaa.

Missä piilee karaoken suosion salaisuus? Luulen, että meistä yksinkertaisesti vain on kiva leikkiä hetki lavatähteä ja esittää biisimme samanhenkisten hyväksyvässä seurassa. Jokaista laulajaa kannustetaan, taitotasosta riippumatta, ja parhaat yltävät varsin vaikuttaviin suorituksiin. Mukava hobbyhan se on, kehittäväkin.

Aion jatkaa Puistokartanolla myös kevään, seikkaillen eri tyylilajeissa ja nauttien vapaudesta laulaa hetken tunnelman mukaan. Improvisoidakin voi, mikä tässä yhteydessä yllätti minut. Välisoittojen päälle voi laulella omiaan ja poikkeilla videon ehdottamista sanarytmityksistä. Säveliäkin voi muunnella. Kokeilen kuinka paljon formaatti sietää ”kurittomuuksia”.

Ei ehkä ollut maailman briljantein idea pistää VIMMA opettelemaan joululauluja kesken spirituaalien. Mutta hyvä tarkoitus kai on, että VIMMA saa mainosta esiintymällä Maestran joululaulajaisissa. Nyt kaihertaa joululaulujen oppiminen ulkoa tätä yhtä ainokaista esitystä varten. Niin kuin ei tässä jo muutenkin olisi tarpeeksi askaretta spirituaalinipun kanssa… Mutta näin tehdään ja mutinat seis.

Loppukeväästä 2019 juhlitaan Maestran 10-vuotistaivalta ja VIMMA esittää kimpun lauluja vuosiemme varrelta. Jännä nähdä, mitä biisejä Jaana valitsee. Ensimmäisessä varsinaisessa konsertissamme keväällä 2013, silloin vielä nimellä Kuopion Maestralaulajien kuoro, esitimme eri aiheisia lauluja, jotka ylipäänsä oli saatu esityskuntoon. Teeman tapaistakaan ei vielä ollut. Sitten syntyi VIMMA ja alkoi kunnianhimoisempi ohjelmansuunnittelu.

Keväälle 2020 pitäisi saada aikaan ”paras ikinä” juhlaohjelma, kun kuorotoimintamme täyttää 10 vuotta. Siinä riittää ideariiheilyä ja pähkäilemistä. Mutta eiköhän jotain päräyttävää keksitä. Kunhan ei prässätä vaan annetaan ajan kulua ja aivojen tuulettua. Parhaat jutut syntyvät pakottomasti, kuin puolivahingossa.

Tämän kirjoitti jamatar 30.11.2018

 

 

Suosituin vai taitavin?

TV:n Tanssii tähtien kanssa ei ole lauluohjelma – paitsi laulusolistiensa Johanna Förstin ja Sami Pitkämön osalta. Molemmat ovat tuhattaitureita, joilta luontuu mikä tyylilaji ja äänenkäyttötapa tahansa. Silti he eivät ole suuren yleisön lemmikkejä kuten eturivin poplaulajat. Ennen tanssiohjelmaa minäkään en tiennyt näistä kahdesta mitään. Suosittu tanssishow on nostanut heidät valokeilaan, mutta popparit ajavat yhä ohi kansansuosiossa. Miksi ihmeessä?

All-round-laulajien kuten Försti ja Pitkämö taitoja ihastellaan, mutta heitä ei faniteta. He eivät ole ”tuotteita”, eivät rakennettuja, tunnistettavia idoleja. Ei Förstiä ja Pitkämöä tanssikisassakaan paljon näytetä eikä pidäkään, sillä pääosassa ovat toki tanssijat. Tässäkin kisassa, kuten esim. Voice of Finland -laulukisassa minua on närästänyt juontajien estoton tapa kannustaa yleisöä äänestämään ”omaa suosikkia”, ei häntä jota pitävät taidoiltaan parhaana. Paremmuudesta kisataan, tavallaan, mutta kyse on suosion mittaamisesta. Tällä meiningillä paras ei välttämättä voita vaan se josta tykätään eniten, ehkä aivan eri syistä kuin taitojen puolesta.

Tämä on niin väärin, niin väärin niitä oikeasti parhaita kohtaan. Paremmuutta tosin ei kevyessä musiikissa voi absoluuttisesti määritellä. Mitä mahtaisi tapahtua, jos juontajat alkaisivatkin usuttaa kansaa äänestämään parasta, ei suosikkia. Luulenpa että kansa jatkaisi vanhaan malliin, sillä tunnetasolla suosikki on aina paras, vaikka omin silmin näkisi ja korvin kuulisi että taidoissa on puutteita. Suosikkiasemaan pääsy on mystiikkaa; tyypissä täytyy olla säteilyä – vetovoimaa, luonnetta, läsnäoloa. Eikä hän tietysti ihan toope saa laulajanakaan (tai tanssijana) olla.

Försti ja Pitkämö ovat kovan tason ammattilaisia, jotka eivät ole välittäneet rakentaa itselleen tähtihabitusta. Heille riittää että alalla arvostetaan ja me vanhat diggarit ihailemme heidän loistavia tulkintojaan mistä tahansa biisistä, mikä eteen lykätään tanssijoiden säestykseksi. On näitä huippulaulajia muitakin, vaikkapa Ikosen sisarukset Aili ja Osmo, joita heitäkin näkee televisiossa – mutta ei pop-listoilla.

Poplaulajat ovat kaupallisia. Heidän hommansa on myydä, ja sillä silmällä heidän musiikkinsakin tehdään, usein kimppatyönä. Voice of Finlandin tapaisissa kykykisoissa löydetyt lahjakkuudetkin syötetään tähän mankeliin. He menettävät tuoreutensa mutta parhaassa tapauksessa saavat sen mitä himoavat – menestyksen. Ainakin hetkeksi. Onko se sen väärtti?

Suosio on oikullinen, mutta saavutettu taito kestää. Soisin, että taito arvostettaisiin ohi pinnallisten suosikkiominaisuuksien.

Tämän kirjoitti jamatar 23.11.2018

 

Laulua teatterissa

Kuopion kaupunginteatterissa esitetään tosipohjaista näytelmää nimeltä Suurenmoista! Florence Foster Jenkinsistä, rikkaasta naisesta joka rakasti laulamista mutta ei osannut laulaa. Näyttelijältä rooli edellyttää taitoa laulaa ”oikein väärin”. Parodian puolelle ei saa luiskahtaa, sillä tarkoitus ei ole pilkata vilpitöntä Florencea, joka konsertoi nuotin vierestä täysin sydämin. Virpi Rautsiala teki roolin suurenmoisesti ja tuhosi loppuhuipennuksena Mozartin Yön kuningattaren aarian loisteliaasti.

Näyttelijöiden Cantores Actores -kuoron joulukonsertti teatterin Minna-näyttämöllä sisälsi kimpun tuttuja joululauluja hartaista kepeisiin. Vakavahenkisen alun jälkeen tonttulakit pistettiin päähän ja esitys sai lisää leikkisiä sävyjä. Räppäävä joulupukki oli hullunhauska yllätys, ja enpä olisi ikinä osannut odottaa kuulevani Silent Night -laulua gospelsovituksena. Se toimi aivan mahtavasti! Näyttelijät osaavat laulaa, mutta heidän laulamisensa painottuu aina enemmän tulkintaan ja tekstin esiin tuomiseen. Niinpä kuoro oli täyden puhdassointisuuden sijasta ryhmä taitavia yksilöitä, jotka tarjosivat meille katsojille nautittavan ja paikoin riemukkaan shown. Toivottavasti saamme teatterilaisilta joulukonsertin ensi vuonnakin ja siitä eteenpäin.

Tiistain kuorotekniikassa oli jodlausharjoitusten vuoro. Jaana näytti miten sen voi tehdä oikeasti tai feikaten. Minulta se syntyy tahattomasti, kun äänessä on tarpeeksi volyymia. Treenaamalla nuo kiksaukset eli äkilliset äänirekisterin vaihdokset voinee oppia hallitsemaan kuten esim. kantrilaulajat ja tässä lajissa suvereeni M.A. Numminen. Jodlaus olisi makea tehokino – ja yllättävän monipuolinenkin, kun ajattelee miten värikkäästi laulajat sitä käyttävät.

Joululaulutreenin jälkeen VIMMA sai uuden spirituaalin Down in the Valley to Pray, joka on tuttu Coen-veljesten hulvattomasta vankikarkurileffasta Voi veljet, missä lienet. Elokuvassa harras laulu yhdistyy kutkuttavan koomisiin juonenkäänteisiin. Me esitämme sen tietenkin totisella naamalla – joskaan pieni pilkkeen poikanen silmäkulmassa ei liene pahasta. Esitys joka elää ei ole koskaan kuolemanvakava!

Tämän kirjoitti jamatar 18.11.2018

 

Kuorokoulussa

Eilen (lauantaina 10.11.) oli Jynkän koululla Sulasolin järjestämä kuorokoulutus klo 10-14. Osallistujia oli hyvä joukko lähiseudun kuoroista. Kouluttajana meidän Maestra-Jaanamme, joka vei ohjelman läpi erittäin tehokkaasti aikataulussa pysyen. Saimme maistella kuorolaulun eri tyylejä: keskiaika, barokki, romantiikka, pop, etno, gospel, jazz… Lauloimme esimerkkipätkiä kustakin tyylilajista niiden tyypillisyyksiin keskittyen. Tuntui komealta laulaa osana näin isoa kuoroa – etenkin miesäänet, lukumäärältään hyvinkin 3-kertaisina VIMMAAN nähden, soivat muhevasti.

Tällaiset tiiviskurssit, etenkin näin hyvin toteutettuina, ovat todella antoisia. Saimme kertausta ja muistin virkistystä jo tuttuihin asioihin ja paljon uutta tietoa ja apuja omaan laulutekniikkaan. Sain vaikutelman, että muiden kuorojen jäsenet olivat taidoissaan meitä vimmalaisia pidemmällä. Mutta me olemmekin matalan kynnyksen yhteisö, johon kaikki halukkaat voivat tulla kokemaan kuorolaulamisen iloa. Ja myös meillä on edellytykset kehittää taitojamme sekä yksilöinä että kuorona. Käytetään siis tilaisuudet hyväksemme!

Maestralaulajien lyhennetty syyskausi päättyi maanantaina lähes kahden tunnin ”maratoniin”, jossa käytiin läpi Pienen toivelaulukirja 3:n sisältöä niin pitkälle kuin ehdittiin. Olen ennenkin huomannut selvän eron siinä, onko esillä itselleni rakkaita kappaleita vai muita, joihin suhteeni on etäisempi. Laulu voi olla kaikin tavoin hieno ja hyvin tehty, mutta jos se ei kosketa, oma laulaminen jää pinnalliseksi. Esitän eläytymistä mutta tunne ei ole mukana. Se on raskaampaa kuin jos laulan äänielinten lisäksi sydämellä. Sydän taitaakin olla tärkein äänielimeni…

Ymmärrän niitä, joita minun lempparini eivät sytytä. Heistäkin tuntuu tylsältä laulaa sellaista mikä on itselle merkityksetöntä. Olisi kiinnostavaa tutkia maestralaisten laulumieltymyksiä ja miten kukin perustelee mieltymyksensä. Tätä on tavallaan tehtykin Jaanan gallupeissa, mutta ei niin tarkasti kuin minun ajatukseni olisi. Siis että kartoitettaisiin genreittäin kuka tykkää mistäkin ja miksi. No juu, mielihalunsa kullakin. Pääasia että haluja on!

Tämän kirjoitti jamatar 11.11.2018