Kahluuharjoitus

Jep – ei harjoiteltu kahlaamista (hehheh) vaan kahlattiin läpi kaikki Berliini-Pariisi-New York -konserttimme laulut alusta loppuun. Ja videokamera taltioi. Näin voimme joululoman aikana katsella ja ennen kaikkea kuunnella missä vaiheessa olemme nyt. Jaana kyseli meiltä montako laulua ohjelmasta itse kukin arvelee tällä hetkellä osaavansa. Jaa-a… Itse sanoisin että ehkä puolet, stemmojen osalta enemmänkin mutta ulkoa vähemmän. Lomatöitä siis riittää.

Kahdeksantoista laulun kahluu-urakka oli raskas – ja tästä puuttuvat vielä puhe- ja tanssiosuudet kokonaan. Suotta ei koreografi-seremoniamestarimme Harriet ole tähdentänyt meille kuntokuurin tärkeyttä. Tämä show nimittäin vaatii meiltä sekä fyysisiä että henkisiä muskeleita enemmän kuin mikään aiempi tuotoksemme.

Joku kuorossa ihmetteli ääneen mitä englanniksi laulettu Alabama Song tekee ohjelman ”Berliini”-osiossa. No, laulun (ja oopperan josta se on peräisin) tapahtumapaikka on tosiaan Amerikka, mutta koko teos on ehtaa saksalaista tekoa ja sopii tyylillisesti berliiniläiseen ronskiin kabareeperinteeseen. Myös voisi tärkeillä, ettei St. Paulin lyhtyjen alla -laulu kuulu Berliiniin, kun kyseinen huvialue tunnetusti on Hampurissa. Tämä on laulut valinneilta Jaanalta ja minulta tietoinen ”fiba”: Voisihan tätä kuuluisaa kipaletta laulaa Berliinissäkin! Muutenkaan ei olla tiukkapipoja faktojen suhteen. Tarkoitus on valmistaa musiikillisesti monisävyinen, viihdyttävä esitys yleisölle.

Koska en tällä kertaa pääse Maestran joululaulajaisiin, toivotan tässä ja nyt maestralaisille, VIMMAlaisille ja kaikille näitä rivejä lukeville iloista joulua ja onnekasta uutta vuotta. – Ja tietenkin HYVÄÄ ITSENÄISYYSPÄIVÄÄ!

Tämän kirjoitti jamatar 6.12.2019

Brecht ja minä

1960-luvun puolimaissa käsiini osui Helsingin Kallion kirjaston musiikkiosastolla lp-levy, jolla Lotte Lenya lauloi Bertolt Brechtin-Kurt Weillin lauluja. Runojen, sävellysten ja esitystavan suora koruttomuus vetosi minuun heti. Ja kun ihailemani Kaisa Korhonenkin lauloi Brechtiä, olin myyty. Runoilijan toiset säveltäjäkumppanit Hanns Eisler ja Paul Dessau tulivat tutuiksi myös, kun kolusin lisää kirjaston levyhyllyjä. Nämä tunteilemattomat mutta tunteisiin osuvat laulut olivat jotain muuta kuin mikään siihen asti kuulemani.

Opiskelijana pääsin kuunteluoppilaaksi arvostetun Gisela Mayn Brecht-laulukurssille. Sain seurata kuinka tunnetut näyttelijät Birgitta Ulfssonista lähtien hioivat taitojaan Mayn johdolla. Kunkin laulun sisältö analysoitiin ja sanoman täytyi olla esittäjälle kristallinkirkas, että hän pystyi sen välittämään. Kaikki turha ja liika karsittiin. – Hyviä opasteita laulutulkintaan yleensäkin.

Jatkossa tutustuin Bertolt Brechtiin myös näytelmäkirjailijana ja uutta luovana teatteriteoreetikkona. Nero miehekseen näiltäkin osin…

Olen käynyt Berliinissä Brechtin ja hänen näyttelijävaimonsa Helene Weigelin museoidussa kotitalossa. Yläkerrassa seisomapulpetti, jonka ääressä runoilija kirjoitti tekstejään. Alhaalla keittiössä aikakauden uusimmat tekniset apuvälineet. Ja kävelymatkan päässä Brechtin kuuluisa teatteri Berliner Ensemble, jossa hän näyttelijöineen hioi metodejaan.

Mutta ne laulut! Maestrassa vanha rakkauteni äkkiä elpyi, kun sain tilaisuuden esittää jotain lauluklubin illanistujaisissa King’s Crownissa. Mitä esittäisin? – Brecht-lauluja, nyt tai ei koskaan!! Lauloin kyllä muutakin, mutta Brecht sytyttää minut aina. Ja kaiken kruunuksi saan laulaa Merirosvo-Jennyn VIMMAN kabareekonsertissa. Haaste on hurja mutta minulle myös ainutkertainen kokemus: Laulan Brechtiä kaupunginteatterin näyttämöllä laatubändin ja ison kuoron kanssa… – Hei Bert ja Kurt, missä ikinä henkinä vaellattekin, teen kaikkeni etten mokaa hienoa biisiänne!

Tämän kirjoitti jamatar 29.1.2019

 

The Beatles revisited

Lainasin kirjastosta John Lennon-elämäkerran. Opus on paksu ja perusteellinen, ja erityisen kiehtovaa on ollut lukea lauluntekijäkaksikko Lennon-McCartneyn työtavoista ja bändin levytyssessioista. Kuka keksi mitäkin, kuka lauloi kulloinkin ja kuka soitti milloin mitäkin instrumenttia. Samalla olen kuunnellut vanhoja Beatles-vinyylejäni uusin korvin: Ahaa, tosiaan, kappas vain – tuossa laulaakin George, nyt on rummuissa Paul, koska Ringo oli nostanut kytkintä… Ai tuo ihme vempain on siis mellotrone!

Kirja ei ole mikään myötäsukainen hymistely vaan huolellinen selonteko John Winston Lennonista. Ihmisenä hän oli hankala ja repaleinen mutta armoitettu lauluntekijä – etenkin Paul McCartneyn kanssa. Nuo kaksi täydensivät toisiaan ihanteellisesti ja loivat valtaisan määrän kuolemattomia pop-kappaleita. Ehkä ainut vertailukohta heille ovat Abba-yhtyeen hittinikkarit Andersson & Ulvaeus. Kumpikin tekijäpari oli lajissaan suvereeni ja menestyksekäs. Ja heidän laulujaan lauletaan vielä pitkään!

Jaana oli textannut minulle varoituksen, että laulaisin soolonumeroni Merirosvo Jennyn tiistain harjoituksissa. En ollut viestiä huomannut, joten homma tuli minulle yllätyksenä. Ääneni oli tavallistakin syvemmin tukossa, tuntui kuin olisin laulanut kaivon pohjalta. Kotona treenailu on sujunut nätimmin, mutta avarassa tilassa laulaminen on ihan eri juttu. Lisäksi tempot täytyy fiksata ja saada oma osuus klaffaamaan bändin (apua!) ja kuoron kanssa. Kaikkeen sitä itsensä pistää… Mutta tämän lajin extreme-kokemukset ovat aina vetäneet minua puoleensa.

Nyt on kaikki kabareekonsertin laulut saatu työn alle ja stemmat dropboxissa – paitsi Jackyn stemmat puuttuu. Se on miesten laulu, ehkä kundit ei tarvitse stemmoja nettiin? Mutta onhan siellä naistenkin laulut (Timantit ja Alabama). Oisko tässä jokin logiikka jota meikä ei hiffaa? No, ilman dropboxin apua ainakaan minä en kuorossa pärjäisi. En enää muista saatiinko me boxi käyttöön heti esiintymisten alusta asti, mutta silloin stemmoja kyllä hinkattiinkin harjoituksissa enemmän. Minusta molempi parempi.

Tämän kirjoitti jamatar 21.11.2019

 

Hauska harjoitus ynnä muuta

Viime VIMMA-treeneissä saimme tehdä uudenlaisen, hauskan harjoituksen: Jengi jaettiin kahtia, puolet levittäytyi pitkin koulun suurta hallitilaa, toiset kipaisivat ylös parvelle ja hajautuivat siellä tilan koko leveydeltä kaiteen ääreen. Sitten laulettiin kolme kabareeohjelman laulua, kaikki yhdessä mutta toisillemme suunnaten. Yläkerta lauloi siis alhaalla oleville ja päin vastoin. Ja nyt sai – tai PITI – laulaa täyteen ääneen että jotain yleensä kuului. Välillä vaihdettiin paikkoja ja laulu jatkui. Se oli todella virkistävää! Ja varmasti hyödyllistä myös, esimakua suurella näyttämöllä laulamisesta.

Toinenkin tehtävä oli hauska: Otettiin luku kolmeen, ykköset muodostivat oman ryhmänsä, kakkoset ja kolmoset myös kukin omansa. Joka ryhmässä oli satunnainen otanta kutakin stemmaa, ja näissä pienoiskuoroissa laulettiin. Siinä kuuli normiasetelmaa selvemmin omaa ja muiden stemmoja ja niiden yhteissointia. Lisäksi, kun poiketaan tavanomaisesta, me skarppaamme paremmin. – Ja sen kuulee, sanoi Jaana. Lisää näitä, kiitos!

Kävin tsekkaamassa ”kilpailevan yrityksen” eli kaupunginteatterin Cabaret-musikaalin. Ei moitittavaa ylöspanossa. Näyttämökuvat vaihtuivat sulavasti pyöröllä, soitto soi iskevästi ja laulut laulettiin nuotilleen. Samaa tunne-elämystä en kuitenkaan saanut kuin aikanaan leffaversion nähdessäni. Kukaan ei voi yltää unohtumattoman Liza Minnellin tasolle… Kaupunginteatterin köyhemmässä versiossa oli myös jouduttu turvautumaan naisnäyttelijöihin parissa miesroolissa. Ei hyvä, paitsi jos se on taiteellinen valinta. Tässä ei ollut.

Huomasin juuri, että mekin ennakkotiedoissa kutsumme esitystämme kabareeksi. ”Juhlakabaree”. Alkujaan tuumittiin, että käytettäisiin mieluummin termiä ”kabareekonsertti”, välttääksemme rinnastusta teatterin musikaaliin. Rinnastus olisi kohtuuton, koska toiset ovat ammattilaisia, me amatöörejä. Rohkenemme kuitenkin astua ammattilaisten areenalle, kaupungin päänäyttämölle. Jotain meiltäkin siis vaaditaan ja odotetaan.  ”Tehdään parhaamme ja katsotaan mihin se riittää”-asenteella ei tästä mennä läpi. Meidän täytyy ylittää itsemme ja kaikki aiemmat saavutuksemme. Täysillä eteenpäin!

Tämän kirjoitti jamatar 14.11.2019

 

Viikko vilahti

Taas ollaan viikkoa lähempänä kevättä – ja VIMMAN keväistä juhlakonserttia! Sunnuntain kuoroleirillä ja tiistaiharkoissa saimme neljät nuotit lisää, eli enää puuttuu neljä laulua koko nipusta. Uusien laulujen kanssa koin taas kerran kipeästi vajavaisuuteni, kun en pystynyt Jaanan ja muun joukon kanssa vetämään stemmoja oikopäätä. Minulle pitäisi laulaa eteen fraasi kerrallaan ja antaa aikaa omaksua. Kun en voinut hahmottaa stemman kulkua, lopulta luovutin ja tuijotin vain niitä pallukoita synkeän itsesäälin vallassa. Mutta tämä kirkastuu, kunhan uutukaiset tulevat nettiin ja pääsen kertaamaan niitä niin paljon kuin sielu sietää.

Diandra on yksi suosikkejani suomalaisista kevyen musiikin laulajista. Hänellä on vahva ääni eikä todellakaan pikkutyttömaneeria. Konsertti jossa Diandra lauloi James Bond -leffojen tunnareita oli loistoidea! Tätä herkkua oli tarjona Musapirtillä perjantaina. Kaupunginorkesteri säesti jykevästi, Tero Lindberg kajautteli pari biisiä trumpetilla ja flyygelitorvella – ja Diandran laulut olivat maailmanluokkaa. Nainen on musikaalinen, lumoava esiintyjä täynnä ilmaisuvoimaa mutta ilman diivan elkeitä.

Väliajalle mennessä kuulin parin naiskuulijan pohtivan keskenään, miten ihmeessä kukaan voi laulaa niin korkealta ja tajuttoman pitkiä säveliä. Niinpä! Lahjakkuuden lisäksi Diandra on takuulla ottanut laulutunnin jos toisenkin ja kehittänyt tekniikkaansa hyvän valmentajan opissa. Jokunen vuosi sitten hän oli TV:n Tähdet, tähdet -ohjelmassa ja suoriutui puhtaasti joka genrestä, ooppera mukaan lukien. En muista voittiko kisan, mutta minulle jäi vahvasti mieleen.

Pop-laulaminen on tietenkin toista kuin Diandran loistokas musikaalityyli. Olen ennenkin urputtanut naispuolisten pop-laulajiemme pikkutyttösaundista, joka ärsyttää minua suuresti. Mahtaako se olla muodissa maailmalla? En ole tutkinut asiaa. Mutta harmittaa, kun kelpo lauluntekijät (esim. Sanni ja Chisu) pilaavat koko homman kun avaavat suunsa, ja sieltä tulee ihme ininää. Ei kukaan aikuinen luonnostaan sillä tavalla laula! Ehkä nämä muuten fiksut naiset haluavat näin ilmentää keskenkasvuisen imagoa. Onko siitä etua bisnekselle?

Tämän kirjoitti jamatar 9.11.2019

10/18

Otsikon mystinen numeroyhdistelmä kertoo, että VIMMAN kabareekonsertin 18 laulusta 10 on tähän mennessä otettu työn alle. Ollaan aikataulussa, sanoo Jaana. Ja lisää uusia nuotteja saadaan tulevan viikonlopun kuoroleirillä. Laulut on syytä osata kunnolla, kun aletaan treenata shown muita osa-alueita eli tanssi- ja puhekohtauksia. Roolihahmot, asemoinnit, dialogit ja toiminnan rytmitys… ei ihan pikkujuttuja ammattilaisillekaan. Ehkä leirillä jo saadaan hiukan esimakua tästäkin puolesta. Uskalluksen puutteesta meitä ei ainakaan voi moittia!

Oma laulujen opiskeluni edistyy pikkuhiljaa. Kokemuksesta tiedän, että parhaiten sujuu kun pitää itsensä hyvällä tuulella, ei pressaa eikä stressaa. Aina on kuitenkin jokin kiusankappale, tällä kertaa se on tuo Kun yö saapuu Pariisiin -laulun ”vokaliisi” naisäänille. Millä sen opit, kun ei stemmassa ole laaksoa ei kukkulaa? Pelkkää tasamaata loivin kaartein… En saa sitä menemään, vaikka laulaessa seuraan nuotteja ja lasken niiden kestoja. Nuotit ja minä emme koskaan pääse loppuun yhtä aikaa. Ainoa pelastus on että jotenkin opin opettelematta, että eräänä päivänä sävelet vain tulevat oikein ja oikean kestoisina takaraivosta. Huokaus!!

Antonín Dvorákin Sinfonia n:o 9 (”Uudesta maailmasta”) on osa nuoruuteni ääniraitaa. Eilen pääsin kuulemaan sen pitkästä aikaa livenä kaupunginorkesterin konsertissa. Kyllä se onkin kaunis… Konsertin toinen puoli sisälsi modernin teoksen orkesterille, kansanmusiikkiyhtyeelle, naisäänelle ja trumpetille. Johanna Iivanainen lauloi ihanasti ja Kalevi Louhivuori käytteli punaisen trumpettinsa lisäksi uutta ihmevempainta ”musahanskaa” kuin taikuri. Mutta pelimannipoppoo soitti piilossa kontrabassojen takana. Olisin halunnut nähdä heidän jännät soittimensa. Nyt jäi ähtävänharppu, vantele ja muut  näkemättä – ja melkein kuulemattakin, sillä ne hukkuivat aika tehokkaasti sinfoniabändin alle. Kiva konsertti joka tapauksessa. Ja Jaakko Kuusiston kapellimestarintakki oli hieno!

Tämän kirjoitti jamatar 1.11.2019

Laulutulkinnan oppitunteja

Lauluharrastaja, haluatko hyvän oppitunnin laulujen tulkitsemisesta? Katso Ylen Elävästä arkistosta ohjelmat Minun teatterini: Lauluharjoitus ja Kosmos: Chydeniuksen laulukirja. Kaj Chydenius täytti juuri 80 v., ja niissä merkeissä Yle näytti kyseiset taltioinnit. Lauluharjoituksessa nuoret näyttelijät (Vesa-Matti Loiri & knit) treenaavat Chydiksen lauluja tämän johdolla. Chydis puhuu viisaita laulujen tulkinnasta. Teksti on tärkeä, koska laulun sanoma on siinä. Esittäjän täytyy sisäistää sanoma ja valita näkökulmansa siihen. Pelkkä sävelpuhdas laulaminen ei kelpaa. Ja miten hienosti näyttelijät toteuttavatkaan maestron ohjeita!

Toisessa ohjelmassa KOM-teatterilaiset esittävät Chydeniuksen lauluja vastaansanomattomalla taidollaan ja Marja-Leena Mikkola kertoo erään tunnetun laulutekstinsä taustasta. Minuun kolahti erityisesti Monna Kamun esittämä Sinulle (sanat Ilkka Kylävaara). Hyvä tulkitsija ei laulaessaan ajattele miltä hän näyttää ja kuulostaa vaan antautuu sanoman välittäjäksi. Lisäksi Kamun ja Chydeniuksen solisti-säestäjä-yhteistyö on kaunista katsottavaa.

Oppitunnista kävi myös J. Karjalaisen äskeinen konsertti Musapirtillä. Jii on tietenkin omien laulujensa suvereeni tulkki – yhtä omaperäinen ja jäljittelemätön kuin ne laulutkin. Ne ovat pieniä tarinoita ja lähikuvia elämästä, hetkien tallenteita. Tämä mies ei pidä meteliä itsestään eikä kukkoile lavalla. Hänen ei tarvitse, sillä hän tietää kyllä tasonsa ja taitonsa. Bluesmies, rockmies, storyteller on yhä voimissaan.

Kuvakukossa menee Aretha Franklin-dokkari Amazing Grace, jossa ”Lady Soul” laulaa gospelia amerikkalaisessa baptistikirkossa. Huh huh! Tunnelma nousee täyteen hurmokseen sekä laulajan että seurakunnan osalta, niin että leffateatterin katsomossakin sydän alkaa hakata. Aretha on lajissaan ylivertainen, mutta täytyy sanoa että minulle vähempikin paahtaminen olisi riittänyt. Hiljainen, keskittynyt tulkinta voi olla jopa tehokkaampi kuin tauoton tulitus. Mutta niin laulaja kuin kirkkoväkikin olivat aidosti läsnä – ja sanoma, totta vieköön, ei jäänyt epäselväksi.

Vielä vinkki Yle Teeman ohjelmasarjasta Minun musiikkini. Siinä kirjailija Juha Itkonen jututtaa laulaja-lauluntekijöitä, jotka myös esittävät riisuttuja versioita biiseistään. Chisu ja Samuli Putro on jo käsitelty, tulossa vielä muita kovia alan miehiä ja  naisia. Ohjelma ja sen toteutus ovat ykkösluokkaa – ja myös valaisevia laulutulkinnan oppitunteja.

Tämän kirjoitti jamatar 23.10.2019

 

Jazzia kirkossa, buzukia antiikin teatterissa

Tämä on jo vanha juttu, mutta koska en ehtinyt kertoa siitä ennen Kreikkaan lähtöäni, teen sen nyt: Sunnuntaina 29.9. Kuopion tuomiokirkossa oli VIMMAN kabaree-bändin pomon Pekka Toivasen sävellyskonsertti jazzkvartetti-kokoonpanolla. Sävellysten aiheina arkkienkelit, kahdessa myös italiankieliset runotekstit. Ja ”sitä itseään” eli nykyjazzia musiikki todella oli. Pekan saksofonit soivat uljaasti kirkkosalissa ja laulaja Sanna Voss-Lagerlundin ääni oli kuin enkelin – ei sellaisen pastellisävyisen vaan juhlavan julistajan. Jazz mielletään maalliseksi musiikiksi, mutta taivaallinen teema avasi Pekan Arkangeli-teokselle pääsyn sakraalitilaan. Hyvä niin, sillä musiikki oli kaunista ja kohottavaa.

Ateenan matkani huippukohta oli kreikkalaisen musiikin konsertti Herodes Atticus-teatterissa Akropoliin rinteellä. Valtavaan amfiteatteriin (vuodelta 161 jKr) mahtuu 5000 kuulijaa ja se oli täpötäynnä yleisöä, joka lauloi orkesterin mukana tuttuja lauluja. Minäkin lauloin, suomeksi! Sanoinkuvaamaton yhdessäolon tunnelma. Bändi esitti Mikis Theodorakisin, Manos Hadzidakisin ja Stavros Xarhakosin (ehkä jonkun muunkin?) sytyttäviä, tunnevoimaisia kappaleita. Orkkaa johti Xarhakos, iso stara kotimaassaan, 80-vuotias mutta yhä täydessä iskussa. Bändissä flyygeli, 2 buzukia, 2 kitaraa, haitari, pystybasso ja perkussiot. Oi että tämänkin vielä sain kokea!

Ateenan vanhan kaupungin Plakan kujilla saattoi illan hämärtyessä kuulla helisevää buzukia ja laulua. Vakiokokoonpano buzuki ja kitara. Pidän kreikkalaisen musiikin jykevistä rytmeistä ja surumielisistä/hilpeistä melodioista. Ja tuleehan myös sana ”musiikki” antiikin Kreikasta, viitaten runo-. sävel- ja tanssitaiteeseen. Paljon olemme muinaisen Hellaan kulttuurista saaneet, ja yhä niillä tantereilla asteleminen on erityinen elämys.

Mutta syyslomaviikkoa seuraa paluu arkeen: Uusien, muiden vimmalaisten tällä välin saamien stemmojen opettelu netin kautta…

Tämän kirjoitti jamatar 14.10.2019

 

Etenee todellakin

Berliini, Pariisi, New York -kabareemme ydinpoppoo kokousti Poliisitalon ruokalassa vaihtamassa ajatuksia tulevasta ja vetämässä yhteen jo olemassa olevaa. Meitä oli siis koreografi Harriet Jeffery, bändin liideri Pekka Toivanen, prujun taiteellinen johtaja Jaana Turunen ja kässärin tekijänä allekirjoittanut. Yhteinen aivotuuletus on erittäin hyödyllistä ja eteenpäin vievää, kun kukin valaisee kohdetta omalta tontiltaan ja kantiltaan. Itse sain oivat eväät työstää käsis valmiiksi – siis niin ”valmiiksi” kuin se ennen tositoimiin ryhtymistä on mahdollista. Treenien edetessä juttu elää ja muokkautuu koko ajan, ja lopullinen se on vasta kun viimeinenkin esitys on ohi.

Meillä oli hyvä pössis ja niin tuntuu olevan kuorollakin. Treeneissä aistii väreilevän uteliaisuuden ja innon. Jaana kyseli halukkuuksia tanssihommiin, rooleihin ja laulusooloihin, mikä vain lisäsi kihinää kuorolaisten keskuudessa. Liikkeellä on villejä huhuja mm. alastonkohtauksista (!!). Tämän meikä torppasi oitis: EI TOD tule nakuilua eikä muutakaan säädytöntä. Räävitöntä kyllä, mutta hyvän kabareemaun rajoissa.

Viime viikolla oli sopraanojen stemmis, nyt alttojen. Oikein hyvä tehdä välillä näinkin. Ja olipa lysti laulaa, kun ei olleet muut ”sotkemassa”! Kun muu porukka saapui, tipahtelin taas tutusti nuotista. On aloiteltu myös kolmea uutta laulua, mikä on tietysti erittäin jees aikataulun kannalta. Mutta meikämimmi häipyy matkalle kahden seuraavan harjoituksen ajaksi… Syyslomalla sitten yritän Dropboxin kautta saada tolkkua siitä mitä te muut olette tehneet sillä välin, kun minä hortoilin Akropoliilla ja kuuntelin buzukia.

Nimilaput oli enää ehkä puolella kuorolaisista. Hei älkää unohtako niitä! Ei ole mitään järkeä pitää lappuja vain kerran. Ajatus oli että ne olisivat käytössä pysyvästi – tai no, ainakin jouluun asti. Eihän ne haittaa laulamista, sen sijaan helpottavat suuresti keskinäistä kommunikointia.

Tämän  kirjoitti jamatar 25.9.2019

Homma etenee

Ensin jotain aivan muuta: Olin perjantaina nyky-pelimanniyhtye Friggin konsertissa Musapirtillä – ja voi herran pieksut… mikä meno, mikä veto, mikä lento! Nämä eivät laulaneet, mutta neljä viulua lauloi ja liversi päätähuimaavasti, ja komppiryhmä (maniska/sitra, kitara ja läskibasso) takoi tulisesti tahtia. Bändin omatekoista musiikkia luonnehditaan ”nordgrassiksi” (vrt. amerikkalainen bluegrass). Siis pohjoismaista saundimaailmaa jenkkimaustein.

Hervoton lavameininki hyökyi katsomoonkin, siinä tanner tärisi kun me kaikki oltiin niin intona. Laadun takeeksi käy sekin, että viulisteista kaksi kantoi nimeä Järvelä – kaustislaisen dynastian vesoja nääs. Ja ai niin – Kuopion kaupunginorkesteri ja kapu Jaakko Kuusisto olivat myös mukana. Tyylikkäitä sovituksia. Mutta kyllä ilta oli Friggin kaikkineen.

Ja entäs se ”homma”, joka etenee? No VIMMAN juhlaprojekti tietenkin! Kabareebändimme nokkamies Pekka Toivanen saapui saksofoneineen harjoituksiin antamaan meille apuja jazzfraseeraukseen. Kolmimuunteisuus sai taas uusia ulottuvuuksia… Pekka demosi tätä fonillaan ja soitti hunajaisen loppusoolon Meri-lauluun. Jos viulun sanotaan olevan lähinnä ihmisääntä, kauas ei jää saksofonikaan. Kerta kaikkiaan ihana soitin. Meillä on bändissä fonin lisäksi piano, basso ja rummut. Klassinen jazz-kokoonpano. Kunhan me laulajat pääsemme samoille aalloille. Siinä riittää työsarkaa kaiken muun (ulkoa oppiminen, roolit ja koreot) lisäksi.

Ulkoa oppimista avittamaan kuorolainen Hilkka on kirjoittanut ulos neljän ekan biisin tekstit. Esimerkillistä toimintaa! Mutta näitä opetellessa huomaa, kuinka kiusallisen hoopoja jotkin vanhat tekstit ovat. Ei menisi tuottajille läpi tänään. Ehkä pistämme omiin tulkintoihimme vähän pukinsorkkaa sinne tänne – eihän niitä kestä vakavalla naamalla laulaa!

Nimilaput oli muistettu ja ne toimivat hienosti. Säästyy paljon energiaa, kun ei tarvitse yrittää muistella mikä vieressä laulavan tyypin nimi olikaan…

Jälkiruuaksi Laihian polkka ex-friggiläisen Antti Järvelän soittamana. Tätä minun enonikin soitteli: https://youtu.be/BRFDVGbSWvI

Tämän kirjoitti jamatar 18.9.2019