Surabaya Johnny

Olen kesätauolla, kyllä juu – mutta tätä en malta olla jakamatta kanssanne:

Onko teille käynyt niin, että jostain laulusta voi tulla vuosikausien, ehkä koko elämänajan kumppani? Päiväkirjani kertovat, että opettelin Brecht-Weillin Surabaya Johnnya ensi kerran v. 1966, Lotte Lenyan levy apunani. (Auf Deutsch, natürlich.) Sitten v. 1975 sain kuin sainkin laulaa sitä alan mestarin Gisela Mayn ohjauksessa. Tämän olin ihme kyllä unohtanut, muistelin olleeni vain kuunteluoppilaana. (Mutta sain paikan kun joku näyttelijä perui.) Ja vihdoin, v. 2015, otin Johnnyn jälleen esiin Päivi Wellingin pienryhmässä kansalaisopistossa.

Happy End -musikaalista peräisin oleva kirpeä balladi petollisesta Surabaya Johnnysta on toden totta säilynyt meikämimmin suosiossa. Itse asiassa luulin esittäneeni sitä myös jossain Maestran King’s Crown-illassa, mutta enpäs olekaan – toistaiseksi! Mikä siinä niin kiehtoo? Tarinan dramaattisuus tietysti, Brechtin piiruntarkka teksti ja Weillin sävelet. Tykkään valtavasti Brecht-lauluista muutenkin, myös Eislerin ja Dessaun säveltämistä.

Tuumin että jospa seuraavassa jälleensyntymässä (?) saisin omistautua musiikille, erityisalanani kertovat, dramaattiset näyttämölaulut ja laulelmat. Anton Tshehovia mukaillen voisin sanoa, että tässä elämässä teatteri on ollut laillinen puolisoni (Tshehovilla lääketiede) ja musiikki rakastettuni (Tshehovilla kirjallisuus). No, puolisokin oli ihan okei ja tuli hyvin toimeen rakastetun kanssa…

Olen onnellinen siitä tulesta, joka syntymässä sisääni sytytettiin. Se roihahtaa aina kun kohtaan jotain erityisen mieluisaa. Sen loimussa on Johnny-roikalekin kaikki nämä vuodet lämmitellyt eikä näköjään lähde mihinkään, vaikka laulussa jättääkin tyttönsä kylmästi rannalle.  Eläköön laulut, laulaminen ja kaikki sen hyvät vaikutukset!

Tämän kirjoitti jamatar 18.5.2020

 

Klara Wappen!

Tori oli autio ja tyhjä. Vain pari piirakkakojua ja yksinäinen siman myyjä. Veljmies-patsas oli sentään saanut valkolakin, mutta tällä kertaa ilman perinteisiä joukkoseremonioita. Muita valkolakkeja – kun ei ihmisiäkään – ei tienoilla juuri näkynyt. No yksi asiaankuuluvasti kulahtanut tupsulakki sentään torin nurkalla. Että tällainen vapputori Kuopiossa tänä koronakeväänä.

Vappuaaton Lauluhygge operoi, kuinkas muuten, kevätlaulujen parissa. Eikä kevätlaulajaisia ilman Anttilan keväthuumausta, jolla tämäkin sessio aloitettiin. Soisin Evert Tauben aarteistosta noukittavan muitakin lauluja – voi, ukon tuotannosta saisi keveästi yksinään koko ohjelman! Mutta näiden laulajaisten yllätyshelmi oli Liisa Akimoffin Kevät – se jossa ”sinä tarjosit vain salmiakkia, minä panin peliin koko elämän”. Aiemmin olen noteerannut vain kertsin, oikeastaan kuulematta mitä muuta laulussa sanotaan. Tekstihän on jättihieno! Jaana kertoikin tämän tulleen joskus jossain valituksi parhaaksi kotimaiseksi naisen tekemäksi pop-biisiksi.

Kevään viimeinen Berliini, Pariisi, New York -läpimenomme Zoomin kautta sujui hyvällä draivilla. Ja minulta todellakin paremmin kuin edellisviikolla. Mallasin vähän koreoitakin, mutta ruutunäkymä sotkee suunnat ja toistot. Panostan livetreeneihin, sitten kun ne taas ovat mahdollisia.

Kun kaikki konsertti- ja keikkatoiminta on pysähdyksissä, olen katsastellut tv:stä Ylen nopeasti esiin polkaisemia Olohuone-keikkoja. Hyvä juttu muusikoillekin että niitä on. Mutta kuinka kävikään Voice of Finlandin? Korona hyökkäsi tänne juuri siinä vaiheessa kun piti aloittaa live-finaalit. Missään ei ole tiedotettu asiasta halaistua sanaa (ainakaan minä en ole nähnyt). Sääli finalistiporukkaa, jolta kisan huipentuma jäi nyt tyystin kokematta. Tai jos se myöhemmin toteutetaankin, ei se enää ole sama.

Jamatar häipyy nyt kesätauolle ja heittää tähän loppuun laulutervehdyksen nuoruudestaan: https://youtu.be/91nCQU4AYIY?list=PL1Poo97A60muTJjzeh5mivBkkfRel2u-w – Jollei linkki toimi, löytyy YouTubesta haulla Ujon miehen tango. Sommoro!

Tämän kirjoitti jamatar 1.5.2020

 

Laiskamato

Viime viikolla laiskamato iski meikäläiseen: En avannut kertaakaan ääntäni, en kabareelaulukansiota enkä Dropbox-treenilinkkiäkään. Se kostautui tiistaina, kun unohtelin etäharjoituksessa sanoja enemmän kuin aikoihin. Karu kokemus ryhdisti minut ja olen ensi tiistaina, kevään viimeisessä treenissämme, varmasti paremmassa terässä.

Jos koronapiru ei olisi tullut sotkemaan kevättämme, VIMMAN juhlaesitykset olisivat tulevana viikonloppuna – ja sitten ohi, ja kesän viettoon. Mutta nyt tilanne on tämä, ja joudumme vielä ehkä jännittämään sitäkin voidaanko esitykset toteuttaa syyskuussa. Turha silti huokailla etukäteen, nyt tähdätään täysillä syyskuuhun kolmen kesätreenin avittamana. Viisasta tosiaan pitää nuo ekstrasessiot, muuten kesätauosta tulisi sietämättömän pitkä.

Minulla on kabareelauluissa ikiomat ”pökkööspaikkani”, joihin tuppaan kompastumaan. Yksi itsepintaisimmista on säe ”jo erilleen vie tää mieletön tie” Juhlan huuma -laulussa. Sanojen ja nuottien painotukset eivät klaffaa, ja korko tulee luonnottomasti sanalle ”tää”. Usein se menee minulta muminaksi, kun aivot eivät ehdi lennossa prosessoida tehtävää. Mutta en luovuta. Hinkkaan ja hinkkaan, kunnes sanaletka tulee suusta ulos autopilotilla.

Etätreenin uutuutena oli tällä kertaa porukan jakaminen ”pikkuhuoneisiin” 4-5 hengen ryhmiin, joissa saimme hetken jutskailla keskenämme session alussa ja lopussa. Oikein kiva, paitsi että meidän sakki ei enää päässytkään sieltä kamaristaan takaisin treenien yhteiseen lopetukseen. Parempi onni ensi kerralla? No, isompiakin ongelmia oli etäyhteydessä – jotkut ei päässeet kyytiin ollenkaan ja joku tippui pois kesken kaiken. Pääosin tämä Zoom kuitenkin toimii ja on meille hyödyksi.

Lopuksi sitaatti päiväkirjastani 10.12.1968: ”Musiikki on järkyttävän ihmeellinen asia. Minua alkaa itkettää kun oikein ajattelen musiikkia ja kuuntelen sitä ajatuksella. Voi niitä ihmisiä joilta musiikin maailma on suljettu! Kun minä kuulen sellaista musiikkia josta oikein kovasti pidän, tunnen liukenevani ja sulautuvani siihen, ja musiikki täyttää kaiken, kaiken…”

Tämän kirjoitti jamatar 23.4.2020

 

Poteroelämää

Uudenmaan eristys purettiin, mutta koko valtakunta jatkaa poteroelämää koronavirusta vältellen. Netin kautta päästään sentään kotipoteron ulkopuolelle, ja valinnanvaraa on vaikka kuinka – kuten Maestran Kaupungintalon yhteislaulajaisten tilalle lanseeraama Lauluhygge. Ensimmäiset virtuaalilaulajaiset pidettiin sunnuntaina ystävyys-teemalla. Esilaulajat, meidän Jaana ja Antti Annola, hoitivat homman nätisti vuorovedolla. Mutta 23 osanottajaa oli minusta aika vähän? No, jospa se oli vain alkukankeutta.

VIMMA-treeneissä mentiin tällä kertaa läpi koko kabaree puherooleineen tansseineen kaikkineen. Tai tanssia sai kuka halusi. Minä en halunnut vaan keskityin lauluihin. Jättikiitos uusista apuäänityksistä!! Vihdoin viimein minäkin sain tolkun uu-uu-stemmasta… Ja valmiiden pianosäestysten kanssa on hyvä harjoitella. Sanasekoilut paljastuvat armotta – ja niitähän mulla riittää yhä vain.

Treeneissä tuli juttua kaupunginteatterin Cabaret-musikaalista ja tästä meidän ”kilpailevasta” tuotoksesta. No eiväthän nämä ole samaa genreä ollenkaan. Cabaret on kabaree-miljööseen sijoittuva musikaali, meidän taas muodoltaan kabareeohjelma – tosin hyvin kiltti sellainen. Ehta kabaree puree, herjaa, ilkkuu ja nauraa päivän puheenaiheet halki, poikki ja pinoon. Sellaista me emme voi tehdä, koska a) meidän taidot ei riittäisi, ja b) pääpointti on tehdä juhlakonsertti, joskin erilainen, siis kabareemuotoinen. Että silleen! 🙂

Täällä omassa poterossani olen keksinyt viihdyttää itseäni lueskelemalla Helsingin aikaisia päiväkirjojani. Oi nuoruus, jälleen kerran!! Sinfoniakonsertit Kultsalla, Kansallisoopperan rakas piippuhylly, Jazzklubi Hakiksessa, aarteenetsintäretket Musa-Fasulle kun oli rahaa ostaa uusi levy… Ja omat laulut, kitara ja frendit. Musiikki oli läsnä kaikessa ja koko ajan. Suuri(n) rakkauteni. Että voikin maailmassa olla jotain niin täydellisen ihanaa! Se tekee poteroelämästäkin siedettävää. – Taidanpa laittaa Mahlerin lauluja soimaan.

Tämän kirjoitti jamatar 16.4.2020

 

Pitkä perjantai

Lapsuudessani Pitkäperjantait olivat todella pitkiä, kun ei saanut olla kavereiden kanssa eikä tehdä mitään kivaa. Piti vain olla hissuksiin kotona. Tiesin että vietettiin kauan sitten ristinpuulla teloitetun Jeesuksen kuolinpäivää, mutta järkeeni ei oikein mahtunut miksi minunkin piti sitä murehtia.

Tänään on taas Pitkäperjantai ja ollaan hissuksiin kotona. Ja pääsiäistä edeltävää paastoa on vietetty joukolla monin tavoin, niin uskovat kuin uskottomat. Ei taide- eikä kulttuuririentoja, ei urheilutapahtumia, ei muitakaan kokoontumisia, ei ravintolailtoja, ei rock-keikkoja, ei vapaata liikkumista… Eikä VIMMA-harjoituksia Jynkän koululla!

Kovasti tämä paasto kirpaisee meitä VIMMAlaisiakin. Etäharkoissa käytiin nyt läpi kabaree-koreografioita. Huh! Ryhmätanssikuvioita on hankala hahmottaa yksin keittiössään, tai missä itse kukin treeniin osallistui. Eikä mallia pystynyt liikkuessa katsomaan näytöltä. Mikä on oikea, mikä vasen? Missä kohtaa pyörintä, hidas vai nopea? Ei sujunut senkään vertaa kuin ennen livenä. Tunnustan: Ei ole tullut paljon kertailluksikaan, tässä tilanteessa. Syyskuu on niin kaukana… Eikä ne tanssit pysyisi kuitenkaan mielessä läpi kesän. Seli seli. Mutta lupaan että juhlaesityksessä homma on hallussa.

Harjoituksen lopuksi virisi keskustelu ilmaisusta, millä tunteella ja ajatuksella mikäkin laulu pitäisi esittää. Tästä onkin ollut liian vähän yhteistä puhetta, kun aika on käytetty tarkasti itse laulamiseen. Kuorossa jokaisella täytyy olla laulusta sama tulkinta ja vire, jolla tuo tulkinta välitetään yleisölle. Kuitenkin olemme kaikki yksilöitä, emme robotteja. Täytyy vain luottaa siihen että sanoma tulee läpi, kun on yhteinen ajatus. Kuoron johtaja näkee toimiiko tämä ja painaa tarvittaessa lisää kaasua tai jarrua.

Kissaveijareiden takia en voi pääsiäiskoristella kotiani. Rairuohot syötäisiin, pajunkissat hajotettaisiin ja suklaamunilla pelattaisiin potkupalloa… Mutta hiljennyn Pitkäperjantain tunnelmaan kuuntelemalla Bachin Johannes-passiota. Pitkähän tämä päivä on, mutta samanlaisia ovat muutkin päivät täällä koronabunkkerissa. Ihan sama onko maanantai vai perjantai. Mutta tiistaina treenataan taas kabareelauluja yksin yhdessä!

Tämän kirjoitti jamatar 10.4.2020

 

Juurilla

Korona-arestissa tulee kuunnelluksi paljon radiota. Ja tässä yhtenä päivänä minulla kävi tuuri: Yle 1 lähetti pari tuntia putkeen suosikki-viisunikkarini J. Karjalaisen haastatteluja. Niissä oli miehen mietteitä alkaen ekan levyn julkistamisesta myöhempiin vuosiin, maineen yhä kasvaessa. Koreilematon puhetapa ei muuttunut mitenkään, toisaalta myös itsetuntoinen luottamus omiin kykyihin oli läsnä alusta asti. Olen toki tiennyt Jukan bluesmieheksi, mutta uusi tieto oli että Robert Johnson oli hänen ”kotijumalansa”. Juuri häneltä J. kertoi imeneensä vahvasti vaikutteita. No mitäs – minä kaivamaan Johnson-plattani soittimeen ja korvat höröllä kuulolle. Ja totta mooses: Jiin tavassa laulaa on selviä Johnson-kaikuja. Mutta ei biisien sisällössä, sillä siinä missä Robert Johnson luotaa bluesin tummempaa laitaa, J. Karjalaisen ote asiaan on keveämpi, jopa hyväntuulinen. Siellä ne bluesjuuret kuitenkin ovat ja ravitsevat Jiin musiikkia varmasti hamaan tappiin asti.

Samalla juohduin muistelemaan oman laulamiseni juuria. Nehän ovat äitini ”keittiörepertuaarissa” ja 1950-luvun iskelmissä, joita opin radiosta. Äidin laulut olivat ”kevyttä klassista”, mitä silloin en tokikaan tiennyt. Lapsuuden automatkoilla olin takapenkin ehtymätön jukeboksi, lurittelin kaiken mitä osasin ja vaikken olisi osannutkaan. Laulaminen tuli luonnostaan. Eikä se itse asiassa ole loppunut koskaan. Niitä jukeboksilauluja osaan vieläkin ulkoa, mutta repertuaari on laajentunut ja kuoroharrastuksen myötä laulamiseen on tullut ryhtiä. Mutta ilo on tallella ja se tässä on minulle tärkeintä.

Laajemmin ajatellen: Koko ihmiskuntahan laulaa, ja juuret johtavat aikojen alkuhämärään. Siellä jossain soi yhteinen sävel, jonka kaikuja maailman kaikki musiikki toistaa. – Menipä juhlavaksi! Sen se tekee kun istuu kotona päivät pitkät ja on aikaa funtsia…

Asiasta viidenteen: Jaanan Dropboxiin laittamat kabareen treenisäestykset ovat mainio apu omaan harjoitteluun. Erityisen hartaasti odotan Kun yö saapuu -äänitteitä, sillä se uu uu-stemmahan on murheenkryynini. Virtuaalitreenissä ynisin taas omiani, vaikka otsa rypyssä koetin pysyä raiteilla. Vaan milläs pysyt, kun raiteet on hutevat. Tähän toivon helppiä äänitteestä, jossa juurikin se alempi altto olisi korostettu. Johan on piru jos en sitä lopulta opi!

Tämän kirjoitti jamatar 2.4.2020

 

Karanteenimietteitä

Kotikaranteeni jatkuu viranomaisten ohjeita seuraten. Nyt on aikaa kirjoitella kirjeitä, tehdä ristisanoja, järjestellä kuvia albumiin – ja kuunnella musiikkia. Plokkaan levystöstäni kuunneltavaa teemoittain: yhtenä päivänä akustista bluesia, toisena pakistanilaista qawwalia, kolmantena mustalaismusiikkia jne. Teen myös pitkään unohduksissa olleita löytöjä, mikä piristää ihmeesti.  Mikäs tässä olisi ollessa, jollei tilanne olisi oikeasti näin vakava kuin se on.

Kabaree-laulujammekin olen tietysti laulellut. Ihme juttu muuten, että osaan tekstit koko hyvin itsekseni laulaessa, mutta virtuaalitreeneissä takkuili taas. En keksi muuta selitystä kuin virtuaalitilanteen jännittävyys. Vaikka siinäkin laulan käytännössä yksin – kukaan muu ei kuule – silti se jotenkin rassaa aivoja. Parempi silti että pidetään näitä on line-treenejä kuin että oltais aivan omillamme syksyyn saakka. Ja onhan tässä hauskatkin puolensa: On kiva nähdä ruudulta kuorokavereiden ilmeitä, joita muuten emme laulaessa juurikaan näe.

Aikamoinen ihmiskoe tämä koronahomma kyllä on. Kun pitää pysytellä kotosalla viikko, toinen, kolmas – kuinka kauan? Laulamalla väistän ahdistusta ja rauhoitan mieltäni. Laulaminen saa iloiseksi, valaisee sisältä päin. Ja nythän tosiaan on mitä laulaa ja motivaatio harjoitella. Eläköön Berliini, Pariisi, New York!

Karanteeni tai ei, sunnuntaiaamut pyhitän joogalle. Joskus aiemmin harjoitustani rytmitti puritaanisesti meditaatiomusiikki, nykyisin käy melkein mikä tahansa. Saatan jopa kuunnella radiosta Pekka Laineen ihmemaata! Ei järin henkistä, enempi kehollista joogaa. Mutta hyvä niinkin. Tällä kurin viivytän kropan ja myös mielen jähmettymistä.

Voikaa hyvin ja olkaa turvassa! Eteenpäin, sanoi mummo…

Tämän kirjoitti jamatar 25.3.2020

 

VIMMA-treenit on line

Näin tässä kävi: Tiistain VIMMA-treenit pidettiin on line. Jokainen istui kotonaan oman laitteensa äärellä nettiyhteydessä Jaanaan ja toisiimme. Ja näin tulee jatkumaan koko loppukevään. Kabareekonserttimme siirtyy syksyyn. Sikäli harmillista, että latinki täytyy säilyttää kesän yli ja ottaa sitten tiukka loppuspurtti, että saamme projektimme vihdoin maaliin. Mutta hirmuvaltias Korona määrää nyt ja me tottelemme.

Virtuaaliharjoitus oli uusi ja erikoinen kokemus. Näimme ja kuulimme Jaanan soittavan ruudussa ja itse kukin lauloi yksin omaa stemmaansa, kuulematta muita. Näimme myös toisiamme, osan porukasta kerrallaan, koska näin iso jengi ei  mahdu yhä aikaa ruutuun. Itselleni paljastui karusti, etten osaakaan kaikkia lauluja ulkoa kuten olen luullut. Juhlan huumassa tipahtelin rattailta, enkä Hanuristissakaan ollut hereillä aina oman osuuden alkaessa – kertsistä puhumattakaan. Huokaus! Ja nyt käytiin läpi vain Pariisi-osio. Mitä paljastuukaan Berliinistä ja New Yorkista…

Piti käymäni sunnuntaina vaklaamassa Sointu-Savon leffa-yhteislauluja Kuvakukossa. Mutta se kuten muutkin yleisötilaisuudet – Maestran ensi sunnuntain leffalaulut mukaan lukien – on nyt peruttu. Ja muutenkin nökötän kotona, riskiryhmään kun kuulun. On tämä kummallinen kevät. Eikä tietoa miten pitkään tämä Korona-diktatuuri jatkuu.

Onneksi minulla ei ole koskaan tylsää kotona. Uudessa keittiöradiossani on myös levysoitin, jolla voin soitella vinyylejäni keittiössä puuhatessani. Valikoimaa on klassisesta kantrin, laulelman, etnon ja jazzin kautta progeen – eikä lopu kesken! Musa antaa voimaa tässä käsittämättömässä tilanteessa, joka voisi ahdistaakin, jos pelolle antaisi vallan.

Otetaan rauhallisesti ja ollaan huolellisia. Ja kuorokamut, ensi viikolla taas lauletaan on line!

Tämän kirjoitti jamatar 19.3.2020

 

Huhtikuu lähenee

Juuri kun ehdin moitiskella Voice of Finland -valmentajia asiattomuuksista, he hups vain korjasivatkin käytöstään. Tai sitten olen itse korjannut asennettani. Näen ja kuulen heidät nyt myönteisin silmin ja korvin. He antavat oikein hyviä ohjeita kokelaille – kuten että ei pidä esittää laulamista. Laulaminen on tunteen välittämistä kuulijalle, ei ulkokohtaista suorittamista, johon aloittelija helposti tukeutuu. Jatkakaa samaan malliin, koutsit!

Huhtikuu lähenee, VIMMAN harjoitusaika hupenee ja tunnelma tihenee. Hei tyypit: ”En TAHDO tänne juuttua”!! Eikö mene kaaliin? Itselleni ei mene kaaliin se uu-uu-stemma. Sävelkulussa on niin vähän vaihtelua että se ei (minulle)  hahmotu melodiaksi. Ja mitä enemmän hoen itselleni etten tätä opi, sitä varmemmin en todellakaan opi.

Toinen koettelemus on Tunnelmassa -laulun itseään toistava teksti. Juttua tulee kuin tykin suusta, ja siinä vauhdissa sanat usein lipsuvat väärään järjestykseen. Hauskahan tämä M.A. Nummisen hupaelma on – kun vain kykenisimme sen terävästi tarjoamaan.

Paikkojen vaihtelut kuoron tungoksessa pujotellen tuntuvat  minusta hankalilta. Näyttävätkö myös? Ryhmäliikkuminen rytmissä pysyen on vaikeaa, emmekä pysty sitä niin paljon treenaamaan että kaikki menisi kuin tattoo-marssissa. Erityisen haastava on Juhlan huuman ”riemukas” valssipyörähtely törmäyksiä vältellen ja sekavasti kolmeen riviin rynnien. Huuh! Mutta täytyy luottaa koreografin silmään. Jos hän näkee että näin on jees niin sitten se on jees.

Maestran sivuilla etsintäkuulutettiin vanhoja vinyylejä. Minulla on, kaksi metriä. Mutta niistä ehkä enemmän ensi kerralla.

Tämän kirjoitti jamatar 11.3.2020

 

Eka läpimeno!

Meillä oli eka läpimeno! VIMMAN juhlakabaree laulettiin, näyteltiin ja tanssittiin tiistaina ensimmäisen kerran alusta loppuun. Ei toki yhtä soittoa vaan pysähdellen. Pysähtelyjä kyllä riittikin, kun piti muistella ja selventää, säätää ja tarkentaa. Kolmetuntiseen harjoitukseen mahtui riemukkaita hetkiä ja reipasta heittäytymistä. Jengi tykkää kun on haastetta! Minkähänlainen konserttimuoto meille enää kelpaakaan tämän jälkeen? Jää nähtäväksi…

”Valosta AAMUN iltaan tummuvaan” on jo opittu laulamaan oikein. Silti meillä vielä on ainakin kaksi vakipaikkaa, joissa aina osa porukasta vetää väärin: ”En TAHDO tänne juuttua” (ei ”aio”) ja ”PYÖRIT ja steppaa jalat” (ei ”pyörii”). Pikku juttuja, mutta miksi vetää väärin kun voi korjata ja tehdä oikein?!

Kuoron sisältä ei kunnolla näe mikä toimii ja mikä ei. Minusta kuitenkin tuntuu, että kadunmiesten ja -naisten miimiset ”keskustelut” joidenkin laulujen taustalla pitää tehdä vaimeammin. Vain katsein ja pienin elein – ei suun liikkeitä eikä ilmeilyä, mikä vie huomiota pois siitä mitä etualalla tapahtuu.

Seremoniamestari-Harriet ei ollut paikalla, niinpä Kavaljeeri-Veikko joutui vetämään tangot soolona – ja uljaasti vetikin. Turisti-Erkki puolestaan säväytti huimalla ”nykytanssisoololla” Pariisin lumoissa. – Ehkä sentään kannattaa suunnata liikettä enemmän ylös kuin alaspäin, ettei tule ei-toivottua muistumaa suomalaisesta seiväsmatkaajasta maailmalla…

Voice of Finland on käynnissä taas, enkä malta olla nytkään tökkäämättä siihen sormeani. En ymmärrä millä syyllä Toni Wirtaselle on annettu pari (Sipe Santapukki), kun ei muillakaan ole. Valmentajien käytös on muuttunut yhä viihteellisemmäksi. Kun laulajat tulevat kisaan tosissaan, valmentajat pelehtivät toisilleen ja yleisölle. Vastenmielistä. Juha Tapiokin, jota kuvittelin asialliseksi jätkäksi! Eikö tosiaan enää riitä, että pyrittäisiin vain löytämään vakuuttavin laulajalahjakkuus? Sääli ohjelmaa, joka aikanaan oikeasti kiinnosti.

Tämän kirjoitti jamatar 27.2.2020