Blogi

Tästä päivästä alkaen ”meidän” leffamme Armotonta menoa – Hoivatyön lauluja kiertää elokuvateattereissa ympäri maan. Hyvää matkaa ja yleisön myötämieltä dokkarillemme! Hartaasti odotettu ennakko- ja kutsuvierasnäytäntö oli keskiviikkona Kuvakukossa. Porukkaa oli kuin pipoa – aika moni niistä n. 150 ihmisestä, jotka ovat tavalla tai toisella olleet osallisina leffan teossa. Ohjaaja Susanna Helke ja säveltäjä Anna-Mari Kähärä

Hei kuorokaveri – tai muu kuorolaulaja, joka satut tätä lukemaan – tiedätkö sen tunteen, kun jo opituksi luultu stemma äkkiä katoaa päästäsi? Minulle tuo tunne on hetkittäin turhankin tuttu, ja kohtasin sen taas VIMMAN viime treeneissä. Vedettiin kaikessa rauhassa Sataa -laulua, ja siinä se tuli: hukkasin sävelen. Siis sen stemmakohdan joka toistuu joka säkeistössä. ”Ei

Tulin juuri Tuomiokirkosta kuuntelemasta Sawottaria eli Mari-Anni Hilanderin johtamaa naiskuoro Sawottaa. Olen ollut hämärästi tietoinen kuoron olemassaolosta, mutta tämä oli ensimmäinen oikea näkö- ja kuulohavaintoni heistä. Ja havainto oli erittäin miellyttävä! Amatöörikorvaani kuoron sointi oli kirkas ja puhdas ja esiintyminen kaikkineen vakuuttavaa. Konsertin ohjelma koostui kirkollisista lauluista, keskiössä Neitsyt Maria. Yleisöä oli huomattavan paljon, mikä

Armottoman menon voittokulku jatkuu! Leffa palkittiin myös Tampereen festareilla kotimaisen dokkarisarjan pääpalkinnolla ja Kirkon mediapalkinnolla. Meidän mukana olleiden rinta röyhistyy entisestään! Menestyksen osatekijänä on epäilemättä päivänpolttava aihe, mutta myös taiteellisesti elokuva on täyttä tavaraa. Ja aivan kohta (8.4. alkaen) sen näkevät kaikki halukkaat leffateattereissa kautta maan. Kyllä kannatti opetella ne hankalat laulut ja virittää naamalleen

Tilanne Ukrainassa on hirvittävä. Tämä ei kuulu blogini aihepiiriin, mutta en voi sivuuttaa sitä vaikenemalla. Kävin Ukrainassa kesällä 1977. Lomailin vehreässä Odessassa ja kävelin ylös ja alas ne kuuluisat satamaan johtavat kiviportaat. Vierailin myös läheisessä Novaja Kahovkan pikkukaupungissa Dnepr-joen varrella. Siellä ystävällinen nuoripari opasti harhautuneen turistin (siis minut) hotelliini ja näytti samalla kotikaupunkinsa maisemia. Sydämellisen

Tein viikonloppuna retken Jyväskylään katsomaan Joonas Kokkosen oopperaa Viimeiset kiusaukset. Teatterin katsomo pullisteli koronapaaston jälkeen elävän musiikin nälkäistä yleisöä – ja rampin toisella puolen esiintyjät yhtä nälkäisinä pääsemään vihdoin elävän yleisön eteen. Ilmassa oli hartaan kansanjuhlan tuntua! Tämä yksi suomalaisen oopperan mestariteoksista sai Jyväskylässä komean toteutuksen. Pidin tyylitellystä lavastuksesta ja puvustuksesta, joka ovelasti ei viitannut